tiistai 25. joulukuuta 2007

Muistiinpano: muusasta ja toisesta äänestä

I have never needed to search for a Muse. The Muse is usually a piece of narsissistic nonsense in female form. Or at least that's what most men's poetry reveals.

I would rather a democratic version of the Muse, a comrade, a friend, a travelling companion, shoulder to shoulder, someone to share the cost of this long, painful journey. Thus the Muse functions as collaborator, sometimes an antagonist, the one who is like you, the other over against you. Am I being too idealistic?

For me the Muse is the other voice. Through the glamouring voices every writer is forced to endure there is always a final resolution into two voices; the passionate cry laden with the hopeless force of its own idealism - that is the voice of fire, air - and the other voice. This is the voice that is written down with the left hand - earth, water, realism, sense, practicality. So that there are always two voices, the safe voice and the dangerous one. The one that takes the risks and the one that counts the cost. The believer talking to the atheist, cynicism addressing love.

But the writer and the Muse should be able to change places, speak in both voices so that the text shifts, melts, changes hands. The voices are not owned. They are indifferent to who speaks. They are the source of writing. And yes, of course the reader is the Muse.
---
The Muse must never be domestic. And can never be possessed. The Muse is dangerous, elusive, unnaccountable. The writing then becomes tha wager of a gambling man, the words flung down on one colour, win or lose, for the reader to take up. We are all gamblers. We write for our lives.
(Patricia Duncker 1996 Hallucinating Foucault, 63.)

Tänä jouluna ehdin lukea. Patricia Dunckerin romaanissa Hallucinating Foucault fiktiivinen kirjailija Paul Michel ja Michel Foucault (ote Michelin kirjeestä Foucault'lle) kohtaavat Bahtinin ajattelun tässä muusakeskustelussa: toisen äänen, joka asettaa tekstin vaakalaudalle, lähettää liikkeeseen dialektisen heilahtelun ääripäiden välillä.

Voima ja vastavoima. Liike. Prosessi. Uskallus heittäytyä, hajota ja eheytyä.

Muistiinpano:
Paul Auster ohjasi hiljattain elokuvan, joka perustuu Book of Illusions:in yhteen sisäkkäisistä tarinoista; tarinaan kirjailijasta ja lihaksi tulleesta muusasta. Elokuvan nimi, niin teoksessa kuin nyt valkokankaalla, oli The Inner Life of Martin Frost. Kyse on halusta ja valmiudesta tuhota oma teos, taide, sisäisen elämän, muusan elämän ylläpitämiseksi.

Luin Book of Illusionin Pariisissa vuosi sitten. Nyt luen Helsingissä Dunckerin kirjaa Pariisista ja toisenlaisesta muusasta.



---

Joulun kirjoja:
Peter Hoegin Hiljainen tyttö, Anja Snellmannin Harry H., Peter Von Baghin Sininen laulu, Anna Kortelaisen Naisen tie.

Ai niin; rästiostoksia: Margaret Atwoodin Moral Disorder, Paul Austerin New York Trilogy, Doris Lessingin Golden Notebook, Ian McEwanin Saturday, Anna Gavaldan Je voudrais que quelqu'un m'attende quelque part, Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän, Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani.

3 kommenttia:

adam brown kirjoitti...
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Anonyymi kirjoitti...

Oletko paljonkin lukenut Ian McEwania? Luin tänä syksynä (suomennettuna) Rannalla, Sovituksen ja Ajan lapsen. Viimeksi mainitusta pidin eniten, Sovitus sen sijaan oli pettymys -- sitä oli kehuttu paljon, mutta se oli jotenkin ontto, pinnallinen ja kikkaileva. En ole ihan varma, mitä mieltä olen McEwanista...

Anna.O kirjoitti...

En kovin paljoa: tuo Saturday on vielä kesken, ja tähän mennessä luettuna vasta Rannalla, josta kyllä pidin mutta järkytyin myös. McEwan tuntuu tosiaan ristiriitaiselta: hieno kertoja, näkijä, mutta hänen maailmansa on kaamea (ja silti valitettavan aito). Täytyy tarkastaa Sovitus jossakin vaiheessa - ja varmaankin myös se elokuva.