"Radikaali" teko

Katselin tätä blogia, etenkin taustalle keskeneräisiksi jääneitä merkintöjä ja näin niissä ajatuksen alkuja, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet vaille muotoa. Niitä on näemmä kertynyt lähes alusta lähtien. Usein kyse on erimielisyydestä oman alkuperäisen ajatuksen kanssa, umpikujaan ajautumisesta ja jonkinasteisesta häpeän tunteesta oudon tai invalidisoituneen ajatuksen suhteen. Usein myös ajan loppumisesta ja unohduksesta.

Ajattelin kuitenkin tehdä radikaalin teon ja julkaista ne tuonne väleihin. Ne ovat vajaavaisia, keskeneräisiä ja outoja, mutta monessa on sisällä joku ajatuksen siemen tai ehkäpä viittaus tai sitaatti, joka on hyvä muistaa.

Niin. Ihmiset tarvitsevat runsaasti ulkoisia apuvälineitä muistilleen. Niin monimutkaiseksi tämä kaikki on mennyt...

Jotenkin haluan myös muistaa ja muistuttaa siitä, että usein ajatusten ja tekemisen prosessit ovat tärkeämpiä kuin itse lopputulos. Asioilla on taipumus etsiä itse loppunsa, ja joskus tuo hetki ei ole kirjoittajan päätettävissä.

Tässä samalla on ehkä hyvä hetki päivittää vähän blogin ilmettä. Marraskuun mustaa ja valkoista entisen lehdistöromanttisen beigen sijaan.

Otsakkeen kuva on ensimmäiseltä matkalta Pariisiin.

Woody woody woody

Woody Allen on vihdoin palannut Euroopan matkoiltaan kotoisaan New Yorkiin ja tehnyt taas vaihteeksi elokuvan, joita vain hän tekee. Hiljattain teattereihin tullut Whatever Works (2009) on aivan ihana, allenmainen komedia epäsopusuhtaisista ja känkkäisistä mutta tasa-arvoisista ja hillittömistä parisuhteista kaupungissa, jossa kukin saa olla juuri sellainen kuin on.

Elokuvaan sisältyy monia hassuja käänteitä, elämän mullistuksia puolin ja toisin - ja mainioin jätettyjen miesten baarikeskustelu ikinä.

Keski-ikäinen John Celestine on päätynyt uskonnollisesta etelästä New Yorkiin, oppinut että hänen vaimostaan on tullut valokuvataiteilija, joka asuu kahden miehen kanssa iloisessa ménage à trois:ssa ja tytär on naimisissa ikälopun neron kanssa. Koettelemusten jälkeen John löytää itsensä baarista hukuttamasta suruaan tuoppeihin. Kapakassa hän kohtaa niin ikään parisuhteensa loppua surevan miehen, mutta keskustelussa tämän kanssa alkavat käsitteet mennä pahasti sekaisin, kun selviää, ettei miehen parisuhde ollutkaan sitä normatiivisinta mallia. Mutta, niin kuin elokuvan otsikko toteaa, todellisuudessa whatever works:

[Man in the bar:] My wife left me, too.
[John Celestine:] I’m sure she was beautiful, just like my wife.

[Man in the bar:] Norman? Norman was gorgeous. He was the greatest runway model Versace ever had.

[John Celestine:] I thought you said your wife.
[Man in the bar:] We were married in Holland.
...
[John Celestine:] You married a guy???
[Man in the bar:] What else?

[John Celestine:] But that would make you...
[Man in the bar:] What? A widow? Norman didn't die.

[John Celestine:] Not a widow, a... A member of the...
[Man in the bar:] Of what?

[John Celestine:] The homosexual persuasion.

[Man in the bar:] My God. You make it sound like a religion. Yes. lf it's a religion, you could call me devout. A fanatic.

[John Celestine:] But that's a sin against God's law!!!

[Man in the bar:] God is gay.

[John Celestine:] He can't be! He made the whole universe perfect. The oceans, the skies, the beautiful flowers, the trees everywhere.

[Man in the bar:] That's right. He's a decorator.
...
...
[John Celestine:] But what do you miss about him? I still don't get it.

[Man in the bar:] Everything. His face. His kindness, his sense of humor. Our mutual passion. The way we'd dance and he'd dip me back and kiss me.
...
[John Celestine:] Jesus. Why did he leave you? ... She leave you? ... Norman?

[Man in the bar:] He wants to live in Paris, and I can't leave my sick mother.
[John Celestine:] Is your mother a woman?

[Man in the bar:] She used to look like Marlene Dietrich.
...
...
[John Celestine:] What's the difference? They all hurt you in the end, every woman, whether they're male or female.

Muistiinpano Yayoi Kusamasta: Vainoavat kuvat

Monesti minut pysäyttäneiden post-minimalististen, ruumiillisten teosten taiteilija Yayoi Kusama kertoo Elles@centrepompidou:n näyttelyluettelossa niistä hallusinaatioista - affektiivisista kuvista - jotka ovat hänen työnsä lähtökohtana, ja kiteyttää samalla jotakin taiteen voimasta:

The hallucinations as a point of departure starting at the age when we begin to be aware of the self, of the natural world, the cosmos, human beings, blood, flowers, and so many other things, were as if violently burned into my sight, my hearing, my heart in the form of events filled with mystery, terror, and the supernatural, captivating me and never letting me go.

Often these strange, indefinable things that would appear and disappear in the depth of my soul, would follow me as if obsessed, with a persistence that resembled that of vengeance and for many years this plunged me into a state of semi-insanity. The only way for me to escape these things was to continue to explore what they could possibly be and to represent them visually. (Kusama 1987/2009.)

Yksi Kusaman teoksista on orgaanisen (elollisen ja elimellisen) tuntuinen suuri, punaiseksi värjätyistä sormikkaista koostuva möntti, joka roikkuu katossa ja jonka alle sen alaosasta lähtevä rihma tai lonkero kiertyy sekaisaksi kasaksi: My Flower Bed (1962).

Kamera meni matkalla rikki, ja teoksesta ottamani kuva on tällainen musta ja punareunainen. Itse näin joskus, aina hetkeä ennen nukahtamista, ruskeaa, reiällistä pesusientä - tai pääkalloa - muistuttavan kuvan mustalla taustalla...

Näyttelyitä Pariisissa II: Elles@Centre Pompidou - naistaiteilijat Beaubourgissa ja feministinen taide

With elles@centrepompidou the Musée National d'Art Moderne continues its innovative approach to the periodical rehanging of its permanent collections with a presentation devoted to the work of women artists.
---
Elles@centrepompidou might be taken as a manifesto: women artists are now numerous, and in their radical, complex and cross-disciplinary work they are writing a new history of art to challenge the old, tackling head-on the great issues of the day. Yet the new hang is neither female nor feminist in point of view, being primarly intended to show and to pay tribute to their work. Abstractionists, functionalists, objectivists, realists, conceptualists, minimalists, informalists, political artists: women have been, and will be, part of every revolution in art. (Centre Pompidou, 2009.)

Ranskan Modernin taiteen museo on muuttanut nykytaiteen kokoelmiensa esittelytapaa. Tällä hetkellä Centre Pompidou:n 4. kerroksesta on karsittu pois miehet ja sinne on rakennettu näyttely, jossa esitellään naistaiteilijoiden taidetta 1960-70-luvun feminismistä nykypäivän moninaisuuteen. Näyttelysalien opasteissa voi lukea tekstejä mm. Virginia Woolfilta, Marguerite Durasilta, Linda Nochlinilta, Luce Irigaraylta sekä Donna Harawaylta.

Luin Pariisissa samanaikaisesti Toni Morrisonin toimittamaa esseekokoelmaa Burn This Book (2009), jossa eri kirjailijat kirjoittavat taiteen yhteiskunnallisista merkityksistä, ja Francine Prose käsitteli omassa osuudessaan poliittisen, erityisesti feministisen, taiteen ongelmia.

Prose kirjoittaa, että hänen aikomuksenaan oli lukea esseetä varten uudelleen 1970-luvun keskeisiä feministisiä teoksia ja kirjoittaa niistä, mutta että urakan edessä hän yhtäkkiä tajusi, ettei häntä huvitakaan kahlata läpi satoja ja tuhansia sivuja kaunokirjallisuutta naisten ja miesten välisen tasa-arvon tärkeydestä, kun tuo sanoma voidaan yhtä hyvin kiteyttää muutamaan esseekappaleeseen. Prosen mukaan hänen kohtaamansa ongelma kumpusi havainnosta, että feministinen taide on usein hyvin kehnoa ja reduktiivista:

The morning after I scrapped the idea of the essay I planned to write, I found myself wondering why so much feminist visual art of the same period seemed, in retrospect, so crappy and reductive. I was thinking in particular of works such as Judy Chicago's The Dinner Party, a piece which invites the viewer to a monumental formal dinner with a pantheon of female geniouses or, more specifically, to dine (visually and metaphorically) with their genitalia, on plates. I also had in mind artists whose paintings, sculptures, and installations took off from the inarguably true observation that traditional 'women's work' - quilting, beading, embroidery, and so forth - has always been unvervalued. But at this point, frankly, I'd much rather have the quilts, the beadwork and the embroidery than the art these 'crafts' inspired.
In fact all sorts of worthwile causes have spawned work that unintentionally suggests that art needs to do something beyond calling your attention to a problem, or stating a good idea you've probably already had. --- Chekov warned about the problem of trying to combine a work of art and a sermon. (Francine Prose 2009: "Out from Under the Cloud of Unknowing", 35-36.)

En osaa sanoa olenko Prosen kanssa täysin samaa mieltä siitä, miten kehnoa ja reduktiivista feministinen taide on - se kun on yksi osa sitä naisliikkeen historiaa, jonka ansiosta nyt ollaan tässä (poliittinen pointti). Ja Pompidou-keskuksessa minua kuitenkin vähintään huvittivat esimerkiksi teos suuteluautomaatista (ORLAN:in Le Baiser de l'artiste. Le Distributeur automatique ou presque!, 1977) sekä taiteen kaanoneista muistuttava eksentrinen museokierros (Andrea Fraserin Museum Highlights, 1989) (esteettinen pointti) - sitä paitsi Niki de Saint Phallen taiteellinen ampumaharrastus tuntuu kertovan paljosta muustakin kuin silkasta feministisestä raivosta.

Olen Prosen (ja Tsehovin) kanssa kuitenkin samoilla linjoilla taiteen ja saarnan yhdistämisen ongelmallisuudesta.

Kuten Prose asian ilmaisee, poliittinen ei pidä mysteereistä - ja poliittisen taiteen ongelmana on usein, että se on riittämättömän monimielistä ja outoa. Hyvä taide sen sijaan on nimenomaan mystistä: redusoimatonta yhteen totuuteen, ideologiaan tai päämäärään.

Myös Pompidoun uusi ripustus painii taiteen ja politiikan (feminismin) yhdistämisen ongelmien kanssa. Se on äärimmäisen kiinnostava läpileikkaus naisten tekemää taidetta, ja sekaan osuu useita monivuotisia suosikkejani: Marlene Dumas, Anette Messager, Sophie Calle sekä Yayoi Kusama, jonka sukupuoli tuli minulle itse asiassa yllätyksenä (ja ilona, paikkaamaan vuosia kestäneen Jean Piaget-väärinkäsityksen aiheuttamia traumoja). Mutta samalla kuitenkin on hyvin selvää, että esimerkiksi 1960-70-luvun feministinen taide, jota ripustuksen ensimmäinen osio esittelee, on helposti jotakin muuta kuin taidetta - niin suoran päämäärähakuista ja, Prosen termein, mysteeritöntä se on. Selvää on myös, että taiteilijoita on ongelmallista kategorisoida nimikkeiden "nainen" tai "mies" alle. Esimerkiksi kukaan edellä mainituista ei ole hyvä vain koska hän on nainen, vaan koska hänellä on ainutlaatuinen kyky kääntää taiteeksi (sanoiksi ja kuviksi) osia siitä todellisuudesta ja kokemuksesta, jossa hän ja me muut elämme. Ja tuskin ketkään kaksi taiteilijaa, olivat he molemmat sitten naisia tai miehiä, puhuu samoista asioista ja elää samoja kokemuksia.

Toisaalta, ollaan kuitenkin Ranskassa, ja irigaraylaisen sukupuolieron etiikan mukaisesti voidaan myös todeta, että miksi ei voitaisi ajatella, että naisilla on myös kategoriana jotakin tärkeää sanottavaa taiteelle ja yhteiskunnalle: jotakin erilaista kuin esimerkiksi niillä sukupuoleltaan miehiksi määritellyillä ja kasvatetuilla, jotka hallitsevat gallerioiden seiniä muissa museoissa ja muina aikakausina.

Elles@Centre Pompidou onnistuukin juuri siinä, että se onnistuu näyttämään paitsi erilaisten taiteilijoiden näkökulmia todellisuuteen, myös erot noiden naisten välillä ja jokaisessa yksilössä itsessään. Sellaisena se voikin olla, kuten esittelyteksti sanoo, samanaikaisesti sekä manifesti naisten tekemän taiteen puolesta että kunnianosoitus eri taiteilijoille.

Aiheet ja esittämisen tavat liikkuvat, näyttelyn teemojen mukaisesti ja niiden välillä risteillen, sieltä 60-70-luvun propagandataiteesta: "Feu à volonté" (Niki de Saint Phalle, ORLAN) ruumiiseen: "Corps slogan" (mm. Marlene Dumas) ja narraatioon/kuvien ja sanojen yhteenlimittymiseen: "Le mot à l'oeuvre" (Nan Goldin, Eija-Liisa Ahtila, Anette Messager), abstraktioon ja post-minimalismiin: "Eccentric abstraction" (mm. Yayoi Kusama), installaatioihin: "Une chambre à soi" (mm. Sophie Calle) sekä immateriaalisuuden korostamiseen: "Immatérielles" (Vera Lutter, Yuki Onodera).

Esimerkiksi videoprojektion mediakseen ottavat teokset kertovat näyttelyssä niistä moninaisista ihmistenvälisistä suhteista, joita taide, oli se sitten naisten tai miesten tekemää, lähes aina vääjäämättä käsittelee. Nan Goldinin multimediainstallaatio Heartbeat (2000-2001) kertoo parisuhteiden moninaisuudesta ja niiden intiimistä läheisyydestä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta riippumatta. Eija-Liisa Ahtilan teos Tuuli (2001-2002) puolestaan kuvaa ristiriitoja yksilön suhteessa yhteiskuntaan, mutta ennen kaikkea hänen sisällään: omaa sisäistä konfliktia. Pipilotti Ristin À la belle étoile (2007) (kuvassa yllä), joka on esillä myös Kiasmassa tällä hetkellä, taas ottaa käsitelläkseen koko maapallon tilanteen, minän suhteessa tuntemattomiin toisiin.

The polemicist, or the theorist, or the strategist would have trouble with the stance that Chekov identified as basis for the artist. That is, the notion that writers must admit they understand nothing of life, that nothing in this world makes sense, so all a writer can do is to try and describe it.
Maybe, like other arts, political art might as well start from there - not from the impulse to teach or inform, but from the desire to discover and grope our way from under what a fourteenth-century English monk called the cloud of unknowing. (Prose 2009, 41.)

Kohtauksia Twin Peaksista

Olen katsonut muutaman viikon ajan iltaisin Twin Peaksia (edellisistä kohtaamisista taitaa olla 15 vuotta). Laura Palmerin murhan tutkimukset käyvät yhä monitahoisimmiksi, enkä saa enää öisin unta jakson nähtyäni - vaikka tiedän, miten sarja päättyy ja luulen tuntevani salaisuudet, joita kukin yrittää peittää. Ongelma onkin juuri tässä: viestitty ylittää juonen ja tietoisuuden, ja jää alitajuntaan häiritsemään - niin kuin Sarah Palmeria ja Maddy Fergusonia vainonneet näyt. Merkit ovat räikeästi ylilatautuneita, sisältävät paljon enemmän kuin niiden pitäisi.

Sarja on täynnä kompleksisuutta. Lynch ja Frost rinnastavat pikkukaupungin asukkaiden monimutkaiset ihmissuhteet kotien tv-ruuduissa jatkuvalla luupilla pyörivään saippuaoopperaan. Näin ollen tekojen merkitykset tuntuvat redusoituvan tekniseksi draamaksi, mutta samalla esimerkiksi unet ohjaavat FBI-agentti Dale Cooperin tutkimuksia. Pienet yksityiskohdat saavat valtavia merkityksiä vain siksi, että niihin kiinnitetään suhteetonta huomiota. En ehtinyt Pariisissa nähdä David Lynchin Galeries Lafayetten näyteikkunoihin tekemiä teoksia, mutta Twin Peaks kiteyttää kyllä omalla tavallaan taiteilijan surrealistisen estetiikan - ja avaa siten myös myöhempiä töitä.

Mieleenpainuvimpia kohtauksia:

*Kamera kiinnittyy katossa pyörivään tuulettimeen Sarah Palmerin kuullessa tyttärensä kuolemasta. Myöhemmin tuuletin nousee esiin aina sopivin väliajoin ja sille alkaa muodostua yhä painavampia merkityksiä. (Vastaavia ovat yössä vaihtuvat liikennevalot, kaupungin kaduilla ajava tukkirekka sekä puun latvaan lentävä varis.)

*Audrey Horne unohtuu autistiseen tanssiin - isänsä työhuoneeseen, Norman ravintolaan.

*Konstaapeli Andy Brennan yrittää kiinnittää etsintäkuulutusta ravintolan ikkunaan, mutta sotkeutuu läpinäkyvään teippiin.

*Dale Cooper juo kahvia/syö kirsikkapiirakkaa/puhuu Tiibetistä.

*Erikoisagentti Cooper ja seriffi Truman menevät kuulusteluhuoneeseen. Ensimmäisenä kuvana näytetään saksanhirvenpäätä pöydällä. Se on ilmeisesti tippunut seinältä. Myöhemmin hirvi nähdään taas paikoillaan.

Twin Peaks - puutteen ja toistensa kanssa ristiävien halujen kaupunki.

_______________________

Lisäys 29.10, jakson nro. 2/22 jälkeen

Ja vieläkin harmittaa: on selvää, ettei mikään sarja pysy loistavana ikuisesti, ja Twin Peaks oli outoudessaan sellainen, ettei sille kai kukaan ennustanut pitkää ikää, mutta miksi ihmeessä sarjaa piti jatkaa ohi Palmerin murhatutkimusten, ja ennen kaikkea: miksi vielä viimeisessä jaksossa piti avata uusia ovia kohti seuraavaa kautta?

Jos tv-käsikirjoittajat ovat jotakin oppineet sitten 90-luvun, on se cliffhangerien heikko voima. Sarja pitää lopettaa katharttisesti ja mahdollisesti jatkoa odottaen, mutta ei katastrofitilanteisiin, jotka jättävät vain ikävän maun budjettien kaatumisten ja hyllytysten edessä. Niin! Vastedes katson vain Housea.

Näyttelyitä Pariisissa I: Fernand Pelez

Le peintre Fernand Pelez au Petit Palais : une découverte...
Uploaded by mairiedeparis. - Arts and animation videos.

Kun jokin asia on mielessä, ei siihen voi välttyä törmäämästä kaikkialla: tässä tapauksessa kysymykseen sosiaalisen todellisuuden ja abstraktien totuuksien/ideologioiden välillä vallitsevasta katkoksesta, joka otti (siis se kysymys) uusia muotoja, kun luin Alasdair MacIntyren moraalifilosofiaa (Hyveiden jäljillä, 1981/2004) ennen matkaa Pariisiin ja sen taidenäyttelyihin.

Pariisin kaupunginmuseossa Petit Palais'sa on tällä hetkellä esillä Fernand Pelezin (1843-1913) näyttely, ja näen (irrationaalisesti, myönnän) MacIntyren käsittelemiä aiheita taiteilijan tuotannossa ja sen tulkinnoissa.

Pelez jäi kuuluisien ranskalaisnimien (Manet, Monet, ikätoveri Gauguin etc.) varjoon jo elinaikanaan, mutta viimeistään nyt unohdettu on jälleen löydetty ja museokävijöille tarjotaan toisenlaista tarinaa kuvataiteesta vuosisatojen vaihteen Pariisissa. Tarkemmin sanottuna: luovitaan akatemismin ja avantgarden välimailla ja tunnustetaan niiden välillä vallitsevat kompleksiset suhteet.

Pelez sijoittuu akatemistisen tradition ja naturalismin välimaastoon, mutta lajimääritelmät eivät luonnollisestikaan kerro kaikkea. Ensimmäinen näyttelysali esittelee piirrosjäljennöksiä kuuluisista antiikin veistoksista, hahmotellen Pelezin akatemistista koulutusta, jonka jälkeen siirrytään historiamaalauksiin. Antiikin ja kristinuskon tarjoamien aiheiden, moraalin ja uskonnon kysymysten symbolinen käsittely ei kuitenkaan tunnu olevan Pelezin taiteellinen päämäärä. Pikemminkin, historistiset ja mytologiset aiheet tarjoavat mahdollisuuden tarkastella henkilöitä, miljöötä sekä draamaa puhtaana tunteenilmaisuna ja toimintana. Ne tarjoavat taustan mahdollisuudelle kuvata kuvaamisen takia, leikkiä tarinoilla, todellisuuksilla ja aatteilla. Teokset ovat teknisesti lahjakkaita, vaikuttavia mutta samalla niistä huokuu jännittävä teeskentelyn maku - ikään kuin Pelez olisi tehnyt poptaidetta aikansa ikonisilla kuvilla, joiden hän tiesi olevan täysin irrallaan eletystä todellisuudesta: arjesta, jota kaupungin köyhät kadut elävät. ("Poptaide"-konnotaatio ei itse asiassa ole edes kovin kaukaa haettu, sillä Pelez oli taitava ja työteliäs myös sillä alalla: julisteiden ja esitteiden kuvittajana.)

Siirtymä historiamaalauksesta eletyn todellisuuden kuvaamiseen on Pelezillä merkittävä. Naturalististen aiheiden kohdalla hän säilyttää akatemistisen lahjakkuutensa, mutta liioiteltu draama, "poptaide" ja leikki katoavat tiehensä. Sosiaalisen todellisuuden kuvaajana taiteilija luo yhtäkkiä empaattisen suhteen kuvaamiinsa henkilöihin ja heidän elämäntarinoihinsa: katulapsiin, leipäjonoissa seisoviin miehiin, kerjäläisnaisiin. Teoksissa ei näy enää suuria kertomuksia, teeskentelevää herooisuutta tai uskonnollista armoa, vaan pieniä ihmisiä omassa sosiaalisessa todellisuudessaan. Petit Palais'n näyttelyn mainoskuvaksi on nostettu "Grimaces et misères. Les saltimbanques" ("Virneitä ja kärsimystä. Katutaiteilijat"), joka kuvaa sirkusilojen taustapuolta: ensinäkemältä pirteän ja karnevaalihenkisen kuvan yksityiskohdissa paljastuvat esiintyjien väsymys, köyhyys ja kärsimys, jotka kertovat siitä, miten turhaa heidän on odottaa narrin nousua kuninkaaksi.

Näyttely sisältää myös mysteerin. Pelezin teokset ylittävät vähä vähältä naturalistisen tyylin ja ikonografian kääntyen kohti jonkinlaista avant-gardea, joka kuitenkin poikkeaa siitä, joka Pariisista parhaiten tunnetaan: impressionistien, fauvistien ja nabien piiristä. Jonkinlainen arkinen symbolismi olisi ehkä lähimmäs osuva kuvaus. Triptyykki La Chapelle (1901) kokoaa yhteen kolme isokokoista kaari-ikkunan muotoista teosta, joista ensimmäisen kuvaa orpotyttöjä rukoilemassa kirkon ikkuna taustanaan, toinen kuollutta tyttöä makaamassa kappelissa Hans Holbeinin "Kuolleen Kristuksen" tavoin ja kolmas Jeesusta ristillä (mahdollisesti kappelin alttaritauluna). Näistä teoksista ainoastaan orpoja kuvaava on säilynyt alkuperäisenä, ja Kristus-teoksesta on olemassa vain hyvin tumma valokuva. Näyttelyluettelon kirjoittanut Isabelle Collet toteaa, että nykypäivänä on vaikea ymmärtää tuon teoskokonaisuuden merkitystä - sen osien keskinäisiä yhteyksiä. Hän epäilee, että kyse olisi Pelezin uskonnollisesta pohdinnasta valtion ja kirkon erottumisen aattona. Ehkä Pelez halusi tuoda uskonnon sen mahtipontisesta ja ylimaallisesta asemasta osaksi maallista elämää, yhdistää akatemistisen tradition sisällä kuvaamansa sisällöttömät uskonnolliset aiheet siihen elämään, jonka sisällöistä hän oli taiteessaan kiinnostunut.

Älä yritä viettää ostospäivää Pariisissa...

...koska onnellisin olet vain ollessa.

Maanantaisin moni paikka on kiinni ja päätettiin käyttää päivä muutaman liikkeen koluamiseen. Kilometrejä ja tunteja kului ja pettymyksiä syntyi: ei ostaminen ole onnea eikä ostamisen etsimisen palkitsevaa - vaikka etsisi kiinantossuja Latinalaiskortteleista ja sushileivoksia St. Germainilta. (Ensimmäisiä ei löytynyt ja muuten liikkeet lähinnä uuvuttivat.)

Sen sijaan Luxembourgin puutarhassa paistoi aurinko ja Marais'n illassa juutalaisravintolat täyttyivät asiakkaista. Muun muassa Chez Marianne (itse Mariannekin oli paikalla) hummuksineen, tabbouleineen, tamaroineen ja viininlehtikäärylöineen.

Ja päivällä ihanaa oli ikkunashoppailu Bonne Marche'n elintarvikeosastolla. Mitä ruokia!