tiistai 28. lokakuuta 2008

Muistiinpano: elämän pelosta luopumisesta

Kulta pieni, ei minulla ole mitään minkä vuoksi pitäisi olla varovainen. Minun elämäni etenee päivä kerrallaan.

Catherine menehtyneen sulhasensa pikkuveljelle kehotettuaan tätä varovaisuuteen tehdastyössä ja saatuaan pojalta saman neuvon takaisin. Michael Cunninghamin Säkenöivissä päivissä (2005/2007, 15).

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Politiikka on taas täällä: yhteisöllisyydestä ja sen ulkopuolesta

Tämä sekamelska, jota kutsutaan onneksi: mielenrauhaa, iloa, haasteita, läheisyyttä. Kyse on yksilön taipumusten ja luonteen sovittamisesta osaksi yhteisön pyrkimyksiä, joihin toivon mukaan kuuluu nimenomaan rauha, eikä vain poliittisena päämääränä, vaan syvempänä tietoisuutena elämän tarkoituksesta.

Ehkä onnea etsivä yksilö ei voi saavuttaa hetkellisestikään päämääräänsä vain yksin, auttamatta yhteisöään kohti samaa, kokematta hieman terveellistä stressiäkin siitä. Terveellisen stressin ero vääränlaisesta stressistä on radikaali: se on huolta muiden, ei vain omasta onnesta.
(Heidi Liehu 2008 Kultainen varis, 15.)

...rauha, ei vain poliittisena päämääränä, vaan syvempänä tietoisuutena elämän tarkoituksesta...

Näin kunnallisvaalien alla, ehdokkaita katsellessa, tulee helposti taas miettineeksi erilaisia poliittisia ajatusmalleja ja mielipiteitä.

Etenkin yhteisöllisyyden kysymykset pohdituttavat. Nythän päätetään myös niistä yhteisöistä, joissa me elämme - päättäjistä yhteisöillemme. Minkälaista on tuo halu toimia yhteisön hyväksi, johon Liehukin viittaa? Entä mikä on kullekin (yksilölle, poliitikolle) yhteisö? Ketkä siihen kuuluvat, ketkä suljetaan ulkopuolelle?

Olen Heidi Liehun kanssa samoilla linjoilla: onni on laajempaa hyvinvointia, rauhaa, hyvää elämää, mahdollisuuksia kaikille, ei vain itselle tai lähimmille kaltaisille. Se on yhteisön hyvinvointia ja sen rajojen avoimuutta: vieraiden ja vierauden hyväksymistä osaksi yhteisöä.

Meillä normikansalaisilla on velvollisuuksia myös toisia ihmisiä kohtaan ja meidän on pidettävä myös toisten onnea tekojemme päämääränä. Poliitikkojen tehtävänä on toimia näin yhteiskunnallisen lainsäädäntö- ja toimeenpanovallan tasolla.

Yhteisöllä ja siihen kuulumisella tarkoitetaan kuitenkin myös ihan toisentyyppisiä asioita: esimerkiksi velvollisuuksia ainoastaan samaa kansalaisuutta edustavia yksilöitä kohtaan. Yhteisön käsite ei kaikille lue sisäänsä kaikkien yksilöiden oikeutta olla osana sitä: rotu, uskonto, kulttuuri, arvomaailma tai seksuaalinen suuntautuminen ovat syitä sulkea yksilöitä yhteisön ulkopuolelle - huolimatta siitä, että tämä on erilaisten ihmisoikeus- ja tasa-arvolakienkin nojalla kielletty.

Esimerkiksi poliittisen maahanmuuttokriittisyyden ja monikulttuurisuuskritiikin kanssa tuntuu kulkevan usein rinta rinnan puhdas muukalaisvihamielisyys, myös eduskunnassa, kuten Helsingin Sanomat Astrid Thorsin, Anni Sinnemäen ja Panu Laturin kokemusten kautta uutisoi.

Lainsäädäntö ja erilaiset eettiset normistot toki estävät suoranaista rasistista toimintaa, mutta alkanut trendi näkyisi jatkuvan näidenkin vaalien alla (ja ehkä sunnuntain jälkeen myös tuloksena): kunnallisehdokkaista löytyy turhankin helposti ehdokkaita, jotka suoraan myöntävät suhtautuvansa kielteisesti "monikulttuurisuuteen" - mitä tällä nyt sitten ikinä tarkoitetaankaan.

Toki poliittinen kenttäkin on omanlaisensa yhteisö, eikä sieltä voi sulkea pois yksilöitä heidän henkilökohtaisten arvojensa takia, niin kauan kun nuo arvot toteutuvat lain rajojen sisäpuolella. Ja viime kädessä kyse on äänestäjien arvoista ja äänestäjien päätöksestä, saamme siis (kansana) syyttää itseämme. Kehityskulku on kuitenkin huolestuttava.

Mainittu monikulttuurisuus on hämmentävä termi sinänsä, sitä kun on alettu käyttää eräänlaisena muukalaisvihan eufemismina: on paljon parempi puhua "monikulttuurisuuden" tuottamista ongelmista kuin omista rasistisista asenteista tai arvoista, jotka todellisuudessa rakentavat tuota kyseistä ongelmakenttää.

On myös turha enää edes puhua "monikulttuurisuuden" tuomista rikkauksista, kulttuurin muuttumisesta dynaamisemmaksi, toiseuden käsittelemisen merkityksestä meille kaikille, sillä vastaväittäjillä on paljon sellaista sanottavaa, joka menee koko problematiikan ohi. Argumentteja, joiden sisältö on tuttu jo sananlaskuista: "maassa maan tavalla", "oma maa mansikka...", "veri on vettä sakeampaa" jne. Toiseuden ja vierauden poissulkemisella yhteisöistä on pitkät perinteet suomalaisessakin kulttuurihistoriassa.

Lopullinen, syvin, tärkein kysymys on kuitenkin eettinen. Monikulttuurisuudelta ei pidä vaatia hyödyllisyyttä yhteisölle, vaikka sillä sitä voisi ollakin. Toiseuden hyväksymisen ja kaikkien ihmisten tasaveroisen kohtelun on oltava arvo sinänsä.

Tämän sisäistämisen jälkeen voidaan miettiä, miten toimia yhteisössä, jonka jäsenten keskinäiset arvoperustat eroavat toisistaan, joilla on erilaisia intressejä ja päämääriä. "Järkevöittää" sitä maahanmuuttopolitiikkaa (mitä monet vaativat, kun eivät suoraan enää voi puhua rajojen sulkemisesta), parantaa järjestelmää, mutta mieluiten ja ennen kaikkea oppia hahmottamaan ja hyväksymään erilaisia kulttuurisia arvoja.

Itse pystynen elämään myös perussuomalaisten kanssa. Joskin, kun eräässä vaalikoneessa kysyttiin, koetko ympäristösi turvalliseksi, en voinut olla myöntämättä että rasismi ja muukalaisviha kyllä pelottavat. Luulen, että kysymystä ei kuitenkaan ollut tarkoitus tulkita näin. Luulen, että minun oli tarkoitus pelätä niitä "erikulttuurisia" muukalaisia.

torstai 16. lokakuuta 2008

Lokafilosofiaa ja uusia harrastuksia

Sataa enkä ihan tee löytöjä.

Olen lukenut vähän Antonio Damasiota ("we're all recovering cartesians") ja tuntuu siltä, että niistä ajatuksista ei kuitenkaan löydy uutta (kartesiolaisen kritiikin kannalta, neurologisesti kyllä varmasti), pikemminkin vain toisenlainen muotoilu sille, mitä on jo sanottu: kyllä, rationalismin itsensätiedostava subjekti on illuusio. Kyllä, Descartes piti kiinni sellaisesta cogitosta, joka johtaa maailmaa harhaan (vielä ei tiedetty tiedostamattomasta, ruumiin intentionaalisuudesta tai siitä, että minuus on prosessi tai damasiolaista "tapahtumien tuntoa"). Kyllä, mielen ja ruumiin kysymys ei ratkea erottamalla niitä toisistaan, päinvastoin. Ja kyllä, inhimillinen organismi on kompleksisempi ja kiinnostavampi ilmiö kuin mitä kukaan 1600-luvulla ajattelikaan - tai edes 1950-luvulla.

Paljon ennen Damasiota Eeva-Liisa Mannerkin kritisoi (puhumattakaan kaikista muista, alkaen siitä Böömin prinsessasta Elisabethista) :

"Descartes"

Ajattelin, mutta en ollut olemassa
Sanoin että eläimet ovat koneita.
Olin menettänyt kaiken muun paitsi järjen.

Sanokaa terveisiä heille kaikille
joiden tieto on salaista
kuten Paracelsus, Swedenborg ja Eberfieldin laskutaitoiset
hevoset,
jotka ottavat juuria ja korottavat potenssiin,
laskevat virtaavia lukuja viisailla kavioillaa, ei päällään
sillä kaviot ja harjoitetut jalat ja oppinut ruumis,
joka parittelee järjen kanssa, ja lapsi
on metodin esitys ja kuviteltu suure

Tänään juoksevat nopeat hevoset yli kuolevan Ranskan
ja rummuttavat kavioillaan peitetyn tiedon
Cartesiuksen ohimoluuhun.
Tänään olen yhtä heidän kanssaan.
(Manner 1956 Tämä matka.)

---

Reason is, and ought only to be the slave of the passions, and can never pretend to any other office than to serve and obey them. (David Hume 1739 Treatise of Human Nature.)

Kyky tuntea, kokea, kuvitella ja samastua toisiin ihmisiin ja eläimiin on järkeä tärkeämpää, yksilön elämälle, psyykelle, yhteisölle...

Tämän kaiken neurobiologisen perustan tutkimuksen seuraaminen voisi olla mukava harrastus, siksi se Damasio kiinnostaa.

Ajattelin myös, että olisi mukava harrastaa vaikka hellenististä filosofiaa tai Humen ajattelua, jompaa kumpaa, todennäköisesti mieluiten kaikista vaihtoehdoista. Eräs fonetiikan professori sanoi kerran harrastavansa puolestaan evoluutiota.

Mukavia harrastuksia nämä.