Luin Leena Krohnia

Ihminen uskoo olevansa vapaampi kuin kyyhky tai mehiläinen, todellisempi kuin boidi. Vapaudestaan ja todellisuudestaan hän maksaa yksinäisyydellä ja viestinnän kitkalla. Mutta yksinäisenäkin hän on vain joukon alkio. Toisin kuin kyyhkynen hän siirtyy parvesta parveen, liitosta liittoon, joukosta joukkoon.

Kuten lintujen, mehiläisten ja boidien parvet, ihmistenkin parvet käyttäytyvät lakien mukaan, joita niiden yksilöt eivät tunne, mutta joita ne silti tottelevat. Tämän kaupungin sisällä on toisia kaupunkeja ja niiden sisällä taas toisia, aina pienempiä ja tiheämpiä. Minä olen itsekin kaupunki, sillä hahmoni koostuu miljardeista solujen ja molekyylien parvista. Ne käyttäytyvät yksinkertaisten sääntöjen mukaan ja tuottavat käsittämätöntä monimutkaisuutta.

Jokainen parvi muistuttaa hologrammia siinä suhteessa, että kaikki sen osat antavat tietoa kokonaisuudesta. Yksilö on joukon alkio, mutta jokaiseen yksilöön sisältyy joukon kokonaisuus.

Minä olen me. (Krohn 2006, 23.)

Leena Krohnin Mehiläispaviljonki on alaotsikon mukaan kertomus parvista. Suhde toiseen ja todellisuuden (todellisuuksien) heterogeenisyys ja monimuotoisuus ovat jälleen tärkeimpiä asioita. Ne ovat aina tärkeimpiä asioita Krohnilla. Perusajatus on se, että osat muodostavat kokonaisuuden ja teot muodostavat merkityksen. Yksilö ei voi paeta vastuutaan joukon osana (yhteisössä, suhteessa toisiin), eikä sitä merkitystä, jonka hänen tekonsa tuottavat.

Mutta taloilla ja kaupungeilla on sielunsa, vaikka ihmisillä ei olisikaan. Jokainen talo varastoi muistonsa, pimeät ja valoisat, kitkerät ja makeat. Ajan myötä sieluttomienkin ajatukset ja teot tihentyvät yhteissieluksi kuten mehiläis- tai muurahaispesän nimettömien ahertajien työ pesän voimaksi ja merkitykseksi tai niiden kyvyttömyys ja itsekkyys sen taakaksi ja turmioksi. (Krohn 2006, 20.)

Krohnin Teemu Mäki-kritiikkikin on helposti ymmärrettävissä näistä lähtökohdista: teot värittävät lopputulokset ja päämäärät niin, että eettistä toimintaa on vain sellainen, joka kantaa vastuun myös tekojen eettisyydestä.

Aiaiaiaiaiaiai! Keskustelua älykkäästä kirjallisuudesta...

Pakko jatkaa.

Luin Stefan Mosterin, Finlandia-palkintoraadin puheenjohtajan, haastattelua hesarista:

Suomalaiselta romaanilta puuttuu kuulemma analyyttisyys. Täällä (tarkoitan: siellä Suomessa) ei saa puhua älymystöstä kuten muissa maissa, pelosta että tulee leimatuksi elitistiksi, ja siispä "intellektuellit eivät ajattele julkisesti". Samalla Moster luettelee muutaman älykkään, analyyttisen suomalaiskirjailijan: Krohn, Holappa, Hotakainen, Hassinen. :)

Taidanpa tietää mistä on kyse. Itse jatkaisin listaa vielä ehdottomasti Saisiolla. Hymyilyttää. Sitten hän mainitsee vielä Putkinotkon, jota ajattelin hetki sitten kaipauksella.

Loput diagnoosit ovat:
"Kirjamainonnassa piilotellaan viihteen ja taiteen eroa" ja "Taide ei ole massoille". :D

Niinpä. Ajattelua, sitä kaivataan. Ei kirjallisuus ole pelkkää maailman kuvittamista ja täytettä hiljaisiin hetkiin. Se on sen avaamista, näkökulmia, yhteyksiä, kritiikkiä, uudistamista - niin mielen kuin myös yhteiskunnan. Elitismin uhallakin... sillä aina on tosiaan väärinymmärtäjiä.

Ajattelin vielä, että Maria Vaaran romaaneista ei taida puuttua älyä tai yhteiskuntakritiikkiä, vaikka niitä voidaan tietenkin syyttää toisteliaisuudesta ja terapiakirjoittamisesta (jos se nyt on huono asia). Myrkkyseitikistä löytyvät analyysit, reflektio Johannes ja Maria-trilogian yhteiskunnallisista merkityksistä, todistavat tästä pyrkimyksestä. Minän ja toisen välinen eettinen suhde sekä kysymys kommunikaatiosta ja luovasta työstä psyykkisen tasapainon mahdollistajana ovat Vaaran trilogiassa etusijalla.

Myrkkyseitikissä Maria pohtii Likaisia legendoja Johannekselle:

"- Eihän se ole sairaskertomus. Ihminen ajattelee mielellään, että näin sairas ihminen kuvaa omaa, sekasortoista maailmaansa, helpointahan se niin on. Ei minulla ole mitään tekemistä tuommoisen maailman kanssa. Voinhan lukea sen silti, se on mielenkiintoista, ajattelee aika moni. Kuka uskaltaa lukea sen niin, että löytää siitä tavallisen ihmisen piirtämässä, maalaamassa taulua siitä elämästä, mikä on jokaisen ihmisen sisällä, kunhan vain on rohkeutta katsoa siihen. Entäs jos meissä jokaisessa on tuon Marian skitsofreeninen yrttitarha, kun vain kuokimme auki sitä peittävän, hyväksytyn multakerroksen. (MS 235.)
---
Minun oli pakko kysyä ihan tuskastuneena: - Luuletko, että ihmiset ymmärtävät, mitä tämä Maria on tahtonut sanoa? Ja kuuntelevatko he toistensa puhetta ollenkaan?-Ihminen kuulee sen, minkä uskaltaa kuulla ja on kypsä kuulemaan, sulattelee ja ottaa vastaan. Tärkeintä on kai, etteivät ihmiset lakkaa puhumasta toisilleen, vaikka tuntuukin, ettei ääni olekaan selvä ja sointuva, sanoi Johannes kuin itsekseen. (Mt. 238.)"