Muistiinpano rakkaudenhallinnan virheestä ja vaikenemisesta

Lueskelin Maurice Blanchot'n Tunnustamatonta yhteisöä ja törmäsin muutamaan hauskaan ilmaisutapaan ja huomioon.

I

Toisessa, rakkautta käsittelevässä osassa, Blanchot puhuu ohimennen "kartesiolaisesta" virheestä, jonka mukaan:

--- tahdon vapaus Jumalan vapauden jatkeena ei voi eikä saa jättäytyä intohimojen väkivallan kumottavaksi. (Blanchot 1983/2004, 87.)

Blanchot toteaa, että miespäähenkilö Marguerite Duras'n romaanissa Kuolemantauti (La Maladie de la mort, 1982) tekee kartesiolaisen virheen suhteessa naiseen ja rakkauteen: tämä haluaa varjella vapauttaan olla rakastamatta kuvitellen, että tahto pystyisi jotenkin varjelemaan yksilöä tuollaiselta - tässä se "kartesiolainen" virhe.

Blanchot'n kirjoitus häilyy filosofisen esseen ja kaunokirjallisen analyysin rajamailla, ja filosofinen pikadiagnoosi Duras'n päähenkilöstä oli jollakin tapaa lämpimästi eri diskursseja sekoittava. Tässä karteesinen virhe koski nyt rakkauden ja intohimojen hallintaa, mutta nimikkeellä voitaisiin varmaankin kutsua kaikkia liiallisia kuvitelmia itsehallinnasta ja autonomisesta minuudesta.

II

Blanchot pohtii teoksen lopussa mahdottomuutta puhua yhteisöstä (yhteisöstä, joka olisi jotakin enemmän - tai vähemmän - kuin lain sanelema kollektiivi tai kommuuni) ja määritellä sitä: ilmiöt pakenevat aina määrittelyjä ja samalla määrittelyt taipuvat tuhoamaan kohteensa. Alussa hän onkin vihjannut, että "teoretisoinneissa" on ehkä paras olla uskoton omille ajatuksilleen ja antaa niiden vääristyä luonnostaan. Lopussa hän päätyy kuitenkin pohtimaan, olisiko sittenkin paras pitäytyä tyystin erilaisista määrittelyistä - ja siten, puheesta?

Olisiko siis ollut parempi vaieta? Olisiko parempi olla arvioimatta yhteisön paradoksaalisia piirteitä ja elää se sellaisen menneisyyden kautta, jota ei ole koskaan voitu elää? "Mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava". Tämä Wittgensteinin liiankin tunnettu ja kulunut sääntö osoittaa hyvin, että loppujen lopuksi vaikeneminen edellyttää puhetta, koska Wittgenstein ei kyennyt sitä lausuessaan olemaan hiljaa. Mutta minkälaisilla sanoilla olisi puhuttava? (Blanchot 2004, 89.)

Näihin sanoihin on hyvä päättää turhan pitkäksi venynyt hiljaisuus. Sillä totta on, että vaikenemisen taustalla on aina paljon puhetta - vaikka se ei aikoisikaan tulla ulos. Jossakin vaiheessa oikeanlaiset sanat kuitenkin löytyvät.

Kohti New Yorkia - Angels in America

Greetings Prophet! The great work begins! The Messenger has arrived!

Olen viime aikoina orientoitunut tulevaan matkaan katsomalla uudelleen Angels in Americaa (2003). Tarkoituksena on kuljeskella kesäkuun toinen viikko New Yorkin Central Parkissa, tavata puiston enkeli ja nähdä täältä puuttuvat maalaukset, Met, MOMA...

Tony Kushnerin näytelmän ja siitä muokatun tv-sarjan ehkä vaikuttavin kohta sijoittuu tuohon samaan puistomiljööseen. Tarinan juonilinjat alkavat viidennessä osassa yhdistyä ja Belizen hahmo, loistava, tummaihoinen, queer aids-sairaanhoitaja alkaa hahmottaa tarinan kokonaisuutta. Hän pitää sairastuneen ystävänsä jättäneelle, jatkuvasti politiikkaa ja idealismia paasaavalle juutalaiselle Louisille mahtavan puheensa, "I hate America":

[You are] up in the air, just like that angel. Too far off the earth to pick out the details. Louis and his big ideas. Big ideas are all you love. America is what Louis loves.
---
I hate America, Louis. I hate this country. It’s just big ideas, and stories, and people dying, and people like you. The white cracker who wrote the national anthem knew what he was doing. He set the word 'free' to a note so high nobody can reach it. That was deliberate. Nothing on earth sounds less like freedom to me. You come to room 1013 over at the hospital, I'll show you America. Terminal, crazy and mean. I live in America, Louis, that’s hard enough, I don’t have to love it. You do that. Everybody’s got to love something. (Belize, "Chapter 5".)

Huoneesta 1013 löytyy reaganismin ajan pahin painajainen, aidsia sairastava lakimies Roy Cohn (Al Pacino). Hän on Belizen näkökulmasta koko Amerikan kuvajainen: menestynyt, menestyksensä toisten ihmisten elämästä ja hyvinvoinnista ryöstänyt, konservatiivinen ja pinnalta tekopyhä mutta sisäisesti liberaaleista liberaalein, "terminal, crazy and mean". Lakimies, Amerikan "ylipappi":

Hire a lawyer, sue somebody. It's good for the soul. Lawyers are the high priests of America. We alone know the words that made America.... out of thin aire. And we alone know how to use the words. (Roy Cohn, "Chapter 5".)

Sanat luovat maailman. Laki, yhteisö, valtaapitävät. Ne määräävät yksilölle tämän paikan, asettavat jokaisen rooliinsa suuressa mekanismissa. Roy Cohnin särmikkään hahmon suuruus kumpuaa pahuudessaan siitä, miten oikeassa hän on. Hän on kääntänyt järjestelmän toimimaan omaksi hyödykseen ja hallitsee niin fanaattisuuden kuin myös tekopyhyyden aikakausina, luovien läpi McCarthyn ja Reaganin Amerikan. Juutalainen, homo, joka muuntaa kaiken koskemansa kullaksi verisellä realismillaan:

Your problem, Henry, is that you are hung up on words. On labels. "Gay", "homosexual", "lesbian"; you think they tell you what a person is, but they don't tell you that. Like all labels, they refer to one thing and one thing only: Clout. Where does a person so identified fit in the food chain? To someone who doesn't understand this, homosexual is what I am because I sleep with men, but this is wrong. A homosexual is someone who, in 15 years of trying, can't get a pissant anti-discrimination bill through City Council. They are men who know nobody, and who nobody knows. Now, Henry, does that sound like me? No. I have clout. Lots. I have sex with men; but, unlike nearly every other man of which this is true, I bring the guy I'm screwing to Washington, and President Reagan smiles at us and shakes his hand. (Roy Cohn, "Chapter 2")

Angels in American keskeisenä teemana on tekopyhän poliittisuuden ja rehellisen mutta rampauttavan osallistuvuuden välinen ristiriita, joka ylittää (idealistiset) kysymykset kuten demokratia, vapaus ja tasa-arvo. Kaikki hahmot paljastavat omalla tavallaan yksilöiden sisäisen moninaisuuden ja ambivalenssin, jonka vuoksi myös yhteiskunta on aina vääjäämättä sisäisesti ristiriitainen, lain tapaan keinotekoinen, rakennettu entiteetti, jonka oikeus ja hyvyys riippuvat lopulta vain siitä, kuinka paljon ihmiset välittävät toisistaan. Ei laeista eikä politiikasta, vaan siitä, mitä niillä tehdään. Kuka hoitaa sairaat ja syrjäytyneet, ja kuka rukoilee kuolleiden puolesta?

Halu liikkua ja tarve pysyä paikallaan taistelevat näytelmässä toisiaan vastaan. Ihmiset ja enkelit, rakkaus ja kuolema, terveys ja sairaus. Halun liike rikkoo olemassaoloa ja ihmissuhteita, aiheuttaa kaaosta ja kuolemaa maan päällä niin kuin taivaissa mutta samalla se on elämää eteenpäinvievä, säilyttävä voima.

Ihmisen ja ihmisyyden moninaisuus, outous, ristiriitaisuus ja heterogeenisyys pitävät yllä elämän liikettä. Heteromiehet muuttuvat homoiksi, enkelit ilmestyvät sairaille, Jumala hylkää ihmisen ja rakastaja rakastettunsa, mutta samalla erilaiset yksilöt löytävät toisensa, murhattu rukoilee murhaajansa sielun puolesta, idealisti realistin. Kaaos, liike ja sekoittuminen ovat myös hyvän voimia. Muutoksen ja ihmisen suuressa liikkeessä ei olekaan ihme, että Belize kuvailee taivasta määrein: "racial impurity and gender confusion".

Lopulta tärkeimmäksi nousevat läsnäolo, muistaminen ja kunnioitus: kyky toimia yksilöinä, hämmentyneinä ja hajalla mutta samalla toisten kanssa, osana yhteisöä.

Central Parkin suihkulähteen enkeli, Bethesda, on pystytetty sisälissodan uhrien muistolle, rodulliselle sorrolle, jonka päätepistettä ei ole vieläkään nähty. Samalla Bethesda on myös tarina lähteestä, jonka vesi parantaa.

This disease will be the dead of many of us, but not nearly all. And the dead will be commemorated and we'll struggle on with the living and we are not going away. We won't die secret deaths anymore. The world only spins forward. We will be citizens. The time has come. (Prior, "Chapter 6.")

Kalevala. Ei. Kansanrunous

Kirjoitin Ateneumissa tällä hetkellä esillä olevasta Kalevala kuvissa-näyttelystä ja huomasin mielenkiintoni kohdistuvan kaiken aikaa yhä enemmän ja enemmän ilmaisun ja esittämisen erilaisiin tapoihin, niin kuvissa kuin myös Kalevalan tekstin sisällä.

Huomasin, että Gallen-Kallela hegemonia on hiipumassa huolimatta siitä, että tutut teokset kyllä nostattavat tunteita edelleen. Aloin näkemään toisenlaista ilmaisua ja toisenlaisia pohdintoja - ja liitin ne mielessäni suoraan itse eepoksen sisäiseen moninaisuuteen (tarinoiden ja henkilöiden ristiriitaisuuteen, kokonaisuuden ilmeisen konstruoituun muotoon) sekä ilmaisun jatkuvasti muuntuvaan toisteliaisuuteen, kykenemättömyyteen päättää välillä vaka vanha...

Runonlaulaja laulaakin kaiken aikaa toistaen toisin, toisin, toisin ja toisin (nelipolvisen trokeen mukaisesti). Sama esitetään uudella tavalla, uusin sanoin ja uudessa yhteydessä. Samaan tapaan myös Kalevalan kuvalliset käännökset muodostavat loputtoman toiston ja toisintoistamisen kavalkadin.

Museokäynnillä ja kirjoittaessani huomasin ennen kaikkea tehneeni eräänlaisen antinationalistisen hyppäyksen ajattelussani: oli suorastaan mahdotonta puhua enää Kalevalasta kaikenkattavana eepoksena Suomen myyttisestä perustasta, mainitsematta sen syntykontekstia ja moninaista rakentumisen prosessia. Käyttämättä sanoja kuten "Elias Lönnrot" ja "Arhippa Perttunen". Termi ja teoksen nimi "Kalevala" onkin oikeastaan synonyymi joukolle lauletun kansanrunouden palasia, jotka Elias Lönnrot kokosi ja muokkasi kansalliseksi eepokseksi kahteen Kalevalaansa (1835 ja 1849). Se kokonaisuus, jonka me tunnemme on rajauksen ja valinnan tuottama kokoelma, hivenen (3%) muokattukin varasto vanhaa perinnettä.

Samaten muistin, ettei "kalevalainen maailma" myöskään mitenkään vertaudu tai samastu 1800-lukulaiseen karjalaisten runonlaulajien maailmaan (vaikkakin sivistyneistön taitelijat sieltä muinaista "Suomea" etsivätkin ja vaikka mikä tahansa mennyt kulttuuri nykypäivään verrattuna vaikuttaakin "autenttiselta" arjen luonnonläheisine askareineen) vaan Kalevalan todellisuus on ollut "tuolla jossakin", menneisyydessä niin runojen laulajille kuin myös meille. Se on myytti jota kerrotaan.

...Arhippa Perttunen ei siis koskaan tavannut Väinämöistä... :)

Oli miten oli, Kalevala on helppo myöntää "vaikeaksi" luettavaksi, paitsi sen monimutkaisen syntyhistorian, myös kielellisen ilmaisunsakin vuoksi. "Vaikeus" on kuitenkin osa iloa ja kauneutta. Juju onkin siinä, että kielen pitää antaa viedä mukanaan, olla välittämättä sanoista jotka eivät meille enää tarkoita samaa kuin kielen käyttäjille aiemmin (kokko, kokka, uksi...).

Tärkeää on ehkä huomata, että ilmaisun kompleksisuus juontaa juurensa ilmaisun riemuun, siihen onneen, kun saa leikkiä sanoilla, mutta myös siihen epätoivoon, joka koittaa, kun huomataan, ettei mikään sana tai ilmaisu riitä. Vaka vanha Väinämöinen... Miten tehdä valinta adjektiivien välillä, kun tietää, että jotakin olennaista jää silloin sanomatta? Miten jättää mitään pois? Miten keksiä vielä parempi ilmaus?

Kansanrunouden - ja kaiken ilmaisun, puheen, kommunikaation - keskeinen perusta onkin metalyyrinen: ilmaistessamme pohdimme kykyämme ja kyvyttömyyttämme ilmaista sanoin, kuvin tai muin esitysmuodoin tätä todellisuutta, omia kokemuksiamme ja tuntojamme.

Ateneumin näyttelystä eniten mieleen jäivät Hannu Väisäsen grafiikat, jotka eivät kuvita Kalevalaa vaan myötäilevät abstraktilla ilmaisullaan sen rytmiä, mutta myös Gallen-Kallelan "Kullervon kirous", joka palaa verkkokalvolle jokainen kerta, kun joku mainitsee sanan Kalevala.

Merkitysten etsinnästä

Kelly Oliver aloittaa Julia Kristevan tuotantoa käsittelevän johdantonsa toteamalla, että "meaning has become the central problem of philosophy and human sciences" (Oliver 1998 The Portable Kristeva).

Merkityksen etsintä määrittää ihmisyyttä. Etsimme elämälle tarkoitusta, teoille ja tapahtumille merkitsevää sisältöä. Samaten taideteoksista metsästetään niiden merkityksiä. Ongelmana on kuitenkin kaikkialla kaiken aikaa vallitseva disseminaatio, merkitysten hajoaminen, joka tuottaa tuskaa ja johon kaikki tuntuu tyhjenevän. Disseminaation pyörre tai musta aukko, vertigo.

Taiteentutkijat päätyvät hajoamaan valtavien merkityksiä välttelevien ja niiden katoamista esittävien taideteosten kanssa, joiden luojat kokevat samaa disseminaation tunnetta. Tämä tuli mieleen lueskellessa Paul Austerin Brooklyn Follies:ia (2005). Teoksen päähenkilönä on Tom Wood, kolmikymppinen entinen lupaava kirjallisuudentutkija, jonka akateeminen ura kariutui massiiviseen väitöskirjatutkielmaan otsikolla:

"Clarel - Melville's Gargantuan and Unreadable Epic Poem."

Mitä tähän voi sanoa? Gargantuan(!?) Unreadable(!?) Väitöskirja, jonka tarkoituksena on etsiä merkitystä ja koherenssia jostakin itsessään suunnattoman laajasta, päämäärättömästä ja lukukelvottomasta ja jonka kirjoittaja on todennäköisesti kärsinyt tuosta samasta laajuudesta ja lukukelvottomuudesta? Huh.

Jos teos tuntuu alkavan (tai jopa alkaa) sanoin "tätä ei kannata lukea" - mitä kirjallisuudentutkijan kannattaa silloin tehdä?

Prosessinalaisuuden käsitteen esiin nostaminen toki helpottaa. Kaikki on jatkuvan muutoksen alaista ja siksi lopullisia merkityksiä on mahdotonta tavoittaa. Tärkeää on kuitenkin itse oleminen: kirjoittaminen, tulkinta, lukeminen.

Auster onnistuu romaanissaan tavoittamaan tämän kaiken oikein ihanalla, humoristisella ja silti vakavalla tavalla. Ei Tomin elämä yhteen väitöskirjaan kaadu. Eikä taiteen (tai elämän) lopullinen merkityksettömyys tee siitä lainkaan merkityksetöntä. Ehkä koko inhimillinen todellisuus ja ihmisen kulttuurihistoria on kuin yksi suuri "Book of Human Follies", jota Austerin minäkertoja pikkuhiljaa kokoaa. Stressittä, ilolla ja vailla lopullista päämäärää.

Ikea ja design

Remontti-sisustusblogi? Hmm... noh, antaa mennä:

Kierrettiin eilen lähes kaikki Suomessa toimivat sisustusliikkeet ja totesin saman, jonka olen jo aiemminkin huomionut: Ikea valmistaa ja myy paljon kaunista muotoilua, joka kilpailee tunnettujen design-huonekalumerkkien kanssa ja on hinnoiltaan ja jopa hinta-laatusuhteeltaan pelastus suomalaiselle kotien sisustamiselle.

Kirjallisuuden/filosofianopiskelija<>it-ihminen -taloudessa ei ole (vielä? koskaan? :)) varaa ostaa Artekin, BoConceptin tai HT Collectionin huonekaluja Vepsäläiseltä. Asko tarjoaa saman kuin Ikea, hivenen kalliimmalla vain. Ja Iskun, Sotkan ja Maskun yms. liikkeissä alkaa päätä särkeä (vaikka toki niistäkin saattaisi jotakin löytää, jos jaksaisi katsoa tarkasti).

Ikean tapa ilmoittaa suunnittelijan/muotoilijan nimi pienimmän ja yksinkertaisimmankin tuotteen yhteydessä kiinnittää huomion huonekalutuotannon ja sisustamisen taideteolliseen puoleen ja nostaa esiin ihmiset tuotannon takana. Tämä on mielestäni tärkeä asia. Ikeassa tuleekin usein huomioneeksi, että myös teollinen massatuotanto voi olla kulttuurisesti arvokasta toimintaa. Ja kumma kyllä, Ikean huonekalunäyttelyä (jota tosiaan nimi "näyttely" kuvaa oikein hyvin, kun sitä vertaa muiden liikkeiden esillepanoon) kiertää läpi joskus ihan huvikseen.

1990-2000-luvun suomalainen koti alkaakin ainakin pari-kolmikymppisten ikäpolven kohdalla olla aika pitkälti ikealaisten muotoilijoiden ja sisustusarkkitehtien suunnittelema. Ja noista Ikean EXPEDIT-hyllyköistä ja NORDEN-vitriinikaapeista löytyvät sitten ne Iittalan Essence-lasit, Teema-lautaset ja Kivi-tuikut - elleivät nuo opiskelijat ja työelämässä aloittelevat nuoret sitten ole päätyneet Ikean muotoilultaan oikein kivoihin ja hinnoiltaan uskomattoman halpoihin astiastoihin ja muihin lasi- ja keramiikkaesineisiin.

Arka aihe

Luin aamun Hesarista jutun otsikolla "Natsisarjakuva suututti juutalaisseurakunnan". Vihreä lanka oli julkaissut viime perjantain lehdessään Sami Ahon sarjakuvan (kuvassa yllä), jonka tarkoituksena oli kritisoida Israelin sotatoimia Gazassa. Kritiikki tehtiin sarjakuvassa ironisella huomautuksella, jonka mukaan Israelin lipussa oleva Daavidin tähti ja hakaristi ovat alkaneet muistuttaa toisiaan: "Tämä kuusisakarainen symboli on ruvennut muistuttamaan... tätä toista nelisakaraista symbolia."

On aika selvää, että Vihreän langan tai taiteilijan ei ole ollut tarkoitus loukata sarjakuvalla juutalaisia kansanryhmänä - vaan nimenomaan kritisoida Israelin tämänhetkisiä toimia palestiinalaisia vastaan. Moni on kuitenkin kokenut, että sarjakuvassa esitetty tähti rinnastuu yleisellä tasolla Daavidin tähteen juutalaisten symbolina ja että sarjakuvan taustalla häilyy väite, jonka mukaan israelilaiset (tai pahimmassa tapauksessa "juutalaiset" ryhmänä) toimivat kuin natsit. Päätoimittajan mukaan sarjakuvassa näkyy selvästi, että kyseessä on Israelin lippu eikä Daavidin tähti ja ettei juutalaisten loukkaaminen ryhmänä ole tarkoitus. Toisaalta ainakaan hesarissa olleesta kuvasta tämä ei ihan tullut selväksi. Daavidin tähden ja natsisymbolin rinnastaminen on lisäksi ollut toisen maailmansodan jälkeen yleinen tapa esittää antisemitismiä kuvallisesti. Taiteilija tai lehti eivät ehkä tulleet ajatelleeksi näitä erilaisia konnotaatioita, tai sitten he ottivat tietoisen riskin pyrkiessään tuomitsemaan Israelin mahdollisimman kärjistetyin keinoin.

Näyttää siltä, että antisemitismin käsite on ihan yleisestikin alkanut nykypäivänä ottaa uusia muotoja ja linkittyä yhteen erityisesti Israelin toimintaan liittyvän ärtymyksen ja jopa vihan kanssa. Samaten tähän on liittynyt USA:n toimintaan Israelin tukijana (ja ylipäänsä maailmalla, Afganistanissa, Irakissa) kohdistuva kritiikki. Vihreän langan sarjakuva oli ainakin itselleni muistutus tästä huomiosta, jonka tein jo muutamia vuosia sitten. Israel ärsyttää ja tuo ärsytys yleistetään kohtuuttomalla tavalla yleisesti juutalaisia koskevaksi. Vanhat merkitykset karsiutuvat pois ja tilalle syntyy uusia. Ja tässä muutoksessa antisemitismin käsite ikään kuin lievenee: se ei olekaan enää muuta kuin vastalause Israelin politiikalle. Tämä on aika luonnollista, ja tapahtuu epäilemättä niiden ihmisten mielissä, joille holokausti ja natsi-Saksan teot ovat (ajatuksellisesti) kaukana. Unohdetaan, kuinka vakava sana antisemitismi on - ja miten musertavia ovat historia ja todellisuus tuon käsitteen takana.

Tuntuukin tärkeältä, että nykyisten valtioiden politiikka ja väärät teot pidettäisiin erillään menneistä tapahtumista - ainakin tätä aihepiiriä käsiteltäessä. Muuten mennään helposti harhaan ja tullaan tuottaneeksi sivumerkityksiä, jotka saattavat sisältää jotakin, mitä ei olla tarkoitettu. Antisemitismi johti 1930-40-luvulla natsi-Saksan suorittamaan massiiviseen kansanmurhaan. Ja tätä merkitystä se edelleen kantaa - huolimatta siitä, että tämä pääsisi joskus unohtumaan historian kulkiessa ja uusien vääryyksien tullessa vastaan.

Aivan toisena aikakautena, talvella 2008-2009 Israelin valtio vastasi palestiinalaisten ääriliikkeiden ohjusiskuihin hyökkäämällä Gazaan ja vetäytyi sieltä lopulta kansainvälisen painostuksen myötä. Samaan aikaan Israelia tukeva Yhdysvallat sai uuden toivoa herättävän presidentin ja entisten johtajien toivotaan joutuvan oikeuden eteen.

Olin sattumalta Berliinissä, kun Gazaa alettiin pommittaa. Siellä oli helppo pitää kaksi asiaa ja historiallista tilannetta erillään. Televisio näytti iltaisin Israelin sotatoimia, jotka suuri osa maailmaa tuomitsi jo silloin. Päivisin havaitsimme, miten vahvasti toisessa maailmansodassa murhattujen juutalaisten, mustalaisten, kommunistien, homoseksuaalien ja toisinajattelijoiden muisto on edelleen läsnä. Oli oikeastaan yllättävää, miten avoimella, kunnioittavalla ja - katuva on ehkä väärä sana - surevalla tavalla joukkomurha oli esillä Berliinissä eri monumenteissa, muureihin kiinnitetyissä laatoissa ja muistopatsaissa. Historia oli siellä paljastettuna kaikessa kaameudessaan, mitenkään peittelemättä tai siloittelematta, niin mikro- kuin makrohistoriankin tasolla, ihmisyksilöiden nimiä ja tarinoita myöten.

Natsisymboli kantaa vahvaa latausta. Sitä ei voi vaieta kuoliaaksi antamatta sille lisää voimaa, eikä sitä pidäkään poistaa kulttuurimme kuvastoista. Historiaa on kannettava mukana. Daavidin tähden, juutalaisten tunnuksena, rinnastaminen tuohon symboliin kuitenkin halventaa auttamatta toisessa maailmansodassa kärsineiden juutalaisten muistoa - näin merkit toimivat. Nuo kaksi merkkiä yhdessä vievät meidät semanttisesti 1940-luvulle - eivät tähän päivään.

Se, menikö Vihreä lanka sarjakuvallaan harhaan, riippuu oikeastaan vain siitä, onko kuvassa Daavidin tähti vai Israelin lippu. Vastaus on kuitenkin tulkinnan varainen.

Tylsintä asiassa on ehkä se, että kristillisten Bjarne Kallis yrittää nyt kalastella itselleen suosiota asian tiimoilta asettamalla Vihreät vastuuseen kuvasta. Vihreä lanka pahoitteli jo.

Muuttomuistiinpanoja

Kalenterini näyttää tällä hetkellä tältä (sekavat merkinnät eivät mitenkään edes liity kyseisiin ajankohtiin):

Maanantai: nyk. verhot 2m
Tiistai: siivouskomero, naulakkokomero, kirjoituspöytä, wc, kylpyhuone...
Keskiviikko: kirjahylly 79 cm/59 e; 44 cm/49e, eteiskaappi
Torstai: Puustelli, Vepsäläinen, avainasiakkuus, kuinka maksaa opintolainaa takaisin?, kalvo 4e/m
Perjantai: 1 vko jäljellä!
Lauantai: lisää laatikoita!
Sunnuntai: ovikoodi

Pää käy ylikierroksilla. On epätoivo ja innostus.

Se lautalattiainen, suuri-ikkunainen, peiliovinen 20-luvun asunto löytyi. Mutta ennen kuin se on koti, pitää muuttaa, kaataa seinä ja rakentaa keittiötä - ja tässä järjestyksessä.

Heihei, kirjallisuus, taide ja filosofia! Tervetuloa, K-Rauta, Puustellin kauniit keittiöesitteet, värikuvastot, rakennusapteekit, ruokailut ulkona ja lenkit ympäri Töölönlahtea!