Elämä ja odotus

Jos Pirkko Saision loistavat romaanit (Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo, Punainen erokirja) ovat lajiltaan autofiktiota, niin hänen, Marja Packalénin ja ohjaaja Heini Junkkaalan näytelmä Kom-teatterissa voisi olla sitten autodraamaa.

Odotus on siis "esitys henkilöistä nimeltä Pirkko Saisio ja Marja Packalén" ja se jatkaa oikeastaan siitä, mihin Saision trilogia seitsemän vuotta sitten jäi - tai palaa takaisin, kertaa, ottaa uusia näkökulmia, juttelee.

Uutta ja lämpöistä on, kun Pirkko Saisio-nimisen teatteriopiskelija-kirjailijan rinnalle ilmestyy myös toinen ääni, fiktiivinen Kom-näyttelijä Packalén. Kaksi elämää kulkee rinta rinnan 70-luvun taistolaisesta kulttuurielämästä tähän päivään. Ja on muitakin elämiä: vanhemmat, isovanhemmat, rakastetut, lapset. Henkilökohtainen avautuu kaikkien yhteiseksi kokemukseksi, muuttaa toki muotoaan, mutta saavuttaa jotakin uutta. Tätä voisi olla taiteen poliittinen nykypäivänä: elämien merkitysten huomaamista, sen odotuksen painoa, jota elämä on täynnä.

Jään etsimään Marguerite Durasilta tulleita sanoja, lukemaan uudelleen, hymyilemään pienille asioille, jotka ovat tärkeitä yhtäkaikki.

Muistiinpano Kissoista

Eero Tarastin ja H.K. Riikosen kirjekokoelmassa on hassu pieni keskustelu Kurre-kissasta, jota pohjustetaan näin: "Pidätkös muuten kissoista? Luin juuri äskettäin eräästä julkaisusta, että mitä sivistyneempi ihminen on, sitä enemmän hän pitää kissoista." (Eero ja Hannu 1998, 104.)

En keksinyt sopivaa yhteyttä, jossa nostaa aihe esiin (vaikka kissa-ihmisenä hymyilyttikin) mutta tänään löysin onneksi vähän lisää kissa-informaatiota Freudia selatessani.

Freudilla onkin vähän toisenlainen selitys kissoista pitämiseen:

Näyttää nimittäin ilmeiseltä, että toisen ihmisen narsismilla on suuri vetovoima niihin, jotka ovat osaksi luopuneet omasta narsismistaan ja etsivät kohderakkautta. --- Samoihin asioihin perustuu se, että jotkin sellaiset eläimet, jotka eivät näytä piittaavan meistä, kuten kissat ja suuret petoeläimet, tuntuvat meistä kiehtovilta. (Freud 1914 "Johdatus narsismiin".)

Hyvä Freud! Eli joko olen hyvin sivistynyt, tai sitten narsistit vetävät minua puoleensa.

Akateemisen alessa taisi olla myös Doris Lessingin Kissoista. Pitää ehkä käydä se vielä poimimassa.

Miten aamuisin pitää herätä?

Tein vähän aikaa sitten poikkeuksen paperijätettä karttavassa ympäristöpolitiikassani: tilasin ihan oikean paperisen Hesarin digilehden sijaan.

Valinta oli psyykkistä terveyttä ajatteleva, mitäs muutakaan. Tiedän, että tarvitsen aamuisin jotakin, joka ohjaa ajatukset uuteen päivään, oli se sitten työpäivä kotona tai muualla - jotakin muuta kuin omat kirjoitukset, keskeneräiset työt tai sivistävät lukemistot. Romaanin tai novellin lukuun aamun hetki on liian lyhyt, ja lyhyenkin tv-sarjan katsominen on vähän sama kuin avaisi pullon viiniä aamutuimaan, tai jatkaisi unia.

Digilehden lukemisen ongelmana oli se, että sieltä ajautui helposti jonnekin aivan muualle (jos nyt ehti tietokonetta aamulla edes avaamaan), eikä ero lehdenluvun ja muun tietokonepuuhan välillä ollut tarpeeksi jyrkkä.

Nyt aamun rutiini on selkeä: lehden luvulle löytyy päivästä riippumatta pieni hetki aikaa, jonka jälkeen voi siirtyä töihin tai vapaalle. Paperilehti on heti saatavilla ja sen selaaminen vie harvemmiin vaivihkaa väärille poluille (poikkeuksena nyt tämä kirjoitus).

Huomaan kuitenkin myös, että entisten sähköisten kulttuurisivujen lisäksi luen nyt paljon erilaisia uutisia, myös ihmisten uteliaisuuteen ja skandaalihakuisuuteen vetoavia, joilta netissä aina vältyn (sivupolkuni kun ovat vähän toisenlaisia). Olen yhtäkkiä kovin selvillä tapahtumista, joita lööpit ulkona vouhottavat.

Reilun viikon kokemuksella, asiaa sen kummemmin pureksimatta olen lähinnä huomannut juuri uuden tietoisuuden asioista, joita iltapäivälehdet pitävät myyvinä. Yhtenä aamuna mietin näitä uutisia selatessani, että kannattaako tätä lukea. Päädyin kuitenkin ajattelemaan, että jostain se tieto rikostutkintojen käänteistä ja tutkijoiden ja ohikulkijoiden mielipiteistä tulee kuitenkin. Hesarissa ja sen liitteissä on myös oikeaa asiaa, joka jäisi digilehdessä ehkä huomaamatta (ja jääkin, tiedän).

Tänäisessa hesarin kolumnissaan Tuomas Nevanlinna kuitenkin huomauttaa juuri uutisten ongelmista. Sanotaan, että viihteellinen hömppä täyttää tiedotusvälineet, mutta oikeastaan asia on Nevanlinnan mukaan toisin päin - media on pikemminkin uutisoitunut: "Viihde, jos ei muuta, tuo oman luonteensa näkyviin. Uutiset eivät, ja ovat siksi viihdettä salakavalampi osa uusintamista ja spektaakkelia."

Tähän olen nyt siis ajautunut mukaan: loputtomaan, merkityksettömään uutisten maailmaan, jonka tarkoituksena on tuottaa lisää uutisia. Vaikka aikomuksena oli tehdä aamuista selkeitä ja todellisuuteen orientoivia!

Nevanlinna tarjoaa onneksi myös ratkaisun, joka oli ihan kulman takana, en vaan siihen itse laiskuudessani päässyt:

Toverit. Lukekaa aamuisin runoja! Kehotus ei tällä kertaa perustu siihen, että runot ovat daideellisin mahdollinen virike. Runot yksinkertaisesti sopivat paremmin unen ja valveen väliseen heräämisen tilaan. Runojen lukeminen pitää unien assosiatiivisuuden ja luovuuden yllä. Samalla se herättää, avaa ihmisen kohti maailmaa. Näin aamiaiselta pintautuu terävä ja moniulotteinen avantgardisti kättelyssä lannistetun ja lokeroonsa palautetun konttorirotan sijasta.

Kyllä puun kantohintaneuvotteluiden ja Lähi-idän tilanteen ehtii tarkistaa sitten myöhemmin.

Totta joka sana.

On toki myös ihmisestä kiinni, miten aamuisin on paras herätä. Yhtä hyvinä vaihtoehtoina ovat pitkä suihku (epäekologista tosin sekin), lenkki ulkona tai kuppi kahvia ikkunan ääressä. Taidan pitää myös paperisista kulttuurisivuista ja niistä sivupoluista kirjahyllylle, joita ne aika ajoin tuottavat. Jos voisi tilata vain sen C-osan, jonne se Nevanlinnakin kirjoittaa?

Aurinko herätti aamun ja uniset silmäni.
Se tietää
miten herätessä pitää puhua.

Herätessä pitää puhua hiljaa
kunnes oma ääni
voittaa unen äänet
ja käsi tietää,
kenen se on.
(Maria Vaara 1977 Miten herätessä pitää puhua, 10-11.)

Muistiinpano kielestä ja ilmaisusta

Mikä tahansa luova tai reflektiivinen kirjoittaminen, mikäli se on minkään arvoista, näyttää edellyttävän, että sydänveri virtaa kynästä sivulle perimmältään tukea antavalla, valaisevalla tavalla.

-kirjoittaa sosiaaliantropologista luovan ja terapeuttisen kirjoittamisen kouluttajaksi päätynyt Gillie Bolton.

Hän on myös lainannut eri kirjailijoiden ja teoreetikoiden huomioita kielen ja ruumiin tai kielen ja kokemuksen välille rakennettavasta yhteydestä. Siitä, kuinka ruumis voisi kirjoittaa itsensä. Tai kuinka kirjoittaminen voisi (tai sen pitäisi) ylittää ruumiin ja mielen/kielen välillä vallitsevan kuilun ja olla kuin verensiirtoa merkkeihin - syvimmän kokemuksen ilmaisua:

Saattaa olla, että kaikki runous --- paljastaa jotakin, mitä kirjoittaja ei oikeastaan halua sanoa, mutta mistä hänen on epätoivoisesti viestittävä, vapauduttava. (Ted Hughes, "The Art of Poetry no 71")

Jokainen runo katkaisee hiljaisuuden, josta oli päästävä eroon. (Adrienne Rich, What Is Found There)

Verisuihku on runoutta. (Sylvia Plath, Collected Poems)

Pitäisi kirjoittaa vain silloin, kun on valmis jättämään palasen lihastaan mustepulloon joka kerta, kun kastaa siihen kynänsä. (Tolstoi)

Ja samaan joukkoon sopii hyvin Derridan toteama:

If I compare a pen to a syringe, and I always dream of a pen that would be a syringe, a suction point rather than that very hard weapon with which one must inscribe, incise, choose, calculate, take ink before filtering the inscribable, playing the keyboard in the screen, whereas here, once the right vein has been found, no more toil, no responsibility, no risk of bad taste nor of violence, the blood delivers itself all alone, the inside gives itself up. (Derrida, "Circumfessions")

Kuvitelma, toive kielestä.

Assosiaatioita: Lily ja Sookie

Hassua, mutta Siri Hustvedtin varhaisteos Lumous (The Enchantment of Lily Dahl, 1996) vie hyvin samankaltaiseen todellisuuteen kuin television uusi hömppäsarja True Blood. Jälkimmäisen pääpointtina on kuvata maailmaa, poliittisia sotkuja ja arjen elämää sen jälkeen kun vampyyrit ovat paljastaneet salatun olemassaolonsa ja saaneet kansalaisoikeudet. Ensimmäinen on Hustvedtiä, taidetta, tunteita ja kipeitä salaisuuksia, ennen siirtymistä suurkaupungin ja psykoanalyysin maailmaan.

Yhteys löytyy päähenkilöistä sekä pikkukaupungin miljööstä, vaikka maantieteellisesti tapahtumapaikat ovat hyvin eri puolilla Yhdysvaltoja.

Hustvedtin Lumous kertoo nuoresta Lily Dahlista, joka tarjoilee pikkukaupungin ravintolassa ja rakastuu päätäpahkaa New Yorkista tulleeseen taiteilijamuukalaiseen.

True Blood:in sankarittaren Sookien työpaikkana on myös paikallinen ravintola, ja hänen sydämensä vie kaupunkiin eksynyt 150-vuotias vampyyri.

Molemmissa tapauksissa tyttöjen haaveet ja ihastukset ovat vain alkua tarinalle. Sookie päätyy taistelemaan sosiaalisessa ja fyysisessä todellisuudessa vampyyrien, ristiriidassa olevien tarpeiden ja oikeuksien, välittämisen ja rakkauden puolesta. Lily opettelee elämään monien merkitysten, tunteiden ja halujen maailmassa sekä kapinoimaan tavoittaakseen sen, minkä haluaa.

Lumous paljastuu monisäikeiseksi ja ajatelluksi romaaniksi minnesotalaisen pikkukaupungin asukkien vaikeista asioista sekä fyysiseksi kertomukseksi Lilyn kokemuksesta ja sen maailmasta, toisten yksilöiden vaikutuksesta Lilyn elämään. True Bloodin fantasiamaailmaan on puolestaan sisäänrakennettu vaikeiden sosiaalisten kysymysten lisäksi arkisen etelävaltiolaiskaupungin hiki ja kuumuus. Molemmat tytöt aistivat paitsi mielellään, myös ruumiillaan ja keskiöön nousevat suhteet toisiin. Uni ja kuvitelma. Tieto ja totuus. Salaisuudet, jotka tulevat julki, mutta jatkavat elämiään toisaalla.

Mad Men ja 60-luvun myyttejä

Olen joulunaikaan päässyt sisään jo pari vuotta sitten alkaneeseen Mad Men-sarjaan (AMC), jossa eletään 1960-luvun alkua New Yorkin Madison Avenuen mainosmaailmassa ja kaupungin rikkaissa lähiöissä.

Tällä hetkellä Yhdysvalloissa on ilmeisesti juuri päättynyt kolmas tuotantokausi. 60-luku on täydessä vauhdissaan ja sarja tarjoilee 2010-luvun vaihteen katsojille viiden vuosikymmenen takaisen yhteiskuntahelvetin kaikkine sukupuolirajoitteineen ja luokka- ja rotujakoineen. Historiassa mennään Kennedystä Nixoniin, tupakan terveysvaikutusten havaitsemiseen ja palkkatasa-arvolakeihin. Nykyajan katsoja huomaa menneet möhläykset, sortavat rakenteet ja tuhoisat kuvitelmat omassa kontekstissaan, mutta tuntee samalla vanhoista elokuvista tutun glamourin.

Pääosissa ovat mainostoimiston hurmaava luova johtaja Don Draper (36) ja hänen gracekellymainen vaimonsa, kotiäiti Elizabeth (28), joiden elämän ympärille tarina kietoutuu. Maailmassa on tiukat roolit, ja niin Donin kuin Elizabethinkin aika menee pitkälti taisteluun kulissien ylläpitämiseksi. Don täyttää paikkaansa menestyvänä Don Draperina, hurmurina, naistenmiehenä ja rakastavana koti-isänä, jolla ei ole mitään tekemistä menneisyyden köyhän orpolapsen kanssa. Elizabeth, varakkaan perheen varakas tytär, taas rakentaa (mitä ilmeisimmin oman onnensa ja mielenterveytensä kustannuksella) myyttiä täydellisestä vaimosta, äidistä, tyttärestä ja naapurista. Yhteiskuntaa hallitseviin rooleihin ja odotuksiin vastaaminen ja niiden hyödyntäminen on myös Donin ammatti mainosten luojana.

'Mad men'. The term coined in the late 1950's describing the advertising executives of Madison Avenue. They coined it.

Mainostoimiston väki näyttäisi jakautuvan neljään eri kastiin:
1. On jo elämää (ja sotia) nähneet osakkaat (Roger Sterling, myöhemmin myös Don), jotka pettävät vaimojaan surutta mutta pitävät myös yllä läheistensä, naisten ja ammattinsa kunniaa.
2. Sitten on mainostoimiston nuorempi miesporukka, account managerit ja copywriterit, joiden työpäivä kuluu sihteerien kanssa flirttaillen, viinalla läträten ja hyvän maun ja moraalin rajoja ylimielisesti ylittäen.
3. Kolmantena ovat toimiston naiset, sihteerit ja puhelinvaihteen tytöt, joista osa pärjää miesten maailmassa näiden ehdoilla (Joan) mutta osa päätyy tavoille kuuliaisina ja alistuvina miesten sortamiksi (muut).
4. Ja neljäntenä ovat hissipojat, tarjoilijat ja muut työläiset - tummaihoiset.

Mutta maailma on muuttumassa. Don Draper pettää kyllä vaimoaan Greenwich Villagen taiteilijan, tavaratalojohtajan ja managerin jne, kanssa mutta myös katsoo läpi sukupuoli- ja luokkajakojen. Hänen rakastajattarensa ovat itsellisiä, itseään elättäviä ja vahvoja naisia, joiden kanssa Don tekee bisnestä ja keskustelee työstään. Toimistolla taas Don nostaa copywriteriksi sihteerinsä, jonka lahjat hän - muista toimiston miehistä poiketen - kykenee näkemään. Mainosmiehenä hän puhuu uusien näkökulmien ja toisenlaisen maailman puolesta, ja jollakin käsittämättömällä tavalla Draper onnistuu välittämään itsestään oikeamielisen, jopa sankarillisen, kuvan.

Ei Don hyvä ole, ja maailmakin on mitä on, mutta kerta toisensa jälkeen Mad Men väläyttää pieniä toivonkipinöitä paremman puolesta: neljän kastin jako romuttuu vähä vähältä. Varsinkin nykyperspektiivistä hienonhienot vihjeet on helppo nähdä - ja myös sarjan nerokkuus piilee tässä 60-luvun tapojen, moraalin ja sääntöjen ja nykyisyyden välisessä yhteentörmäyksessä.

Aloitin tämän vuoden Richard Yatesin Revolutionary Roadilla (1962) ja siitä tehdyllä elokuvalla (2008, Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio), jossa Donin ja Elizabethin ikäluokkaan kuuluva nuori pariskunta taistelee yhteiskunnan normien ja omien ja muualta itseen istutettujen odotusten kanssa newyorkilaisessa perhelähiössä. Naivit haaveet romuttuvat toisensa jälkeen ja pettymyksiltä ja pahoinvoinnilta ei ole pakoteitä tarinan maailmassa.

Mad Men tarjoaa periaatteessa täysin saman. Miehet ovat sikoja, (koska) naiset ovat (siksi) hulluja, ja työpaikat ja kodit kestämättömiä paikkoja elää - ja kaikkien elämät ja roolit sietämättömiä. Mutta tuon maailman rinnastuessa nykypäivään näkyy selvästi, että muutokset ovat jo tapahtumassa. Revolutionary Roadin päähenkilöt haaveilivat muutosta Pariisiin ja sitä kautta murtautumisesta ulos tukahduttavasta yhteiskunnasta. Mad Menissä riittää, että yksilöt murtautuvat toistensa avustuksella omista rooleistaan.

...We won't always need to have Paris... Ja Ingrid Bergman vaihtuu vähitellen Marilyniin, Marilyn astronautti- ja lääkäribarbieen ja barbiet lopulta Janis Jopliniin.

Listauksia

Joulu ja vuoden loppu lähestyvät, saatiin lumi ja pakkanen ja tekee mieli järjestää asioita ja ajatuksia, ikään kuin siivoukselle korvikkeina. Joululistauksia siis:

Tänä vuonna ei ole vielä tullut vastaan hyvää joululeffaa, mutta Meryl Streepin Julia and Julie voi paremman puutteessa toimia. Muutama hyvä näyttelijä, ruuanlaittoa ja Pariisin ja New Yorkin katuja, koteja ja kahviloita - mitä muuta mainio elokuva tarvitsee? Kahden juonen tarina kantaa juuri ja juuri, mutta Streepin näyttelijäsuoritus kokkiopiskelija, tulevana keittokirjailija Julia Childina 50-luvun Pariisissa korvaa muut puutteet.

Ateneumin Picasso-näyttely on avoinna vielä tammikuun ajan, ja niin hyvä että suuntaan sinne uudelleen. Eri vaiheet Picasson tuotannossa saavat sopivasti tilaa, näyttely on rento katsoa ja esillä tuntuu olevan juuri oikeita teoksia: sopivissa suhteissa sinisiä, uusklassisia, surrealistisia ja myöhemmän vaiheen picassolaisia. Yläkerrasta löytyy teos "Enfant jouant avec un camion" (1953), joka on aivan loistava, nabien tapettikuvioiden leikistä muistuttava "satukirjakuvitus". Ei Pariisin museosta tuttua ahtautta vaan tilaa kulkea ihmisistä huolimatta.

Steven Soderberghin uusi The Informant oli hassu elokuva. Ei oikein parodia, mutta ei todellakaan "vakavahenkinen" agenttitarinakaan. Matt Damonin henkilöhahmolla pysyvät hienosti langat käsissä FBI:n ilmiantajana hintakartellijutussa, kunnes eivät pysykään. Jostakin syystä elokuva on tehty 70-lukulaiseen muotoon teksteineen ja musiikkeineen, mutta koko ajan kyllä eletään 1990-luvulla.

Ranskalainen Séraphine (2008) oli mielenkiintoinen mutta surullinen tarina itseoppineesta naistaiteilijasta maailmansotien välillä. Taide kantaa yli köyhyyden, muttei mielenterveyden järkkymisen. Elokuvassa esitetyt maalaukset ovat hienoja ja ranskalaisen pikkukaupungin suhtautuminen taiteilijansa menestykseen on mainiota. Naivismi on taidekeräilijän mukaan haukkumasana, kun puhutaan Henri Rousseaun tai Séraphinen kaltaisista taiteilijoista. On siis parempi käyttää kuvausta "moderni primitivisti".

Kjell Westön uusi romaani Älä käy yöhön yksin ei ehkä vedä mukaansa yhtä intensiivisesti kuin Missä kuljimme kerran, mutta mukava se on lukea silti. Westö on epäilemättä rakastavin Helsinki-kuvaaja ja 1960-luvun Helsinki piirtyy esiin kuin vanhana tuttuna. Se on se vanhojen suomalaisten elokuvien kaupunki, jossa ravintolaan pitää olla "pukeutunut" ja alkoholia saa nauttia vain ruuan kanssa. Lauttasaarta ja "Männistöä" rakennetaan, ja rakkauden kohteena on kaupungin lisäksi musiikki. Sound of Silence.

Dylan Thomas jää mieleen:

Wild men who caught and sang the sun in flight,
And learn, too late, they grieved it on its way,
Do not go gentle into that good night

...Tässä nämä joulukuussa opitut.