Lisää korviketoimintoja ja Pariisin ikävää

Työn alla on hieno psykoanalyyttinen analyysi Harry Potterista mutta se ei vain valmistu ansiotöiden ja graduasioiden vuoksi. Tänään viimeksi kirjoitettiin Hesarissa siitä miten Potterit eivät oikein "kestä" lukemista, mutta uskallan olla eri mieltä, vaikka myönnän että viimeinen romaani oli harvinaisen juonikeskeinen ja että se muistutti oudon paljon tietokonepeliä.

Tarinaa, taikayhteisöä ja sen yksilöitä muistellen sanoisin kuitenkin, Julia Kristevaa mukaillen, että Pottereissa on myös kyse mm. subjektin rakentumisen pohdinnasta sekä torjutuksi tulleen aineksen representoimisesta teemojen kautta (Kristeva: "Bataille, kokemus ja käytäntö") - eli siis keskeisten psyyken rakenteiden käsittelystä. Ja tällaisina näen nuo teokset arvokkaina.

No jaa... paras varmaan yrittää kuitenkin kirjoittaa sitä gradua. Aurinko alkaa paistaa aina kolmelta Leppävaaran asuntoni ikkunasta kirjoituspöydälle ja kuumentaa tietokoneen näppäimistön ja olkapäät. Sateiset päivät olisivat parempia näille asioille.

Sitä paitsi on pakko jatkaa ja mainita, että Helen Humphreysin esikoisromaani Leaving Earth on jälleen hienoa kirjallisuutta. Siinä on kyse havainnoista ja ruumiin kokemuksista lentämisen aihepiirin kautta. Lentämiselle elämänsä omistaneen naisen ruumis elää teoksessa kaksinaista eloa: toisaalla on lentokoneen sisältävä ilmojen ruumis, jolla on oma muistinsa ja kokemuksensa, toisaalla taas maan ruumis jalkoineen ja painovoimineen - ja nämä kaksi on vaikea yhdistää toisiinsa. Humphreys kirjoittaa (kohtaus ennen 25. päivää välilaskutta kestävää pienkonelentoa):

What she is concerned about is what will happen to the part of themselves that they are making absolite by being airborne - the earthbound legs with their memory of walking, their blind service to gravity. (p.22.)

Olen vasta lennon toisessa päivässä, en tiedä vielä miten naisille käy.

---

Kaipaan taas Pariisia. Siellä oli aikaa sekä lukea että kirjoittaa, äärettömästi, täällä on priorisoitava ja jätettävä asioita tekemättä. Aikaa korviketoiminnoille ei olisi. Kävin kuitenkin tänään läpi museo-, elokuva-, ja teatteriliput ja muistelin missä näin Serge Poliakoffeja - päätin, että Musée Maillolissa.

Koin yhdeksän kuukauden aikana enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Ja luin enemmän kuin enää muistankaan.

Mutta jos en jo aiemmin siteerannut Hemingway'ta, tässä tulee, Nuoruuteni Pariisin loppu (se helpottaa):

Pariisista ei koskaan pääse ja joka ainoalla ihmisellä, joka siellä on asunut, on siitä erilaiset muistikuvat. Palasimme aina sinne, olimmepa keitä hyvänsä ja olipa se muuttunut kuinka suuresti tahansa. Ei ollut väliä silläkään, kuinka vaikea tai helppo sinne oli kulloinkin päästä. Pariisi oli aina paluun arvoinen ja antoi täyden korvauksen kaikesta, minkä sinne toi. Mutta tällainen oli Pariisi niinä varhaisina päivänä, jolloin olimme hyvin köyhiä ja hyvin onnellisia. (p.209.)