maanantai 8. lokakuuta 2007

Sophisticated guesses and some other theories

Tuntuu vastenmieliseltä hylätä havaintojen teko steriilien teoreettisten ristiriitojen takia, mutta silti meidän on yritettävä selvittää asiaa [narsismin kehittymistä]. Sellaiset käsitteet kuin minälibido, minäviettien energia ja muut vastaavat eivät missään tapauksessa ole erityisen selviä eivätkä riittävän sisältörikkaita; kyseisistä suhteista muodostettavan spekulatiivisen teorian pitäisi saada perustakseen ennen muuta tarkasti määritelty käsite.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että juuri tässä on spekulatiivisen teorian ja empiirisen tulkintaan perustuvan tieteen välinen ero. Jälkimmäinen ei kahdehdi spekulaatiolta sen etuoikeutta kiinteään, loogisesti pitävään perustaan, vaan tyytyy mielellään hämäriin, tuskin kuviteltavissa oleviin perusajatuksiin, jotka se toivoo niiden kehittyessä käsittävänsä paremmin tai jotka se on jopa valmis korvaamaan toisilla.

Nämä ideat eivät nimittäin ole tieteen perusta, jolla kaikki lepää; perustana on yksinomaan havaintojen teko. Ideat eivät ole koko rakennuksen alin vaan ylin kerros, ja ne voidaan hylätä ja korvata toisilla rakennusta vahingoittamatta. Samaa tapahtuu meidän päivinämme fysiikassa, jonka perusnäkemykset aineesta, voimakeskuksista, vetovoimasta ja niin edelleen ovat tuskin vähemmän kiistanalaisia kuin psykoanalyysin vastaavat käsitteet.
(Freud 1914/1993, 35.)

Luin hiljattain Freudia, pitkästä aikaa, ja huomioni kiinnittyi tähän psykoanalyysin (ja ylipäätään kaikkien teoreettisia hypoteeseja esittävien teorioiden tai tieteiden) todenvastaavuutta käsittelevään lausuntoon. Freudin mukaan psykoanalyysi ei siis edusta spekulatiivista filosofiaa (vaikka varmasti myöntää velkansa filosofisille teorioille), vaan perustuu havaintoon ja vertautuu tässä empiirisyydessään luonnontieteisiin: "arvauksia" eli spekulaatioita tehdään ainoastaan tieteellisten havaintojen perustalta ja niitä voidaan sitten muuttaa, kun lisää empiiristä tietoa ilmaantuu - koko psykoanalyyttisen rakennelman romahtamatta.

Ajatus on aika mukava: siinä ilmenee pyrkimys tietoteoreettiseen itsekriittisyyteen ja myös tietty realismi - koskaan ei nimittäin tule olemaan sellaista tilannetta, jossa tiedettäisiin aivan kaikki, mutta päätelmiä on silti tehtävä. Nykyään kuitenkin tiedetään, kipeästikin, ettei Freudin aikaisilla havainnoinnin metodeilla ole mitenkään voitu saada korrektia kuvaa esimerkiksi aivojen toiminnasta, empiirinen tutkimus on siis tuolloin väistämättä merkinnyt lähinnä havaintojen tekemistä potilaiden käyttäytymiseen ja sen muutoksiin pohjaten.

Kysymys on siis seuraava: Missä vaiheessa rakennuksen perusta osoittautuukin niin oudoksi, ettei sen päälle voida enää rakentaa? Mietin tässä nyt vaikka neurologista tietoutta, joka on jotakin aivan toista nykyään. Entä miten saadaan kuitenkin säilytettyä kaikki vanhojen teorioiden paikkaansapitävä tietous (tieto, joka on oikeaa riippumatta siitä, että sen empiirinen perusta ei välttämättä ole täysin korrekti), kun uusi tieto kumoaa aikaisemman?

Julia Kristeva toteaa Mustassa auringossa, että psykoanalyysi ei torju tietoa siitä, että esimerkiksi masennuksen perusta löytyy hermoverkoston toimintahäiriöstä, mutta keskittyy itse teoretisoimaan ja hoitamaan masennusta ymmärtäen sen perustaltaan sosiaaliseksi ilmiöksi.

Eikä tässä ole ristiriitaa: aivot nimittäin reagoivat symbolisiin tapahtumiin biologisilla muutoksilla - ja psykoanalyysi siis keskittyy muokkaamaan noita symbolisia tapahtumia aikaansaaden biologisia muutoksia, ilman esim. farmakologisia keinoja.

Tätä ajatellessa tuntuu melkein siltä, että Freud on ollut joissakin asioissa intuitiivisesti oikeassa: hän on tullut psykoanalyyttisella terapiallaan korjanneeksi asioita hermoston tasolla tietämättä itse tekevänsä näin - ainoana vakuuttimenaan vankka kokemus ihmisen psyyken tutkimuksesta ja havainnoinnista hoitotyön kautta sekä silloinen tietous hermoston toiminnasta. Kristevalla (ja muilla nykypsykoanalyytikoilla) on tietenkin helpompaa: neurologinen tietämys tukee epäilemättä niin terapiaa kuin myös teorioiden muodostusta. Ei tarvitse enää arvata niin usein.

Näin tänään lastenpsykiatri Jukka Mäkelän haastattelun Punaisessa langassa vuodelta 2004, ja tuntui siltä, että kaikkia näitä haparoivia ajatuksenpalasia loksahti vihdoin paikoilleen. Mäkelä selitti sujuvasti ja selkokielisesti Maarit Tastulalle sitä, miten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyvät kokemukset vaikuttavat aivojen kehittymiseen pienillä lapsilla. Asiat kuten perusturva, merkityksellinen vuorovaikutus, puhe ja kosketus kääntyivät aivotason toiminnaksi ja esimerkiksi hermostolliseksi kyvyksi säädellä stressiä. Todettiin, että aivokuori muovaantuu kokemusten kautta ja myös että perinnöllisiäkin hermostollisia ongelmia - jotka saattaisivat johtaa masennukseen, oppimishäiriöihin jne. - voidaan lievittää sosiaalisen toiminnan kautta. Toinen ihminen voittaa siis geenit tässä uudessa kivi-sakset-paperi-leikissä.

Miljoona eri asia sai vahvistuksen ja selityksen. Tärkeimpänä ymmärrys siitä, että se kokemus, jota Maria Vaara haparoidenkin esittää teoksissaan, kokemus minän ja toisen välisen suhteen ensiarvoisesta tärkeydestä psyyken ongelmien hoidossa, on todella oikea. Vaaralle tämä kokemus on syntynyt oman henkilökohtaisen tilanteen kautta, ja myöhemmin muiden ihmisten kautta, eikä se ole vaatinut neurologista tietämystä, ainoastaan intuition (plus tuntemuksen Freudin teorioista, joihin Vaara kuitenkin suhtautui myös kriittisesti). Samaan tapaan selittyi perusta myös sille, miksi Kristeva niin intohimoisesti puhuu rakkauden ja merkityksellisen puheen ja vuorovaikutuksen puolesta - mediakuvia ja kylmää ulkokohtaisuutta (myös mielenterveyshoidon medikalisoitumista) vastaan: vain asioilla, jotka kantavat itsessään jotakin merkitystä, on voimaa muovata aivojamme - ja toinen ihminen, hänen kosketuksensa ja puheensa, on näistä asioista merkityksellisin.

4 kommenttia:

Essi kirjoitti...

" - - vain asioilla, jotka kantavat itsessään jotakin merkitystä, on voimaa muovata aivojamme - ja toinen ihminen, hänen kosketuksensa ja puheensa, on näistä asioista merkityksellisin."

HA!

latimeri kirjoitti...

Pitääkö vähäisten haavojen tuulettamiseen suoltaa näin paljon vierasperäisiä sanoja?

Anna.O kirjoitti...

No jaa, nyt kävi näin. Se on kai se diskurssi.

Essi kirjoitti...

Niinpä. Yhdenkin englanniksi luetun teoriakirjan jälkeen alkavat sanat suomenkielisessä keskustelussa olla enemmän tai vähemmän hukassa. Usein termit, onneksi tai harmiksi, ovat kaikki kuitenkin latinapohjaisia ja siis samaa kantaa, mutta eri päättein.

Diskurssi nyt on aika hyvä esimerkki: "Diskurssi-sana tulee ranskan sanasta discours, 'puhe', 'esitelmä', 'juttelu', 'jaarittelu', joka puolestaan on peräisin latinan sanasta discurrere, 'ympäriinsä juokseminen'." (Wikipedia)

;)

(Ja taas se ruumiillinen alkumerkitys pilkistää hahmottoman teoriamöhkäleen takaa... T. juoksentelija)