maanantai 27. elokuuta 2007

Aidsin todistajia ja nature morte


Elokuu lähestyy loppuaan, kesäloma on nyt puolivälissä ja yliopisto avaa ovensa viikon kuluttua. Juhlaviikot tarjoavat vielä nähtävää, vaikka kesä alkaa olla muisto vain... Sataa toisella tapaa kuin Pariisissa kesäkuussa tai viime syksynä: pimeys hiipii salakavalasti ja tunnen olevani kartalla pohjoisessa.

Espoo Cinéssä esitettiin viime keskiviikkona André Téchinén elokuva Les Témoins (Todistajat, Ranska 2007), joka kertoo kuumasta kesästä vuonna 1984 ja siitä, miten syksyn alkaessa myös Euroopassa jouduttiin havahtumaan aidsin olemassaoloon.

Ranskan kielen kuuleminen rentoutti ja sain itseni kiinni opettelemasta fraaseja ja sanomisen tapoja, vaikka se ei ole enää tarpeen. Huomasin myös, että vielä vuonna -84 aids oli aids, eikä sida (le syndrome de l'immunodéficience acquise). Maailmanlaajuinen taistelu oli vasta aluillaan.

Pääosissa olivat nuori homomies Manu, vanhempi lääkäri sekä hänen irtosuhteita harrastava tuttavapariskuntansa lastenkirjailija Sarah sekä poliisi Mehdi, joiden kaikkien elämät ja ihmissuhteet menevät kuuman kesän aikana solmuun. Elokuvan henkilöt ovat epäkonventionaalisia, omissa teoissaan erehtyviä ja pahojakin, mutta samalla toisiaan kohtaan tolerantteja ja myös ymmärtäväisiä. Kuoleman edessä ei voi kuin antaa anteeksi ja rakastaa, tuntui olevan elokuvan sanoma. Vähäeleinen mutta tärkeää aihetta hyvin käsittelevä elokuva kannattaa katsoa.

Huomionarvoista oli myös se, miten tyylikkäästi 80-luku oli toteutettu elokuvan lavasteissa ja puvuissa ja miten elokuvan Seinen rannat kuvasivat täsmälleen sitä samaa yksinäisyyden ja romantiikan vaihtelua, joka niillä myös todellisuudessa on: rakastavaiset parit veneristeilyillä ja silloilla sylikkäin, yksinäiset ihmiset istumassa rantakatujen kiveyksillä. Ainoastaan sitä jäin miettimään, oliko Bois de Boulognen yöllinen puistokulttuuri tosiaan niin erilaista pari vuosikymmentä sitten...

Tiistaina puolestaan kävin Amos Anderssonilla katsastamassa Anna Retulaisen retrospektiivin, ja ote asetelman maalaamiseen vakuutti. Parsaniput, pippurit, omenat ja päärynät sekä kukkakimput tarjosivat muodon ja intertekstien historian kuville, jotka muutoin lähestyivät abstraktia värin ja viivan leikkiä, jolle tärkeintä on esteettinen kokemus.

Visuaalisuus ja taktiilisuus tuntuvat olevan Retulaisen töissä kaikki kaikessa: teosten pinta, vuoroin samettisen kulunut, vuoroin värin kyllästämä, yhdessä haparoivien muotojen ja liikkuvan viivan kanssa kutsuu katsetta, luo kuvitelman kosketuksesta ja saa lisäksi teoksen muuttumaan, elämään, etäisyyden kasvaessa. Lisäksi teosten prosessinalaisuus tulee esiin kuvien monissa kerroksissa, toisaalta kukka-asetelmat elävöittävässä viivassa ja toisaalta pehmeissä ja rikkonaisissa taustoissa, joiden päälle ja lomaan vihannes- ja hedelmä-asetelmat rakentuvat. Koin, että Retulaisen töitä katsottuani ymmärrän paremmin myös Cézannen tai Monet'n asetelmaa: esillä on kokemus materiaalisesta käännettynä kuvaksi - nature morte (kuollut luonto). Jos kieli tappaa asiat, kuva tuo ne kuolleina, edelleen materiaalisina mutta silti toisina, esille haudoistaan. (Ks. Retulaisen teoskuvia myös täällä, punainen on lempparini.)

Kuvataiteesta ja asetelmasta puheen ollen, kannattaa vilkaista Tyttö ja helmikorvakoru-elokuvan vermeeriläiset kuvakulmat ja ennen kaikkea alun haptinen vihannestenpilkonta-kohtaus (00.30-1.45):

2 kommenttia:

Maurelita Pligaa kirjoitti...

Hei ja hauska tutustua blogiisi ; todella mielenkiintoinen postaus.

Ihmettelen vain miten en aiemmin ole törmännyt sinuun blogistanissa muttet taida olla blogilistalla ? Sieltä yleensä löydän pariisilais-blogittajat.

Bon WE,

=)

Anna.O kirjoitti...

Merci! Ja hyvä vinkki: liityinkin heti listalle.