Naurettavaa kirjoittamattomuutta. Kammottava marraskuu tuntui syöksevän kaikki ihmiset jonnekin alas. Koko kuukauden kykenemättömyys laittaa sanoja paperille. Paha gradulle. Vielä pahempi rutiinille, ajattelulle. Juuri nyt tuntuu, että sanoille on taas tarve, enemmän kuin pitkään aikaan.
Postaan vihdoin kesken jääneet ajatukset kuvista, jotka vainosivat koko marraskuun ajan. Ne olivat pakopaikka, jonne sai ajatuksensa kuljettaa kun mitään sanottavaa ei yhtäkkiä ollut. Asia on samaan aikaan hyvä ja huono. Huonoa oli yritys turruttaa aivoja liikkuvalla kuvalla. Hyvää olivat kaikki unet ja mielikuvat, jotka näitä kuvia seurasivat. Olisi ehkä pitänyt kirjoitusyritysten sijaan vaikka piirtää. Mutta siis:
---
tiistaina 20. 11. 2007
Pitää yrittää kirjoittaa aiheesta, joka ympäröi kaikkialta mutta kirjoittaminen ei onnistu, ehkä sattuneesta syystä. Kyse on kuvista ja halusta olla sanomatta mitään, katsoa vaan hiljaa.
Näen kaikkialla representaatioita tästä todellisuudesta, jonka me jaamme mutta koemme niin eri ja samoin tavoin, yksilöinä, kulttuuristen lukuohjeiden orjina. Elokuvia, tv-sarjoja, valokuvia, videoinstallaatioita, mediakuvia, tietokonepelejä. Visuaalisiin asioihin koukuttuu aina helposti, ja muutenkin, tällä hetkellä kaikkia representaatioita katsoo jotenkin erityisen herkästi: erityisesti väkivalta ei voi olla hyppimättä silmille. Ja sitä on paljon: näin hiljattain esittelyn tänä jouluna markkinoille tulevista tietokonepeleistä, näin myös Tarantinon Death Proof:in, näin lukuisia kohtauksia tv-sarjoista, näin uppopalloa.
Kuvien kaikensyövyttävyydestä:
Ajattelin sanoa, että en oikein osaa enää tehdä eroa sen välille, miten a) havaitsemme todellisuutta tai b) havaitsemme todellisuuden representaatioita. Kuvat ympäröivät kaikkialta ja vertausta toden ja illuusion välillä tehdään tietenkin kaiken aikaa, mutta ero ei itse asiassa ole havainnossa, sen prosessissa. Ero on siinä, mitä käsitetään - mitä hyväksytään, mitä merkityksiä annetaan. Todellisuuden ja representaation ero on päätös, tietoista toimintaa. Ja joskus kuva voi läpäistä tietoisuuden todellisuutena, tai päinvastoin. Molemmat mahdollisuudet ovat kai vaarallisiakin.
En oikein pääse tähän kiinni, mutta siis, tai oikeastaan lisäksi: siinä missä elämä on fiktiota ja fragmentteja ja narraatiota ja rekonstruktiota, on se myös kuvia, representaatioita. Todellisuus on vasta jossain merkitysten pohjalla, tavoittamattomissa. Tai riippuu kai aikakaudesta. Nyt kuvat vallitsevat ja opettavat katsomaan maailmaakin kuvina. Siksi kai valtava kiinnostus esimerkiksi valokuvaan.
Viime viikolla katsoin esittelyä konsolipeliuutuuksista. Sitä ennen perjantaina näin Jesper Justin elokuvan Vicious Undertow ja kävin katsomassa Sally Mannin valokuvia Tennispalatsissa. Torstaina näin Salla Tykän elokuvan Zoo. Ja pyhäinpäivän aikaa ja vielä viime alkuviikosta katsoin fanaattisesti Prison Breakia. Yhdistävänä tekijänä näillä kaikilla erilaisilla kuvilla oli mieletön laatu. Onpa kyse kaupallisesta joukkojen viihteestä tai marginaalien taiteesta, jälki on hienoa.
Prison Breakin visuaalisuus kiehtoo ja koukuttaa. Siinä on päähenkilö, joka kärsii oudosta sairaudesta, joka vaikuttaa hänen tapaansa havaita maailmaa. Havainnon prosessointi tapahtuu poikkeavalla tavalla: aivot ovat erityisen herkkiä ärsykkeille, ja niitä pääsee läpi normaalia enemmän. Tällä tavalla tullaan sarjan mukaan joko hulluiksi - tai neroiksi. (Tulee kovasti mieleen synesteetikko-kuvataiteilijat!) Lisäksi Michael (se päähenkilö) ei ole herkkä ainoastaan ympäristön ärsykkeille vaan suhtautuu erityisen herkästi myös toisiin ihmisiin. Lopputuloksena on vielä ylikorostunut empatiakyky. Miten tällaiseen voi olla koukuttumatta? Sarjanhan saa vastaamaan kaikkiin yleisiin pohdintoihin havainnosta ja ihmisyydestä. Ja lisäksi sen kuvauksessa ja muutenkin visuaalisessa ilmeessä pyritään usein rekonstruoimaan Michaelin katsetta, hänen aivojensa prosessointia. Seurauksena on komeita kamera-ajoja, lähikuvia, värejä. Visuaalista pyöritystä.
Sally Mannin näyttelyssä näin etelävaltioiden valon. En ole koskaan käynyt edes Yhdysvalloissa, ja silti kuvista ei voinut erehtyä. Ajattelin, että tämä on sitä kollektiivista piilotajuntaa. Kaikkien yhteinen kuvapankki, lukuohjeet. Ajattelin myös, että todellisuushan on tosiaan ansa: me tulemme merkityksellistetyiksi, meidän näkemämme on valmiiksi merkittyä.
Toisaalta kaikki on kuitenkin vapaata muutokselle. Se on kai tärkeintä. Siksi ehkä kaikista näistä (noista) kuvista ajatuksia eniten lepuuttivat Jesper Justin ja Salla Tykän teokset. Niissä oli kulttuurisesti merkityt elementit: se tietynlainen vaalea elokuvien nainen, tiettyä merkitsevä musiikki, tarinaa alleviivaava leikkaus ja kuvaus - mutta samalla murtavat, uudistavat elementit luomassa dynaamisuutta, muutoksen mahdollisuutta, mahdollisuutta kommunikaatioon katsojien välillä ja tulkinnanvaraa. Tutun ja vieraan yhdistäminen, mysteeri. Ajatuksia. Vapautta.
Fragmentti Jesper Justin toisesta teoksesta "Something to Love":
Salla Tykän varhaisemman "Lasso"-teoksen traileri:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti