Yritin muutamia viikkoja sitten, ehkä siitä on jo kauemmin, tämä syksy on mennyt nopeasti, käydä katsomassa Amos Anderssonilla Schjerfbeckin Mariaa. Se ei ollut siellä. Oli tietenkin siinä isossa näyttelyssä, joka lähti Hampurista ja asettuu nyt Pariisin modernin taiteen museoon Palais de Tokyoon. Mutta en ole siellä näkemässä.
Luin vihdoin Rakel Liehun Helenen (2003) ja jotenkin Schjerfbeck muistuttaa Durasista. Molemmat loivat jotakin mykkää, joka puhuu tulevasta. Aivan vanhoina.
Aloitin myös Tove Janssonin romaania Reilua peliä (1989), joka kuvaa taiteilijaparin elämää. Liehun Helene ja Janssonin teos kertovat jälleen jotakin työnteon ja luomisen suhteesta:
Hän [Helene] petti niiden odotukset, jotka tarkkailivat häntä... sillä se mihin hänen odotettiin ryhtyvän, sen hän joko jätti tai ryhtyi siihen vasta, kun oli luovuttu odotuksesta, ja suoritti sen niin SUURENMOISESTI - kaikessa hiljaisuudessa - että hänen aikaansaannoksensa herättivät hämmennystä. (Liehu 2003, 500.)
Ja:
On saatava tehdä omaa taiteilijan työtään pyhitetyssä yksinäisyydessä, rauhassa häiriöiltä. On saatava leikkiä ja muovata milloin mitäkin materiaalia, kunnes leikki yhtäkkiä, näennäisen oikullisesti, vie vastustamatta mukaansa ja sulkee ulkopuolelle kaiken muun toiminnan. (Jansson 1990, 8.)
1 kommentti:
Ah, kyllä! Luin itse juuri Janssonin Kesätarinan ja vaikutuin sen vaikenemisen kaunopuheisuudesta. Ruumiillisuuden rajojakin voi kuvata ja koetella niin monella tavoin. Jansson osaa vaieta tärkeistä asioista ja näyttää vain sen, mitä tarvitsee. En edes kyllästynyt yhdestäkään luontokuvauksesta, koska kaikilla niillä oli oma allegorinen, voimallinen tenhonsa ja monisäikeinen viittauksenkohteensa.
Kesätarinassakin taiteen tekeminen on ikään kuin leikkiä, vahinkoa ja itseensä käpertymistä, omaan maailmaan vetäytymistä. Lapsellisuus ("lapseus") asettuu ikään kuin välttämättömäksi vaatimukseksi taiteen tekemiselle. Ja turhuus. Taiteen tekeminen vaatii erilaista silmää välttämättömyydelle.
Lähetä kommentti