tiistai 25. maaliskuuta 2008

Muistiinpano: näkemisestä ja taiteesta II

The difficulty of seeing clearly haunted me long before my eyes went bad, in life as well as in art. It's a problem of the viewer's perspective - [...] when we look at people and things, we're missing from our own picture. The spectator is the true vanishing point, the pinprick in the canvas, the zero. I'm only whole to myself in mirrors and the photographs and the rare home movie, and I've often longed to escape that confinement and take far view of myself from the top of the hill - a small 'he' rather than an 'I' travelling the valley below from one point to another. (Hustvedt 2003, 255.)

Minuus on maailman ja toisten kyllästämä, sekoittunut ulkopuolelta tuleviin kuviin, monin kerroin peilautunut ja projisoitunut, kerrostuma menneestä ja tulevan odotuksista, aikomuksista ja uskomuksista. Ei ihme, että näkökulman ottaminen minuuteen tai elämään on niin vaikeaa: oman itsen ulkopuolelle on mahdoton päästä ja samalla tuo ulkopuoli on minän katseen saastuttama. Tuskin mitään voi nähdä "selvästi".

tiistai 11. maaliskuuta 2008

Harry Potter and psychoanalysis - Lordi Voldemort analyysissa

Älyttömän hölmöä, mutta tätä ei voi olla kirjoittamatta: psykoanalyyttinen tulkinta Pottereista. Viimeisen suomennoksen kunniaksi...

Lähdetään ensinnäkin siitä, että psykoanalyyttisesti tulkittuna Voldemortin elämäntarina ja sen julmat käänteet voidaan nähdä syntyvän subjektin taisteluna sosiaalistumista ja alkuperäisestä yhteydestä irtautumista vastaan: Tom Riddle surmaa oman isänsä ja asettuu siten symbolista ja yhteiskunnallista lakia vasten, niin taikayhteisön kuin ihmistenkin maailman ulkopuolelle. Kyse voisi psykoanalyysin termein olla oidipaalitilanteen ratkaisusta, joka jättää subjektin lain ulkopuolelle.

Rowling valotti jo edellisissä romaaneissa Voldemortin synkkää tarinaa, hylätyksi tulemista sekä rakkautta vaille jäämistä - ja viimeinen teos tarjoaa lopullisen tulkinnan. Siinä piirtyy kuva miehestä, jolla ei ole minkäänlaista psyykkistä tilaa, rakkauden tuomaa eheyttä tai kykyä samastua toisiin. Lapsuuden kokemukset, äidittömyys ja isättömyys sekä ympäristöstä koettu viha aikaansaavat sen, että keskeiset elämää ylläpitävät psyykkiset toiminnot jäävät rakentumatta ja Voldemort joutuu turvautumaan aivan toisenlaisiin keinoihin elämänsä merkityksellisyyden takaamiseksi.

Sielun pirstominen, ratkaisu, johon Voldemort päätyy kohottaakseen itsensä toisten yläpuolelle ja taatakseen itselleen ikuisen elämän, on elävä esimerkki psyykkisen tilan katoamisesta ja yrityksestä kompensoida fragmentoitunutta minuutta. Se on kärsivän subjektin viimeinen yritys merkityksellistää elämäänsä ja tehdä siitä elämisen arvoista. Ensinnäkin Voldemort pyrkii keräämään omistukseensa tavaroita (eräänlaisia fetissiobjekteja?), jotka toimisivat symboleina ja toisivat hänen olemassaololleen affektiivisen merkityksen, liittäisivät hänet johonkin historiaan ja perheeseen ja siten rakkauden takaaviin rakenteisiin. Tällaisia ovat esimerkiksi todistusaineisto kuulumisesta Luihusen sukuun, jota hän alkaa kerätä jo nuorena. Ja lopulta Voldemort päätyy kiinnittämään olemassaolonsa konkreettisesti noihin symboleihin, hirnyrkkeihin, pirstoessaan minuutensa ja säilöessään sen niihin.

Tällaiset symbolit ja fetisistinen toiminta eivät kuitenkaan voi toimia psyyken perustana, vaan pikemminkin tuhoavat sitä, minkä seurauksena on psyykkisen tilan pieneneminen entisestään. Rowling kuvaakin, miten Voldemort menettää enemmän ja enemmän inhimillisiä piirteitä pirstoessaan sieluaan yhä uudelleen ja uudelleen. Yksinkertaistetusti voitaisiin sanoa, että symbolit eivät riitä korvaamaan minuudessa olevaa puutetta. Tässä kohtaa kuvausta ilmenee myös sielun ja ruumiin välinen ykseys: myös Voldemortin ulkomuoto muuttuu sielun pirstoutuessa.

Lopulta paljastuu, että juuri sielun pirstominen, ele, jonka oli tarkoitus taata ikuinen elämä, on Voldemortin suurin virhe. Se on kaventanut psyykkisen tilan minimiin ja estänyt mahdollisuuden uusiutumiseen, rakkauteen ja muutokseen - ilmiöihin, jotka ovat elämää ylläpitäviä voimia. Harryn voimavarana sen sijaan on niin äidin kuin sosiaalisen ympäristönkin takaama rakkaus ja siten muutokselle valmis, eheytymiseen kykenevä sielunelämä. Tässä piilee myös syy siihen, miksi Harry lopulta voittaa.

Voldemortin ja Harryn lapsuudenkohtaamisesta voisi rakentaa vaikka minkälaisen peilivaiheanalyysin. Keskeistä ehkä kuitenkin on se, että Harryn psyyke on rakentunut vahvasti erilaisten samastumisten kautta: niin hänen vanhempansa kuin myös Voldemort ovat kiinteä osa hänen minuuttaan, sen rakentajia. Ja tällä voidaan sitten selittää psykologisesti sitä, miksi juuri Harryn ja Voldemortin välillä on niin voimakas yhteys ja miksi juuri he asettuvat niin toistensa kaksoisolennoiksi kuin myös vastustajiksi.

tiistai 4. maaliskuuta 2008

Muistiinpano: näkemisestä ja taiteesta

"That's the problem with seeing things. Nothing is clear. Feelings, ideas shape what's in front of you. Cézanne wanted the naked world, but the world is never naked. In my work, I wanted to create doubt." He stopped and smiled at me. "Because that's what we're sure of."
---
"Seeing is flux," he said. I mentioned the hidden narrative in his work, and he said that for him stories were like blood running through a body - paths of life. It was a revealing metaphor, and I never forgot it. As an artist, Bill was hunting the unseen in the seen. The paradox was that he had chosen to present this invisible movement in figurative painting, which is nothing if not frozen apparition - a surface.
(Siri Hustvedt 2003 What I Loved, 12-13.)

Taide on sanomattoman - näkymättömän, tuntemattoman, tiedostamattoman - metsästämistä. Yritystä tuoda sanoja ja formalisointia pakeneva kokemus tai todellisuus esille niin, ettei se samalla hetkellä tuhoudu ja katoa siinä väkivallassa, jonka ilmaisuyritys saa aikaan. Niin, että kokemuksesta jäisi jäljelle jotain muutakin kuin meidän kulttuurin kyllästämä ja määrittelevä katseemme. Kyse on pienestä hetkestä, eräänlaisesta teettisestä momentista, jossa asia on samaan aikaan läsnä ja kadoksissa. Yhtaikaisesti vangittu ja kaikkia formalisointeja pakeneva. Outo, hämärä, ambivalentti.

Katkelmassa huomautetaan, että sanomattoman esiintuominen on usein jätetty abstraktin taiteen tehtäväksi. Sen mukaan on paradoksaalista etsiä näkymätöntä esittävän tai figuratiivisen taiteen kautta. Esittävän on kai nähty olevan niin läheisessä suhteessa todellisuuteen, ettei sen takaa voi paljastua mitään: ikään kuin se olisi pelkkää pintaa... kuin peili, josta heijastuu vain se, mitä se representoi. Mutta peilinkin pinta kätkee taakseen mysteerin. Esittävät kuvat, koherentit tarinat, todellisuutta representoivat teokset eivät ole vailla aukkoja ja halkeamia, joista jokin piilevä ryöpsähtelee esiin. Sitä on taide.

Stories are like blood running through a body - paths of life. Tarinat ovat verensiirtoa, sanomattoman kokemuksen esiintuloa ja eloa, elämää kaikessa sen määrittelemättömyydessä, keveydessä ja raskaudessa.

Sunnuntaisessa Hesarissa Peter Handke määritteli kirjallisuutta William Faulkneria siteeraten:

Kirja ilman salaisuutta ei ole minulle kirja. --- Mississippin pinta leviää hiljaisena ulappana, mutta sen syvyydestä kuulee virran jylinän. Sitä on kirjallisuus. (HS 2.3.2008.)