sunnuntai 26. elokuuta 2007

"Il n'y a rien dehors le corps"

Ruumiin ulkopuolella ei ole mitään.

Essi Henrikssonin romaanissa Ilmestys toinen kertojista lausuu nämä sanat. Ja toistaa: "Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta." (Henriksson 2007, 37.)

Jos kieli on ruumiin laajentuma, voidaan Derridan toteamuksen "Il n'y a pas de hors-texte" ("ei ole mitään tekstin ulkopuolta") ymmärtää merkitsevän samaa.

Perinteisesti asiaa ei kuitenkaan nähdä näin. Derridan lause sisältää ajatuksen siitä, että kielen ulkopuolisesta alueesta ei voida puhua, tai että se on representoimattomissa - ja usein juuri ruumis kaikessa materiaalisuudessaan ja aistimellisuudessaan ymmärretään tuoksi alueeksi. Aistimellisen ja kokemuksellisen nähdään olevan jyrkässä ristiriidassa kielen kanssa. Kuten mm. Blanchot toteaa: kieli tappaa asiat.

Ilmestyksen lause kuitenkin korottaa ruumiin siihen arvoon, jota jälkistrukturalismi ei vielä nähnyt mutta josta ruumiinfenomenologia kuitenkin oli jo enteillyt: ruumis on olemisen ja kielen perusta.

Ruumis ei ole kielen ulkopuoli vaan sen ennakkoehto, korkeintaan ulkoreuna tai se imaginaarinen raja-aita, joka erottaa symbolista ja reaalista (lacanilaisessa merkityksessä) toisistaan. Ruumis on se, joka mahdollistaa kokemuksen toisen ihmisen olemassaolosta (Merleau-Ponty, Lacan). Se on toisesta ja maailmasta eroamisen aloittava tekijä, mahdollisuus subjektiudelle ja siten kielelle.

Ja se jää elämään kielessä - Kristevan mukaan jopa mahdollistaa sen, että kieli missään määrin on merkityksellistä, että sillä on väliä: Kristevalle ruumista mukanaan kantava, affektiivinen, kieli on elinvoimaa, joka pitää yllä subjektiutta; mahdollistaa minän ja toisen välisen eron kuromisen umpeen, toimii korvikkeena menetykselle ja siten myös elämän takaajana. Ja kun tarkemmin ajattelee, myös Derridalla ja Blanchot'lla kirjallisuuden kieli lähestyy mystisellä tavalla materiaalista todellisuutta, asioita ja niiden tilallisuutta. He ohittavat Kristevalle tyypillisen kysymyksen subjektiudesta ja elämästä, mutta ruumis tai pikemminkin ruumiillisuus nousee silti uuteen eloon heidänkin kirjoituksissaan, merkin materiaalisuuden kautta: valtaamaan perinteisesti kielelle rajattua aluetta. (Tarvittaisiin pientä Derridan uudelleenluentaa, jotta tämä, hänellä merkin tilallistumiseen liittyvä kysymys, tulisi vähän selvemmäksi ja, ennen kaikkea, korostuisi.)

Usein (lähes aina) tavattava ongelma kielen riittämättömyydestä ei kuitenkaan, tietenkään, ratkea näillä julistuksilla. Huolimatta läheisestä suhteestaan ruumiiseen kieli ei voi täysin rikkeettä saavuttaa ruumiillista kokemusta, vaan jotakin on aina auttamattomasti menetetty. Koko elämämme, kokemuksemme ja affektimme, ovat eksaktimmin ruumiissamme kuin mikään kieli tai edes ajatus voi koskaan ilmaista - tässäkään mielessä nimenomaan ruumiin ulkopuolella ei ole mitään. Ei ole myöskään olemassa todellisuutta oman subjektiivisuuden ja ruumiin ulkopuolella, joskin ruumiilla on kyky tuottaa ja saada merkityksiä ja siten myös laajentua omien rajojensa yli (esim. tiettyjen ruumiin apuvälineiden, lävistysten tms. tapauksissa) - mutta tämä on jo toinen kysymys.

"Ei ole mitään ruumiin ulkopuolta", on vuoroin traaginen, vuoroin nautinnollinen (kaikessa autoeroottisuudessaan) totuus. Traagisesta puolesta todistaa Ilmestyksen kertojan toiset sanat: "Olen lukenut ja lukenut, mutta jokainen lukemani sana vie todellisuutta kauemmas" (Henriksson 2007, 32). Ja samasta tuskallisesta kokemuksesta muistuttaa Maria Vaaran lause: "Kuollut kuoreni istui kirjastossa ja jakoi kirjoja, joiden kansien välissä olin elämäni kuluttanut tietämättä ihmisten maailmasta mitään" (Vaara 1976, 25) tai, vielä traagisemmin: "Runoilla puhuminen oli laiha tapa elää ja kokea, koskettaa olisi pitänyt" (mt. 138).

Merkityksellistä on kuitenkin se, että kielen ja ruumiin välinen yhteys on havaittu, ja on löydetty ja tutkittu niitä keinoja, joiden kautta ruumis raivaa kuin raivaakin tiensä kieleen: kielen materiaalisia puolia, rytmiä, soinnillisuutta ja merkin tilallisuutta sekä myös metaforia ja kuvallisuutta. Kristevan mukaan kielen ruumiillinen, heterogeeninen, perusta ilmenee myös kielen intertekstuaalisuudessa ja dialogisuudessa - kaikessa siinä moninaisuudessa ja prosessinalaisuudessa, jota nimenomaan kirjallisuuden kieli, poettinen kieli edustaa.

Samalla voidaan havaita sellainen kieli, joka on kaiken aikaa vaarassa erota ruumiillisesta perustastaan ja tuottaa tuon kokemuksen tyhjyydestä - kyvyttömyydestä ilmaista ja kommunikoida. Kristevan mukaan masentunut ihminen kärsii kielen affektittomuudesta, "kuivumisesta" (tähän on olemassa psykologis-somaattinen selitys), ja toisaalta sama tyhjyys on myös arkisen kielen ja puheen ongelma - Ilmestyksessä Johannan ja Sanjan välillä, Vaaran Marialla ja myös yhteiskunnallisella tasolla. Hiljattain, Simone de Beauvoirin esseekokoelman johdannossa, Sara Heinämaa kirjoitti kielellisestä dementiasta, joka vähitellen valloittaa maailmaa:

Ensin menetämme kykymme tehdä eräitä hienovaraisia erotteluja. Sanat ja asiat, jotka ennen oli helppo pitää irrallaan, alkavat sulautua yhteen. 'Itsenäinen' kuulostaa samalta kuin 'itsepäinen', ja tämä taas sekaantuu 'itsekkääseen' ja 'itsekeskeiseen'. Saatamme kadottaa kokonaisia käsitteitä. Emme enää tajua niiden ominaisluonnetta emmekä eroa toisista käsitteistä. 'Tai' on sama kuin 'vai', ja 'eli' merkitsee enää pelkästään mennyttä elämää. Lopuksi ajatus menettää rakenteensa, ja maailma hajoaa. Kavahdamme tällaista dementiaa silloin, kun havaitsemme sen fyysisenä sairautena. Mutta entä jos tylsämielisyys kumpuaa omista teoistamme ja valinnoistamme? (Heinämaa teoksessa de Beauvoir 2007, 8.)

Tämänkin vuoksi on syytä pitää kiinni ilmaisun rikkaudesta, kielen moninaisuudesta ja uudistuskyvystä. Ja nimenomaan ruumis on se voima, joka kykenee elävöittämään kielen, kun sille vain annetaan mahdollisuus, kun ei enää uudelleen unohdeta ruumiin asemaa kielessä, subjektissa, maailmassa.

Loppukevennys: Jeanette Wintersonin Lighthousekeeping:issä viedään koko problematiikka uudentyyppiselle tasolle. Mitä jos merkityksellisyys onkin sairautta? Lääkäri ja potilas, kertoja Silver, asettuvat taistelussaan puolilleen: toiselle epätavallinen, subjektiivinen, arkitodellisuudesta irrallaan oleva (heterogeeninen, ruumiillinen) edustaa psykoottisuutta - toiselle taas elämän merkitys muodostuu sen kautta, että elämä on outoa ja tavatonta, ja jokainen yksilö on irrallaan todellisuudesta oman subjektiivisuutensa (ja ruumiillisuutensa) kautta:

[T]he nice man at the Tavistock Clinic kept asking me why I stole books and birds, though I had only ever stolen one of each.
It told him it was about meaning, and he suggested, very politely, that might be a kind of psychosis.
'You think meaning is psychosis?'
'An obsession with meaning, at the expence of the ordinary shape of life, might be understood as psychosis, yes.'
'I do not accept that life has an ordinary shape, or that there is anything ordinary about life at all. We make it ordinary, but it is not.
He twiddled his pencil. His nails were very clean.
'I am only asking questions.'
'So am I.'
There was a pause.
I said, 'How would you define psychosis?'
He wrote on a piece of paper with his pencil:
Psychosis: out of touch with reality.
Since then, I have been trying to find out what reality is, so that I could touch it. (Winterson 2004, 195-196.)

3 kommenttia:

Anna.O kirjoitti...

Tällainen lisäys on tehtävä edelliseen: Derridan ja Blanchot'n ajatuksissa kieli, joka tavoittaa materiaalisen ja ruumiillisen on tietenkin vailla subjektia - tässä jyrkkä ero etenkin Kristevaan. Heille siis materiaalinen kieli ei kuvaa minkään subjektin ruumiillista kokemusta vaan pikemminkin persoonatonta ruumiillisuutta, persoonatonta kokemusta materiaalisuudesta. Voitaisiin siis ehkä muotoilla, että "tekstin ulkopuolella on persoonaton ruumis". Mutta tästä Kristeva olisikin jo samaa mieltä - kysehän on silloin minuuden hajoamisesta ja, loppupeleissä, psykoosista: ruumiillisuuden ja autoeroottisuuden ääripäästä, jonka tavoittaessaan minuus hajoaa.

Essi kirjoitti...

Mitä tässä voi muuta sanoa kuin, että siinä tuli kirjallisuustieteellinen ja kielitieteellinen, ehkäpä semioottinenkin validointi tematiikalleni ja sen ulospanolle. :) Happy happy joy joy.

"[Ruumis] - - on toisesta ja maailmasta eroamisen aloittava tekijä, mahdollisuus subjektiudelle ja siten kielelle."

Kyllä!

" - - materiaalinen kieli ei kuvaa minkään subjektin ruumiillista kokemusta vaan pikemminkin persoonatonta ruumiillisuutta, persoonatonta kokemusta materiaalisuudesta."

Eikö teksti rakenna myös omat subjektinsa - siis itsensä sisään? Siinä mielessä psykoosiin hajoavaa minää (tai sen merkkiä) ei tarvita, koska teksti tarjoaa jo kaiken tarvittavan, myös sen varsinaisesti persoonattoman persoonallisuuden (uh). Jos napanuora katkaistaan, ei yhteyttä enää lainkaan ole.

Mutta tässä lähden Kristevan tieltä lopullisesti: prosessinomaisuuden ja dialogisuuden merkit eivät minun ymmärrykselläni ole merkkejä ruumiillisuudesta, sillä ne olisivat sitä vain jos tekstin ulkopuolella olisi tarvetta tuolle puhutulle subjektille - "varjolle". Toisaalta tässä voisi hyväksikäyttää sisäistekijän käsitettä, jota kai ymmärtääkseni käytetään luomaan tuo tarvittava hahmo, jonka läpi tekstin on virrattava.

"Kun ihmiset puhuvat yleensä puusta tai tuolista he ajattelevat jotain pysyvää, mutta tarkoittavat näillä käsitteillä asiayhteyden mukaan hyvin erilaisia ohimeneviä ilmiöitä." (HS 22.5.04 Tarmo Kunnas)

Mieli toimii prototyyppien varassa ja siten kielikin toimii. Nyt ei puhuta enää tekstin sisäisistä asioista vaan viittausuhteista. Prototyypit syntyvät mielestäni yksinkertaistetusti siitä, kuinka puhuja/kirjoittaja suhteuttaa viitauksen kohteet ruumiiseensa. Määritteisiinkin sisältyy siis häive toiminnasta, joka lopulta luo niiden merkityksen - ruumiin toiminta. Siten kun määritteet, tai vielä yleisemmin kielen yksiköt erkanevat ruumiillisesta mielteestään vaikkapa tyypillisesti erikoistumalla kapea-alaisemmiksi, ne alkavat tosiaan menettää merkitystään lopulta unohtuakseen.

Tämä prosessi ei kuitenkaan ole läpinäkyvä, sillä käyttöön vakiintuminen saa kadottamaan alkuperän ja sen merkityssisällöt, (kuten Heinämaankin kauhuskenaario esittää) joten saadaksemme Tekstiin ruumiillisuutta, on sinne nähdäkseni luotava oma subjekti ja sen ruumiillinen avaruus. Voisiko sitä kuvata jonkinlaisena matkimisena?

On hankalaa pitää täysin erillään keskustelunaiheena jotain, mistä puhutaan ruumiillisuutena, jos itse ruumista ei ole.

"Ja nimenomaan ruumis on se voima, joka kykenee elävöittämään kielen, kun sille vain annetaan mahdollisuus, kun ei enää uudelleen unohdeta ruumiin asemaa kielessä, subjektissa, maailmassa."

Näin minäkin sen näen. Silti uskon, että sitä tilaa kielessä on mahdoton etabloida, pitää yllä, aina on etsittävä ja löydettävä, aina rikottava, että jotain saisi ehyeksi. Mutta sitä varten kirjallisuus kai on elävää kirjallisuutta... !


Jk. Kävin muuten Père Lachaisella myös Merleau-Pontyn haudalla, mutta löysin lopulta vain Wilden. Kuinka symbolista.

Anna.O kirjoitti...

Ajoittain, Kristevaan täysin uppotuneena, pidän paradoksina sitä, miten esim. Blanchot kuvaa kielen ja ennen kaikkea kirjallisuuden muuttumista materiaaliseksi (ruumiilliseksi) persoonattomaksi tapahtumaksi: "Runon puhe ei ole enää jonkin henkilön puhetta: kukaan ei puhu sitä eikä sen puhuja ole kukaan, vaan on kuin pelkkä puhe puhuisi (itsekseen). " (Kirjallinen avaruus, s. 36.)

Ihmettelen noina hetkinä sitä, miten ruumiillisuus, ihmisestä kuitenkin lähtevä, voi (muka) muuttua persoonattomaksi. Se kun ei oikein sovi yksiin Kristevan ajatusten kanssa, jotka korostavat ilmiöitä, kuten tiedostamattoman tai viettien purkautuminen tekstiin - joskin Kristevallakin on, kaikkien jälkistrukturalistien tavoin, sama ajatus epäkeskittyneestä subjektista.

Mutta psykoanalyyttisesta teoriasta irrotessani alan aina taas nähdä tuon, miten teksti tosiaan tarjoaa itse jo kaiken tarvittavan. (Ja myös sen, miten materiaalisuutta ja ruumiillisuutta on olemassa muutakin kuin subjektista lähtevää.)

Luin muuten tänään lisää Deleuzea ja havaitsin, että hänkin kritisoi psykoanalyysia liiallisesta subjektin tuomisesta tekstiin...

Tuosta dialogisuus-asiasta jäin vielä miettimään sellaista, että itse asiassa Kristevakin on kyllä uransa alkuaikoina, lingvistinä, kehittänyt teoriaansa nimenomaan Benvenisten lausuman subjekti-käsitteen (vai olikohan se "lausumisen"?) ja Bahtinin sanan dialogisuuden perustalta. Dialogisuus voisi siis olla myös nimenomaan tekstin sisäistä, ei ulkopuolelle viittaavaa. John Lechte (Kristeva-kommentaattori) muotoilee asian näin: "The materiality of the text, then, is the displacement of the voice in the world, a displacement which, when its music is perceived, becomes poetic language."

Ja prosessinalaisuus voisi olla myös juuri tuota ainaista etsimistä, löytämistä, rikkomista.