Ympäristö jossa kirjoitan on vuodesta 1970 lähtien ollut työskentelylleni tyypillinen ja - niin kuin tähän asti on tuntunut - myös välttämätön. Olen metsässä. Olen yksin. On kesä. Tarkemmin sanottuna kesäkuun alku, joka tänä vuonna on ollut poikkeuksellisen kolea; kitsas ja julma. Halla on tappanut sireenit nupulle. Ruoho ei jalkojaan jatka. Kuollut viimekesäinen heinä kojottaa yhä pystyssä ja hallitsee aavemaisena näköpiiriä. Puiden lehtien kasvu on jäänyt puolitiehen. Linnut värisevät öisin ääneen ja niitä tuntuu olevan tänä kesänä vähemmän kuin ennen. Pääskyset eivät pesi vintillä; koko tässä talossa viime kesänä majaillut kanta on ehkä tuhoutunut muuttomatkalla tai syöty etelässä. Ensimmäisen kerran tämä maisema on mielestäni ruma. Oli hyvä että tulin kirjoittaakseni siitä silloin kun se tuntui hymyilevän ja puhuvan minulle, kun kaikki tuntui olevan pelkkää valoa, lämpöä ja aurinkoa ja moninkertaisesti täynnä yksityiskohtia joille olen myöhemmin sokeutunut. Nyt tästä maisemasta ei syntyisi kovinkaan myönteistä kuvaa. Siis kaikella on todella aikansa; herkistymisen aika. (Eeva Kilpi 1976 Ihmisen ääni, 26.)
Löysin vahingossa kirjastosta Ihmisen ääni-nimisen 70-lukulaisen kirjasarjan, joka on "intiimisti tunnustuksellinen uusi teossarja, jossa tilittävät suhdettaan ihmisenä olemiseen ja elämään henkilöt joilla on persoonallista ilmaisukykyä ja sanottavaa lähimmäisilleen". Ensimmäiset kirjoittajat olivat Eeva Kilpi, Elina Karjalainen, Pentti Saarikoski ja Roger Garaudy. Kiinnostava perspektiivi omaelämäkerralliseen puheeseen, en tiennyt tällaista olevankaan - näin kustantajan sanelemaa tekstiä, ilmeisesti silloiseen maailman ja kulttuurin tilanteeseen vastaavaa. Mutta juuri nyt saan jotakin irti vain ihmisen suhteesta ympäröivään maailmaan, lähinnä sääolosuhteisiin ja siihen, miltä todellisuus kadulla näyttää - yhtä rumalta kuin Kilven kesäkuu.
Ulkona on pirun kylmä ja sateista. Pimeää ja sateista. Ja miksi edes kirjoittaa tällaisessa maailmassa? Eeva Kilpeäkään ei itse asiassa Ihmisen äänen mukaan paljoa huvittanut. Alan ajatella, että Blanchot oli ehkä väärässä sanoessaan että toistaisimme vanhaa sanomaamme toistamasta päästyämme. Vaikka ehkä Ihmisen äänen olemassaolokin on jälleen uusi toiston todistus, sitten kuitenkin.
Mutta jonkin (jossei sitten kirjoittamisen tai ulkona kävelyn) täytyy viedä tilaa verkkokalvolta; musta maisema ei voi täyttää koko maailmaa.
Olen käynyt Anette Messagerin näyttelyn avajaisissa EMMAssa viime perjantaina. Olin suht tyytyväinen vaikka kriittinen: tarkoituksena oli varjella vanhaa kokemusta samasta kokonaisuudesta. Sisääntulo muistutti kovasti kesäisestä Pompidou-keskuksesta. Oli matkaansa ympäri ja ympäri tekevä Pinokkio ja katosta peilikeinuillaan riippuvat täytetyt linnut, oravat, kanit pehmolelupäineen. Muistin miten Pariisin näyttelyssä tuntui hetkittäin kuin olisi tullut huvipuiston seikkailutaloon, kulkemaan oudosta tilasta toiseen; Messagerin karmivaan ja kauniiseen ihmemaailmaan, jossa inhimillinen ja epäinhimillinen vaihtavat merkityksiään. EMMAn näyttely ei kuitenkaan oikeastaan ole matka mihinkään, ja sieltä puuttui muutama suuri teos - ja näin keskeisiä tiloja. Mutta tärkein oli paikallaan: lapsen maailman elementit leluineen, värikynineen ja outoine yhdistelmineen, ruumiillisuuden moninaisuus, merenalaiset tai -sisäiset todellisuudet, yhtaikainen esteettisen ja käsitteellisen toisiinsa kietoutuminen.
Kaipaamaan jäin kuitenkin näytettä 1970-luvun feminismistä: "sananlaskuilla" brodeerattuja kangastauluja "Ma Collection de proberbes" (1974): Je pense donc je suce; Les larmes des femmes valent beaucoup et leur coûtent rien; Les femmes sont instruites par la nature, les hommes par les livres; L'homme a des yeux pour voir, la femme a des yeux pour être vue; Qu'y-a-t-il pire qu'une femme? Deux femmes. Ilmeisesti Pariisin modernin taiteen museolla oli tarve saada teos takaisin kokoelmiinsa.
Messager on keräilijä, maailmojen rakentaja, uneksija, nainen, havainnoija, totunnaisen rikkoja ja ajoittain täynnä mustaa huumoria.
Olen istunut kuuntelemassa luentoja joiden pitäjä puhuu suomea hieman murtaen. Pieniä outoja painotuksia siellä täällä. Ja sanojen taivutusvirheitä, enimmäkseen taivuttamatta-jättämisiä. Koherenssi ei meinaa pitää lauseissa. Sitä on ollut tavallaan mukava kuunnella, säröjä kielessä. Vaikka luentosalissa on kylmä, kylmä.
Olen lisäksi yrittänyt soveltaa erilaisia etiikan teorioita amerikkalaisten televisiosarjojen henkilöihin, lähinnä tapani mukaan Houseen ja 24:een, uutuutena nyt Prison Break. Mielenkiintoista kyllä, järkkymätön oikeudenmukaisuus, uhrautuminen toisten puolesta, yritys hyvittää pahoja tekoja ja "tarkoitus pyhittää keinot"-etiikan kritiikki ainakin vastuun kantamisen muodossa näyttävät kukoistavan siitä huolimatta, että itse sarjojen arvomaailma tai ainakaan todellisen maailman arvomaailma ei tunnu näitä puoltavan. Lojaalisuus, vastuu ja luottamus sekä ennen kaikkea rakkaus voittavat yksilön edun mennen tullen. Tämän täytyy olla kristillistä perää. Tai sitten noihin vaan onnistutaan käsikirjoittamaan kaikki mahdollinen, ja katsoja saa sieltä sitten poimia itse mieluisensa. Yritän muistaa, mitä Kristeva sanoi niistä mediakuvista, vaikka ulkona maisema masentaakin. Kuvilla on paha tapa täyttää pää. Ja käsikirjoittajat osaavat tehtävänsä: addiktion.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti