torstai 29. lokakuuta 2009

Muistiinpano Yayoi Kusamasta: Vainoavat kuvat

Monesti minut pysäyttäneiden post-minimalististen, ruumiillisten teosten taiteilija Yayoi Kusama kertoo Elles@centrepompidou:n näyttelyluettelossa niistä hallusinaatioista - affektiivisista kuvista - jotka ovat hänen työnsä lähtökohtana, ja kiteyttää samalla jotakin taiteen voimasta:

The hallucinations as a point of departure starting at the age when we begin to be aware of the self, of the natural world, the cosmos, human beings, blood, flowers, and so many other things, were as if violently burned into my sight, my hearing, my heart in the form of events filled with mystery, terror, and the supernatural, captivating me and never letting me go.

Often these strange, indefinable things that would appear and disappear in the depth of my soul, would follow me as if obsessed, with a persistence that resembled that of vengeance and for many years this plunged me into a state of semi-insanity. The only way for me to escape these things was to continue to explore what they could possibly be and to represent them visually.
(Kusama 1987/2009.)

Yksi Kusaman teoksista on orgaanisen (elollisen ja elimellisen) tuntuinen suuri, punaiseksi värjätyistä sormikkaista koostuva möntti, joka roikkuu katossa ja jonka alle sen alaosasta lähtevä rihma tai lonkero kiertyy sekaisaksi kasaksi: My Flower Bed (1962).


Kamera meni matkalla rikki, ja teoksesta ottamani kuva on tällainen musta ja punareunainen. Itse näin joskus, aina hetkeä ennen nukahtamista, ruskeaa, reiällistä pesusientä - tai pääkalloa - muistuttavan kuvan mustalla taustalla...

Näyttelyitä Pariisissa II: Elles@Centre Pompidou - naistaiteilijat Beaubourgissa ja feministinen taide

With elles@centrepompidou the Musée National d'Art Moderne continues its innovative approach to the periodical rehanging of its permanent collections with a presentation devoted to the work of women artists.
---

Elles@centrepompidou might be taken as a manifesto: women artists are now numerous, and in their radical, complex and cross-disciplinary work they are writing a new history of art to challenge the old, tackling head-on the great issues of the day. Yet the new hang is neither female nor feminist in point of view, being primarly intended to show and to pay tribute to their work. Abstractionists, functionalists, objectivists, realists, conceptualists, minimalists, informalists, political artists: women have been, and will be, part of every revolution in art. (Centre Pompidou, 2009.)

Ranskan Modernin taiteen museo on muuttanut nykytaiteen kokoelmiensa esittelytapaa. Tällä hetkellä Centre Pompidou:n 4. kerroksesta on karsittu pois miehet ja sinne on rakennettu näyttely, jossa esitellään naistaiteilijoiden taidetta 1960-70-luvun feminismistä nykypäivän moninaisuuteen. Näyttelysalien opasteissa voi lukea tekstejä mm. Virginia Woolfilta, Marguerite Durasilta, Linda Nochlinilta, Luce Irigaraylta sekä Donna Harawaylta.

Luin Pariisissa samanaikaisesti Toni Morrisonin toimittamaa esseekokoelmaa Burn This Book (2009), jossa eri kirjailijat kirjoittavat taiteen yhteiskunnallisista merkityksistä, ja Francine Prose käsitteli omassa osuudessaan poliittisen, erityisesti feministisen, taiteen ongelmia.

Prose kirjoittaa, että hänen aikomuksenaan oli lukea esseetä varten uudelleen 1970-luvun keskeisiä feministisiä teoksia ja kirjoittaa niistä, mutta että urakan edessä hän yhtäkkiä tajusi, ettei häntä huvitakaan kahlata läpi satoja ja tuhansia sivuja kaunokirjallisuutta naisten ja miesten välisen tasa-arvon tärkeydestä, kun tuo sanoma voidaan yhtä hyvin kiteyttää muutamaan esseekappaleeseen. Prosen mukaan hänen kohtaamansa ongelma kumpusi havainnosta, että feministinen taide on usein hyvin kehnoa ja reduktiivista:

The morning after I scrapped the idea of the essay I planned to write, I found myself wondering why so much feminist visual art of the same period seemed, in retrospect, so crappy and reductive. I was thinking in particular of works such as Judy Chicago's
The Dinner Party, a piece which invites the viewer to a monumental formal dinner with a pantheon of female geniouses or, more specifically, to dine (visually and metaphorically) with their genitalia, on plates. I also had in mind artists whose paintings, sculptures, and installations took off from the inarguably true observation that traditional 'women's work' - quilting, beading, embroidery, and so forth - has always been unvervalued. But at this point, frankly, I'd much rather have the quilts, the beadwork and the embroidery than the art these 'crafts' inspired.
In fact all sorts of worthwile causes have spawned work that unintentionally suggests that art needs to do something beyond calling your attention to a problem, or stating a good idea you've probably already had. --- Chekov warned about the problem of trying to combine a work of art and a sermon.
(Francine Prose 2009: "Out from Under the Cloud of Unknowing", 35-36.)

En osaa sanoa olenko Prosen kanssa täysin samaa mieltä siitä, miten kehnoa ja reduktiivista feministinen taide on - se kun on yksi osa sitä naisliikkeen historiaa, jonka ansiosta nyt ollaan tässä (poliittinen pointti). Ja Pompidou-keskuksessa minua kuitenkin vähintään huvittivat esimerkiksi teos suuteluautomaatista (ORLAN:in Le Baiser de l'artiste. Le Distributeur automatique ou presque!, 1977) sekä taiteen kaanoneista muistuttava eksentrinen museokierros (Andrea Fraserin Museum Highlights, 1989) (esteettinen pointti) - sitä paitsi Niki de Saint Phallen taiteellinen ampumaharrastus tuntuu kertovan paljosta muustakin kuin silkasta feministisestä raivosta.

Olen Prosen (ja Tsehovin) kanssa kuitenkin samoilla linjoilla taiteen ja saarnan yhdistämisen ongelmallisuudesta.

Kuten Prose asian ilmaisee, poliittinen ei pidä mysteereistä - ja poliittisen taiteen ongelmana on usein, että se on riittämättömän monimielistä ja outoa. Hyvä taide sen sijaan on nimenomaan mystistä: redusoimatonta yhteen totuuteen, ideologiaan tai päämäärään.

Myös Pompidoun uusi ripustus painii taiteen ja politiikan (feminismin) yhdistämisen ongelmien kanssa. Se on äärimmäisen kiinnostava läpileikkaus naisten tekemää taidetta, ja sekaan osuu useita monivuotisia suosikkejani: Marlene Dumas, Anette Messager, Sophie Calle sekä Yayoi Kusama, jonka sukupuoli tuli minulle itse asiassa yllätyksenä (ja ilona, paikkaamaan vuosia kestäneen Jean Piaget-väärinkäsityksen aiheuttamia traumoja). Mutta samalla kuitenkin on hyvin selvää, että esimerkiksi 1960-70-luvun feministinen taide, jota ripustuksen ensimmäinen osio esittelee, on helposti jotakin muuta kuin taidetta - niin suoran päämäärähakuista ja, Prosen termein, mysteeritöntä se on. Selvää on myös, että taiteilijoita on ongelmallista kategorisoida nimikkeiden "nainen" tai "mies" alle. Esimerkiksi kukaan edellä mainituista ei ole hyvä vain koska hän on nainen, vaan koska hänellä on ainutlaatuinen kyky kääntää taiteeksi (sanoiksi ja kuviksi) osia siitä todellisuudesta ja kokemuksesta, jossa hän ja me muut elämme. Ja tuskin ketkään kaksi taiteilijaa, olivat he molemmat sitten naisia tai miehiä, puhuu samoista asioista ja elää samoja kokemuksia.

Toisaalta, ollaan kuitenkin Ranskassa, ja irigaraylaisen sukupuolieron etiikan mukaisesti voidaan myös todeta, että miksi ei voitaisi ajatella, että naisilla on myös kategoriana jotakin tärkeää sanottavaa taiteelle ja yhteiskunnalle: jotakin erilaista kuin esimerkiksi niillä sukupuoleltaan miehiksi määritellyillä ja kasvatetuilla, jotka hallitsevat gallerioiden seiniä muissa museoissa ja muina aikakausina.

Elles@Centre Pompidou onnistuukin juuri siinä, että se onnistuu näyttämään paitsi erilaisten taiteilijoiden näkökulmia todellisuuteen, myös erot noiden naisten välillä ja jokaisessa yksilössä itsessään. Sellaisena se voikin olla, kuten esittelyteksti sanoo, samanaikaisesti sekä manifesti naisten tekemän taiteen puolesta että kunnianosoitus eri taiteilijoille.

Aiheet ja esittämisen tavat liikkuvat, näyttelyn teemojen mukaisesti ja niiden välillä risteillen, sieltä 60-70-luvun propagandataiteesta: "Feu à volonté" (Niki de Saint Phalle, ORLAN) ruumiiseen: "Corps slogan" (mm. Marlene Dumas) ja narraatioon/kuvien ja sanojen yhteenlimittymiseen: "Le mot à l'oeuvre" (Nan Goldin, Eija-Liisa Ahtila, Anette Messager), abstraktioon ja post-minimalismiin: "Eccentric abstraction" (mm. Yayoi Kusama), installaatioihin: "Une chambre à soi" (mm. Sophie Calle) sekä immateriaalisuuden korostamiseen: "Immatérielles" (Vera Lutter, Yuki Onodera).

Esimerkiksi videoprojektion mediakseen ottavat teokset kertovat näyttelyssä niistä moninaisista ihmistenvälisistä suhteista, joita taide, oli se sitten naisten tai miesten tekemää, lähes aina vääjäämättä käsittelee. Nan Goldinin multimediainstallaatio Heartbeat (2000-2001) kertoo parisuhteiden moninaisuudesta ja niiden intiimistä läheisyydestä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta riippumatta. Eija-Liisa Ahtilan teos Tuuli (2001-2002) puolestaan kuvaa ristiriitoja yksilön suhteessa yhteiskuntaan, mutta ennen kaikkea hänen sisällään: omaa sisäistä konfliktia. Pipilotti Ristin À la belle étoile (2007) (kuvassa yllä), joka on esillä myös Kiasmassa tällä hetkellä, taas ottaa käsitelläkseen koko maapallon tilanteen, minän suhteessa tuntemattomiin toisiin.

The polemicist, or the theorist, or the strategist would have trouble with the stance that Chekov identified as basis for the artist. That is, the notion that writers must admit they understand nothing of life, that nothing in this world makes sense, so all a writer can do is to try and describe it.
Maybe, like other arts, political art might as well start from there - not from the impulse to teach or inform, but from the desire to discover and grope our way from under what a fourteenth-century English monk called the cloud of unknowing.
(Prose 2009, 41.)

maanantai 26. lokakuuta 2009

Kohtauksia Twin Peaksista


Olen katsonut muutaman viikon ajan iltaisin Twin Peaksia (edellisistä kohtaamisista taitaa olla 15 vuotta). Laura Palmerin murhan tutkimukset käyvät yhä monitahoisimmiksi, enkä saa enää öisin unta jakson nähtyäni - vaikka tiedän, miten sarja päättyy ja luulen tuntevani salaisuudet, joita kukin yrittää peittää. Ongelma onkin juuri tässä: viestitty ylittää juonen ja tietoisuuden, ja jää alitajuntaan häiritsemään - niin kuin Sarah Palmeria ja Maddy Fergusonia vainonneet näyt. Merkit ovat räikeästi ylilatautuneita, sisältävät paljon enemmän kuin niiden pitäisi.

Sarja on täynnä kompleksisuutta. Lynch ja Frost rinnastavat pikkukaupungin asukkaiden monimutkaiset ihmissuhteet kotien tv-ruuduissa jatkuvalla luupilla pyörivään saippuaoopperaan. Näin ollen tekojen merkitykset tuntuvat redusoituvan tekniseksi draamaksi, mutta samalla esimerkiksi unet ohjaavat FBI-agentti Dale Cooperin tutkimuksia. Pienet yksityiskohdat saavat valtavia merkityksiä vain siksi, että niihin kiinnitetään suhteetonta huomiota. En ehtinyt Pariisissa nähdä David Lynchin Galeries Lafayetten näyteikkunoihin tekemiä teoksia, mutta Twin Peaks kiteyttää kyllä omalla tavallaan taiteilijan surrealistisen estetiikan - ja avaa siten myös myöhempiä töitä.

Mieleenpainuvimpia kohtauksia:

*Kamera kiinnittyy katossa pyörivään tuulettimeen Sarah Palmerin kuullessa tyttärensä kuolemasta. Myöhemmin tuuletin nousee esiin aina sopivin väliajoin ja sille alkaa muodostua yhä painavampia merkityksiä. (Vastaavia ovat yössä vaihtuvat liikennevalot, kaupungin kaduilla ajava tukkirekka sekä puun latvaan lentävä varis.)

*Audrey Horne unohtuu autistiseen tanssiin - isänsä työhuoneeseen, Norman ravintolaan.

*Konstaapeli Andy Brennan yrittää kiinnittää etsintäkuulutusta ravintolan ikkunaan, mutta sotkeutuu läpinäkyvään teippiin.

*Dale Cooper juo kahvia/syö kirsikkapiirakkaa/puhuu Tiibetistä.

*Erikoisagentti Cooper ja seriffi Truman menevät kuulusteluhuoneeseen. Ensimmäisenä kuvana näytetään saksanhirvenpäätä pöydällä. Se on ilmeisesti tippunut seinältä. Myöhemmin hirvi nähdään taas paikoillaan.

Twin Peaks - puutteen ja toistensa kanssa ristiävien halujen kaupunki.

_______________________

Lisäys 29.10, jakson nro. 2/22 jälkeen

Ja vieläkin harmittaa: on selvää, ettei mikään sarja pysy loistavana ikuisesti, ja Twin Peaks oli outoudessaan sellainen, ettei sille kai kukaan ennustanut pitkää ikää, mutta miksi ihmeessä sarjaa piti jatkaa ohi Palmerin murhatutkimusten, ja ennen kaikkea: miksi vielä viimeisessä jaksossa piti avata uusia ovia kohti seuraavaa kautta?

Jos tv-käsikirjoittajat ovat jotakin oppineet sitten 90-luvun, on se cliffhangerien heikko voima. Sarja pitää lopettaa katharttisesti ja mahdollisesti jatkoa odottaen, mutta ei katastrofitilanteisiin, jotka jättävät vain ikävän maun budjettien kaatumisten ja hyllytysten edessä. Niin! Vastedes katson vain Housea.

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Näyttelyitä Pariisissa I: Fernand Pelez



Kun jokin asia on mielessä, ei siihen voi välttyä törmäämästä kaikkialla: tässä tapauksessa kysymykseen sosiaalisen todellisuuden ja abstraktien totuuksien/ideologioiden välillä vallitsevasta katkoksesta, joka otti (siis se kysymys) uusia muotoja, kun luin Alasdair MacIntyren moraalifilosofiaa (Hyveiden jäljillä, 1981/2004) ennen matkaa Pariisiin ja sen taidenäyttelyihin.

Pariisin kaupunginmuseossa Petit Palais'sa on tällä hetkellä esillä Fernand Pelezin (1843-1913) näyttely, ja näen (irrationaalisesti, myönnän) MacIntyren käsittelemiä aiheita taiteilijan tuotannossa ja sen tulkinnoissa.

Pelez jäi kuuluisien ranskalaisnimien (Manet, Monet, ikätoveri Gauguin etc.) varjoon jo elinaikanaan, mutta viimeistään nyt unohdettu on jälleen löydetty ja museokävijöille tarjotaan toisenlaista tarinaa kuvataiteesta vuosisatojen vaihteen Pariisissa. Tarkemmin sanottuna: luovitaan akatemismin ja avantgarden välimailla ja tunnustetaan niiden välillä vallitsevat kompleksiset suhteet.

Pelez sijoittuu akatemistisen tradition ja naturalismin välimaastoon, mutta lajimääritelmät eivät luonnollisestikaan kerro kaikkea. Ensimmäinen näyttelysali esittelee piirrosjäljennöksiä kuuluisista antiikin veistoksista, hahmotellen Pelezin akatemistista koulutusta, jonka jälkeen siirrytään historiamaalauksiin. Antiikin ja kristinuskon tarjoamien aiheiden, moraalin ja uskonnon kysymysten symbolinen käsittely ei kuitenkaan tunnu olevan Pelezin taiteellinen päämäärä. Pikemminkin, historistiset ja mytologiset aiheet tarjoavat mahdollisuuden tarkastella henkilöitä, miljöötä sekä draamaa puhtaana tunteenilmaisuna ja toimintana. Ne tarjoavat taustan mahdollisuudelle kuvata kuvaamisen takia, leikkiä tarinoilla, todellisuuksilla ja aatteilla. Teokset ovat teknisesti lahjakkaita, vaikuttavia mutta samalla niistä huokuu jännittävä teeskentelyn maku - ikään kuin Pelez olisi tehnyt poptaidetta aikansa ikonisilla kuvilla, joiden hän tiesi olevan täysin irrallaan eletystä todellisuudesta: arjesta, jota kaupungin köyhät kadut elävät. ("Poptaide"-konnotaatio ei itse asiassa ole edes kovin kaukaa haettu, sillä Pelez oli taitava ja työteliäs myös sillä alalla: julisteiden ja esitteiden kuvittajana.)

Siirtymä historiamaalauksesta eletyn todellisuuden kuvaamiseen on Pelezillä merkittävä. Naturalististen aiheiden kohdalla hän säilyttää akatemistisen lahjakkuutensa, mutta liioiteltu draama, "poptaide" ja leikki katoavat tiehensä. Sosiaalisen todellisuuden kuvaajana taiteilija luo yhtäkkiä empaattisen suhteen kuvaamiinsa henkilöihin ja heidän elämäntarinoihinsa: katulapsiin, leipäjonoissa seisoviin miehiin, kerjäläisnaisiin. Teoksissa ei näy enää suuria kertomuksia, teeskentelevää herooisuutta tai uskonnollista armoa, vaan pieniä ihmisiä omassa sosiaalisessa todellisuudessaan. Petit Palais'n näyttelyn mainoskuvaksi on nostettu "Grimaces et misères. Les saltimbanques" ("Virneitä ja kärsimystä. Katutaiteilijat"), joka kuvaa sirkusilojen taustapuolta: ensinäkemältä pirteän ja karnevaalihenkisen kuvan yksityiskohdissa paljastuvat esiintyjien väsymys, köyhyys ja kärsimys, jotka kertovat siitä, miten turhaa heidän on odottaa narrin nousua kuninkaaksi.

Näyttely sisältää myös mysteerin. Pelezin teokset ylittävät vähä vähältä naturalistisen tyylin ja ikonografian kääntyen kohti jonkinlaista avant-gardea, joka kuitenkin poikkeaa siitä, joka Pariisista parhaiten tunnetaan: impressionistien, fauvistien ja nabien piiristä. Jonkinlainen arkinen symbolismi olisi ehkä lähimmäs osuva kuvaus. Triptyykki La Chapelle (1901) kokoaa yhteen kolme isokokoista kaari-ikkunan muotoista teosta, joista ensimmäisen kuvaa orpotyttöjä rukoilemassa kirkon ikkuna taustanaan, toinen kuollutta tyttöä makaamassa kappelissa Hans Holbeinin "Kuolleen Kristuksen" tavoin ja kolmas Jeesusta ristillä (mahdollisesti kappelin alttaritauluna). Näistä teoksista ainoastaan orpoja kuvaava on säilynyt alkuperäisenä, ja Kristus-teoksesta on olemassa vain hyvin tumma valokuva. Näyttelyluettelon kirjoittanut Isabelle Collet toteaa, että nykypäivänä on vaikea ymmärtää tuon teoskokonaisuuden merkitystä - sen osien keskinäisiä yhteyksiä. Hän epäilee, että kyse olisi Pelezin uskonnollisesta pohdinnasta valtion ja kirkon erottumisen aattona. Ehkä Pelez halusi tuoda uskonnon sen mahtipontisesta ja ylimaallisesta asemasta osaksi maallista elämää, yhdistää akatemistisen tradition sisällä kuvaamansa sisällöttömät uskonnolliset aiheet siihen elämään, jonka sisällöistä hän oli taiteessaan kiinnostunut.


tiistai 13. lokakuuta 2009

Älä yritä viettää ostospäivää Pariisissa...

...koska onnellisin olet vain ollessa.

Maanantaisin moni paikka on kiinni ja päätettiin käyttää päivä muutaman liikkeen koluamiseen. Kilometrejä ja tunteja kului ja pettymyksiä syntyi: ei ostaminen ole onnea eikä ostamisen etsimisen palkitsevaa - vaikka etsisi kiinantossuja Latinalaiskortteleista ja sushileivoksia St. Germainilta. (Ensimmäisiä ei löytynyt ja muuten liikkeet lähinnä uuvuttivat.)

Sen sijaan Luxembourgin puutarhassa paistoi aurinko ja Marais'n illassa juutalaisravintolat täyttyivät asiakkaista. Muun muassa Chez Marianne (itse Mariannekin oli paikalla) hummuksineen, tabbouleineen, tamaroineen ja viininlehtikäärylöineen.

Ja päivällä ihanaa oli ikkunashoppailu Bonne Marche'n elintarvikeosastolla. Mitä ruokia!

maanantai 12. lokakuuta 2009

Jälleen Pariisissa

Pariisi. Edellisestä kerrasta on yli vuosi, mutta kaupunki on entisellään. Jokseenkin.

Seinen rantakadut on suljettu autoilijoilta päivien ajaksi ja polkupyöräilijöitä on vielä enemmän kuin ennen. Muutama rakennus on kuoriutunut pakkauksistaan, muutama suljettu. Sunnuntaita vietetään yhä ystävien ja perheen kanssa, Marais'sa kävellen, puistoissa lasten kanssa, kahviloissa ja ravintoloissa. Kadut täynnä ihmisiä, joilla on aikaa ja hyvää mieltä.

Grand Palais'sa oli eilen Princen konsertti ja Invalidesin edustalla turvallisuuspäivät: poliisin ja armeijan hengenpelastusesityksiä, kumiveneitä ja helikoptereita. Petit Palais'sa esitellään unohdetun taidemaalarin Fernard Pelezin tuotantoa akatemismin ja avantgarden välimailta. Valittiin näistä kolmesta Pelez ja todettiin, että hyvin tehty näyttely kertoo vanhaa uudella tavalla ja avaa näkökulmia: sen tarina kuroo umpeen kahtiajakoa konservatiivisen ja modernin väliltä kiehtovalla tavalla. Pelez oli teknisesti taitava ja todellisuuden näkevä taiteilija! Lisää myöhemmin...

Asunto on Marais'n takamailla, 3. arrondissementin Mairie'n vieressä. Tästä kävelee minuuteissa juutalaiskortteleille tai Beaubourgiin. On syksy. Lämmin ja värikäs.