keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Keskeneräiset. Muistiinpanoja tiloista. Cunninghamin kodittomuus ja Bachelardin turvalliset tilat

Sillä talo on meidän maailmankolkkamme. Kuten monesti on todettu, se on ensimmäinen kaikkeutemme. Se on todellakin kosmos sanan täydessä merkityksessä. (Gaston Bachelard: Tilan poetiikka 2003, 75)

Bachelard puhuu eletyistä tiloista ja niiden syvästä merkityksestä olemiselle niin painokkaasti, että häntä luettuaan kaikkea kaunokirjallisuutta alkaa lukea kuvauksina maailmassa asumisesta.

On osoitettava, että talo on yksi suurimmista ihmisen ajatuksia, muistoja ja unia yhteen kokoavista voimista. (Bachelard 2003, 79.)

Tila varastoi tiivistynyttä aikaa tuhansiin hunajakennoihinsa. Tämä on tilan tehtävä. (s. 82.)

Talo on tila jolla on poeettinen perusta, ja kosketamme sitä kenties enemmän runojen kuin muistojen kautta. (s. 79.)

Michael Cunninghamin Samaa sukua (1995/2003) on tarina erilaisista kodeista, mutta toisin kuin Bachelardilla, ne kertovat useimmin perustavasta turvattomuudesta. Romaani alkaa kertomuksella nuoren naisen haaveista New Yorkissa, ja pettymyksestä ja epävarmuudesta. Maailma oli suuri ja avara, mutta loppujen lopuksi liian näännyttävä kenenkään asuttavaksi. (Cunningham 2003, 43.) Bachelard linkittää tämän turvattomuuden aikuisuuteen (ja myös Cunninghamin kuvaus on kuvaus aikuiseksi kasvamisesta): [A]ikuisuus on riistänyt meiltä ensimmäisen omaisuutemme; se on höllentänyt ihmisen siteitä kosmokseen siinä määrin, ettei hänen alkuperäistä kiinnittymistään siihen enää aisti talon kaikkeudessa. (Bachelard 2003, 76.)

Mutta, Bachelardin mukaan, maailman suuruus, avaruus ja näännyttävyys voidaan voittaa talon tarjoamassa turvassa: Talo auttaa meitä sanomaan kaikelle ja kaikkea vastaan: olen maailman asukas maailmasta huolimatta. (Bachelard 2003, 147.)

Cunninghamin tarinan alkuasetelma kuintekin paljastaa, että tällaista turvaa ei ole näkyvillä. Mary menee naimisiin kreikkalaissyntyisen Constantinen kanssa ja he saavat yhdessä kolme lasta. Constantinelle käy hyvin ja hän rikastuu vähitellen nimenomaan, ja paradoksaalisesti, taloja rakentamalla. Jo varhain perheen tytär kuitenkin huomaa, ettei heidän kotinsa ole sellainen kuin pitäisi. Vanhemmat ovat haaveilleet "amerikkalaisuudesta" ja yllättävä vaurastuminen tarjoaa ne aineelliset puitteet, jotka mahdollistavat haaveen tulla sellaiseksi perheeksi, jota mainoskuvat esittelevät: Muutettuaan tähän kaupunkiin Susanille oli valjennut asia, jota kukaan muu perheessä ei tiennyt. Hänelle oli valjennut, että heidän talonsa oli epäaito. Ruusukankailla verhoillut sohvat ja tuolit, kastanjanruskeina kiiltelevät pöytälevyt ja lamppujen pronssivälke - kaikki kalusteet olivat jäljitelmiä. Ne olivat upouusia ja tuoksahtivat kemikaaleilta. Vain Susan oli käynyt aidoissa taloissa. (s. 78.) ; Talon, jollaisia Susanin isä rakensi, talon, joka oli tehty lankanauloilla valepuusta. (s. 173.)

***

Zoe nyökkäsi. "Minä haluan myös kukkia. Voidaanko me kasvattaa tässä kukkia?" Puutarhaan voisi tulla takaisin. Puutarha muistaisi hänet
. (s. 147.)

Menetettyä tilaa ei Bachelardin mukaan ole olemassakaan.

Vaikka ullakkoa ei enää olisi, vaikka ullakkohuone olisi menetetty, vaikka nuo tilat olisi ikuisiksi ajoiksi pyyhitty nykyhetkestä eikä tulevaisuus sisältäisi lupauksia niiden jälleennäkemisestä, se että on joskus rakastanut tiettyä ullakkoa tai asunut ullakkohuoneessa, ei katoa koskaan. (s. 85.)

Ensimmäinen talo on uneksimisen kannalta ratkaiseva talo, ja sen on pysyttävä hämärän peitossa. Se nousee syvältä kirjallisuudesta, toisin sanoen runoudesta --- (s. 90.)

Muistojen tuolla puolen syntymäkotion ruumiillisesti kirjoittunut meihin. (s. 93.)

Runouden suuri tehtävä on antaa meille takaisin uneksinnan tilanteet. Synnyinkoti on enemmän kuin asuinrakennus, se on ruumis, jossa uneksinta asuu. (s. 94.)

Pariisissa ei ole taloja. Suurkaupungin asukkaat asuvat päällekäin kasatuissa laatikoissa. --- Paitsi että suurkaupungin taloista puuttuvat pystysuoruuden kotoisuusarvot, niistä puuttuu kosmisuus. (s. 114-115.)

Eletty talo ei ole eloton laatikko. Asuttu tila ylittää geometrisen tilan. (s. 148.)

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Muistiinpanoja Bachelardin Tilan poetiikasta


Runot ilmentävät voimia, jotka eivät ole osa tiedon kiertokulkua.
- Gaston Bachelard

Pääsin lähes oikeina opiskeluina, ei minään korviketoimintoina lukemaan Bachelardin Tilan poetiikkaa (1957/2003), tutkimusta asuttujen tilojen poeettisista kuvista.

Bachelard tutkii ennen kaikkea onnellisen tilan kuvia, jotka hänen mukaansa "kantavat uuden olemisen merkkiä" (s. 55.). Tällaisia onnen kuvia ovat usein asumiseen liittyvät runokuvat (talot, pesät, sopet, joiden analyysista Bachelardin teos koostuu), mutta taustalla häilyy myös laajempi missio: Bachelardille poeettiset kuvat ja niiden kantama (uusi) oleminen on olennaisesti hyvää oloa. "Tämä uusi oleminen on onnellinen ihminen" (mp.).

Innostuin ajatuksesta, että runokuvat ovat tiloja, jotka herättävät henkiin alkuperäisen suhteen maailmaan. Kuva on ennen ajattelua (s. 38.); Poeettinen kuva on äärimmäisen vastuuton psyykkinen tapahtuma (s. 51); Poeettisessa kuvassa sielu lausuu läsnäolonsa (s. 41).

Innostuin myös siitä, että mitään alkuperäistä suhdetta ei siltikään ole olemassa: Esitän yleisenä teesinä, että kaikki mikä ihmisessä on erityisesti inhimillistä on logosta. Pohdinnalla ei ole pääsyä alueelle, joka edeltäisi kieltä. (s. 44.)

Bachelard on kuin Derrida ennen Derridaa: vielä "oikeutettu" puhumaan alkuperistä ja kokemuksen taustalle häilyvistä "arkkityypeistä" ja "arkkityyppisistä kuvista" (jotka Bachelardin mukaan syntyvät lapsuuden kokemuksissa ennen käsitteellistä ajattelua) ilman kolkutusta, että "ei ulkopuolelle pääse". Ja silti Bachelard muistaa huomauttaa:

Kun jatkossa tulen puhumaan uuden runokuvan suhteesta tiedostamattoman syvyyksissä uinuvaan arkkityyppiin, minun on tehtävä ymmärrettäväksi, ettei suo suhde ole varsinaisesti kausaalinen. Poeettinen kuva ei ole alisteinen millekään sysäykselle. Se ei ole menneisyyden kaiku. Pikemminkin toisinpäin: esiin räjähtävä kuva herättää kaukaisen menneisyyden kaikuja, eikä ole nähtävissä, missä syvyydessä nämä kaiut kimpoilevat ja sammuvat. Poeettinen kuva on uusi ja aktiivinen ja tällaisena sillä on oma oleminen, oma dynamismi. (s. 33.)

Poeettinen kuva on yhtaikaisesti uusi ja arkkityyppinen. Siihen on suhtauduttava toiseen tapaan (kuin objektivoivalla tai hallinnoivalla asenteella):

Runojen lukijalta vaaditaan, ettei hän ota kuvaa objektina ja vielä vähemmän objektin korvikkeena - sen sijaan hänen on kyettävä käsittämään sen erityinen todellisuus. (s. 37.)

Bachelard kritisoi psykoanalyysia, joka tekee runokuvista "oireita". Todellisuudessa kuva on aina uusi ja omansa, ei objekti, ei seurausta jostakin (traumasta):

Metodinsa ajamana psykoanalyytikko väistämättä älyllistää kuvan. Hän ymmärtää kuvan syvemmin kuin psykologi. Mutta siinä vika onkin: hän "ymmärtää" kuvan. Psykoanalyytikolle poeettisella kuvalla on aina konteksti. Tulkitessaan kuvan hän kääntää sen toiselle kielelle, joka ei ole poeettisen logoksen kieli. (s. 44-45.)

Poeettisen kuvan kohtaamisen hetkellä jotakin outoa tapahtuu:

Poeettinen kuva, logoksen tapahtuma, uudistaa meitä henkilökohtaisesti. Emme enää käsitä sitä "objektina". Tunnemme, kuinka kriitikon "objektiivinen" asenne tukahduttaa "kajahtelun", kaihtaa periaatteellisesti sitä syvyyttä, josta alkukantaisen poeettisen ilmiön on lähdettävä liikkeelle. (s. 44.)

Päädytään kielellisen olemisen synnyinseuduille, subjektin hajoamisen ja rakentumisen maille. Avainsanana on kajahtelu - lumoutuminen, haltioituminen (mistä myös Blanchot on puhunut) - , joka on enemmän kuin pelkkää vastakaikua. Kajahtelussa subjektin ja objektin rajat sekoittuvat:

Vastakaiku on runon kuulemista, kajahtelu sen sanomista, omaksi ottamista. Kajahtelu saa aikaan käänteen olemisessa. Tuntuu kuin runoilijan oleminen olisi meidän olemistamme. --- Runo ottaa meidät kokonaan valtaansa. (s. 42.)

Kyse on "erilaisesta sublimaatiosta". Bachelardille puhdas sublimaatio on sublimaatiota, joka ei sublimoi mitään: "se on vapaata intohimojen painolastista tai halujen paineesta" - mitään halua tai menetystä ei muuteta toisenlaiseksi tai "hyvitetä" (s. 54-55). Runokuvalla ei ole psykologista tai psykoanalyyttista merkitystä, tässä mielessä ne ovat "turhia". Sillä on kuitenkin, ja ainoastaan, poeettinen merkitys.

Autonomisuus, poeettisessa merkityksessä pitäytyminen, ei kuitenkaan merkitse poeettisen irtaantumista maailmasta, sillä myös (ja ennen kaikkea) onnellinen ihminen syntyy Bachelardin mukaan poeettisen kuvittelun kautta:

Ehdotan, että kuvittelua pidettäisiin --- yhtenä ihmisluonnon tärkeimmistä voimista. --- Elävillä toimillaan kuvittelu irrottaa meidät sekä menneisyydestä että todellisuudesta. Se avautuu kohti tulevaa. (s. 63.)

Todellisella hyvällä ololla on menneisyys. (s. 77.)

Ennen kuin ihminen on "heitetty maailmaan", kuten nopeat metafyysikot opettavat, hänet on laskettu talon kehtoon. (s. 80.)

Bachelard löytää tutkimistaan onnellisen tilan kuvista mahdollisuuden onnelliselle olemiselle: uudelle ihmiselle, joka on poeettisten tilojen kautta yhteydessä alkuperäänsä - esivaiheeseen "jossa oleminen on hyvää oloa" (s. 80) - ja joka näin löytää voimia suuntautua kohti tulevaa.

Kuten Tilan poetiikan suomentaja Tarja Roinila esipuheessaan kirjoittaa: "Runoudella on voima tehdä maailmasta ihmiselle koti." (s. 18.)

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Budapestin kevät







Palasin viime viikolla muutaman päivän matkalta Budapestistä.

Taidemuseossa Városligetin puiston reunassa (kuvan Sankareiden aukion länsilaidalla) oli esillä Pietarin Pushkin-museon ranskalaisen modernismin kokoelma. Totesin, että joskus voi matkustaa Budapestiin päästäkseen Pietariin päästäkseen Pariisiin.

On helppo arvostaa pieniä kokonaisuuksia (pieniä museoita, pieniä kokoelmia). Niiden antina on ennennäkemättömyys: teoksia, joita ei ole kirjoissa eikä julisteissa, New Yorkin, Lontoon, Pariisin suurissa nähtävyyksissä.

Budapestin Taidemuseon oma vuosisadanvaihteen kokoelma oli järjestetty temaattisesti niin, että muut eurooppalaiset taiteilijat pääsevät keskustelemaan ranskalaisten mestareiden kanssa: Juho Rissanen, Akseli Gallén-Kallela ja Pekka Halonen. Hymyilytti. Voi matkustaa Budapestiin myös päästäkseen Helsinkiin...





Eilen katsoin valokuvia. Muistamisen välineitä: mitä enemmän, sen parempi. Kuvien vilinä ei ole koskaan väsyttänyt, aina ei tarvitse katsoa tarkkaan. Siksikin on tärkeä nähdä yksityiskohtia jälkikäteen: aina jotakin jää huomaamatta.

Perjantaina oli helle. Tonavan rannasta kohoavalla Gellértinvuorella unohdin (noin vain) kiivetä ylös saakka (eli jalustalle asti) katsomaan palmunlehvää kantavaa vapauden monumenttia. Kaksi päivää myöhemmin Szobor-puistossa ("Memento Parkissa", puistossa, jonne sosialismin ajan julkisia veistoksia on siirretty) olisin kohdannut teoskokonaisuudesta irrotetun neuvostosotilaan, jos olisin tiennyt mikä veistoksista se oli. Nyt on olemassa kuva ja arvaus.



Lauantaina käytiin maata kiduttaneiden hallintokoneistojen entiseen päämajaan rakennetussa Terror hazá:ssa, joka esittelee Unkarin lähihistoriaa, nuoliristi-kansallissosialistien ja kommunistien terroria, mm. pääministeri Imre Nagyn uhrautumista vuoden -56 kansannousun aikana. Museo oli huolella suunniteltu, upea kokonaisuus. Koululaisryhmien suosiossa, mutta tärkeä kaikkien nähdä.





Sunnuntaina unkarilaiset äänestivät itselleen oikeistohallinnon, äänestyspaikoille oli pitkät jonot. Kärsimystä on edelleen, talouskriisejä ja Suomessa luin, että esimerkiksi mustalaisten syrjintä on laman myötä alati rankempaa. Kaunis, monumentaalinen Budapest, raskas elämä, köyhyyttä. Kipeitä ristiriitoja.



Maanantaina aloin oppia kielen rytmin ja konsonanttien pehmeyden matkustaessani vesisateessa metrolla ympäri kaupunkia. Perjantain auringosta maanantain sateeseen. Helsingissä sään vaihtelun huomaa vähemmän: herää eräänä aamuna, ja huomaa, että kevät on jo pitkällä. Lumikasat sulavat kaupungin jättömailla.