torstai 17. kesäkuuta 2010

"Jos ei ole baroque - niin hällä väliä" ja muita Rooman aikakausia

Bernini, Pyhän Teresan hurmio Santa Maria della Vittoriassa

Santa Maria della Vittoria löytyi aivan yllättäen kävelymatkalla kohti keskustaa. Ulkopuolelta vaatimaton kirkko sisältää yhden barokin keskeisimmistä teoksista, Berninin Pyhän Teresan hurmion - teoksen, jota oikeastaan lähdin Roomaan katsomaan. Rooman kirkoissa voi tehdä yllättäviä löytöjä, ja kirkot löytyvät yllättävistä paikoista: liikenneruuhkien keskeltä, kapeiden kujien lomista.

Myöhemmin opin, että lähes kaikki koillisesta Piazza Venezialle kulkevat bussit ajavat Santa Maria della Vittorian ohi, Esquilinon ja Quirinalen kukkuloiden välistä. Kukkuloita on vain hankala mieltää kartalla; ne ovat talojen ja katujen peitossa, kooltaan vain muutamien kortteleiden kokoisia. Jostakin syystä Santa Maria della Vittoriaa ei myöskään nimetä kartoissa, vaikka olin kuvitellut, että Berninin mestariteosta säilyttävä kirkko olisi vähintään kolmen ensimmäisen joukossa Rooman top10 -listalla.



Forum Romanum vasemmalla, taustalla Vittorio Emmanuelen monumentti, kuva Colosseumilta kohti Piazza Veneziaa

Forum Romanum oli upea näky auringonlaskussa. Olin odottanut Colosseumin ympärille liikenneympyrää ja normaalia kaupunkimiljöötä (en muistanut Forum Romanumin olemassaoloa). Sain antiikkisia pylväsraunioita, eteläisiä ihmepuita ja sädehtivän laskevan auringon hohtavan valkoisen "antiikkirakennuksen" ympärille. Myöhemmin opin, että valkoinen palatsi hevosvaljakoineen on Italian kuningas Vittorio Emmanuel II:lle vasta sata vuotta sitten pystytetty.



Santa Maria in Trastevere, Trastevere

Kaiken antiikin ja barokin keskellä mietin useampaan otteeseen, missä keskiaikainen Rooma piileskelee - kunnes tajusin, että romaaninen keskiaika on eri asia kuin gotiikka, jota ei Rooman kaduilla juuri näe. Puhtaimmin romaanista keskiaikaa edustava kirkko löytyy Trasteverestä. Se jäi selvittämättä, miltä ajalta ja mistä Roomassa yleinen punatiilinen kellotorni periytyy. Kaupungin profiili muodostuu noista torneista.



Barokkisen St'Ignazion kirkon edustalla on soma pieni rokokooaukio. Pantheonin turistimassat vyöryvät sivukujia pitkin kohti Fontana di Treviä tai toiseen suuntaan kohti Piazza Navonaa. St'Ignazion kirkolla saa olla aivan rauhassa.


St'Ignazion frescot kuvaavat Ignatius Loyolan urotöitä. Trompe d'oeil-efekti: kirkko saa kupolin ja yhden kerroksen lisää. Barokissa elementit liikkuvat kohti taivaita.



Vittorio Emmanuel II:n 1911 valmistunut monumentti on valtava marmorinen kompleksi näköetäisyydellä Colosseumista ja Forum Romanumista. Se aiheuttaa hilpeyttä niin matkaoppaissa kuin myös (joissakin) turisteissa: "Rooman viimeinen keisari halusi myös itselleen muistomerkin." Täytyy kuitenkin myöntää, että auringonlaskun aikaan sen katolla olevat pronssiset valjakot näyttävät upeilta. Mutta uusklassismi erottuu kyllä ympäristöstä: se on uutta, naarmutonta, puhdasta ja valkeaa.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Muistiinpano: Loma Roomassa

Ennen matkaa oli pakko katsoa Loma Roomassa (1953): Audrey Hepburnin päivä karanneena prinsessana amerikkalaisen, Roomaan jämähtäneen lehtimiehen (Gregory Peck) opastamana.

Elokuvan tapahtumat olisi helppo rekonstruoida matkalla - Hepburn ja Peck liikkuvat kätevästi nähtävyydeltä toiselle. Seuraavassa kohtaukset ja paikat elokuvassa esitetyssä järjestyksessä:

1. Unilääkkeitä stressiinsä saanut, velvollisuuksiaan hetkeksi pakeneva prinsessa nukahtaa Forum Romanumille, mistä lehtimies Gregory Peck hänet löytää.

2. Toipuva prinsessa herää aamulla Via Marguttalla Gregory Peckin asunnosta.

3. Prinsessa lähtee tarkastelemaan elämää Espanjalaisilla portailla muutaman korttelin päässä, syö jäätelöä.

4. Hän käy Fontana di Trevillä kampaajalla ja leikkauttaa hiuksensa.

5-6. Lehtimies vie prinsessan katsomaan nähtävyyksiä. Juodaan shampanjaa Pantheonilla ja ajaetaan vespalla ympäri Colosseumia.

7. Prinsessa ja lehtimies käyvät kokeilemassa, jäävätkö kiinni huijauksistaan Totuuden suulla - Bocca della Verita:lla.

8. Tanssit St. Angelon sillalla - ja pieni uinti Tiber-joessa.

9. Paluu Via Marguttalle

Kaikki tämä on mahdollista tehdä yhdessä päivässä mutta kierros vaatii kyllä vespan tai jonkin muun kulkuvälineen jalkojen pelastajaksi - etenkin Bocca della Verita ja St. Angelon silta ovat muista paikoista sen verran kaukana. Ollapa prinsessa. Tai Audrey Hepburn!

(Mieli)kuvia Roomasta

Tiber, Gianicolon kukkulat, Pietarinkirkon kupoli auringon laskiessa

Tiber-joki hallitsee Roomaa eri tavalla kuin esimerkiksi Seine Pariisia, vaikka joet ja rannat muuten muistuttavat toisiaan. Rooma jakautuu selvästi itä- ja länsipuoleen: idässä on keskusta kuuluisine suihkulähteineen, espanjalaisine portaineen, liikenneympyröineen ja pääkatuineen; lännessä rauhallinen Vatikaani sekä sen eteläpuolella Gianicolon kukkula ja Trasteveren idylliset pienet kujat, joiden talojen seinissä kasvavat köynnökset.



Espanjalaiset portaat, Piazza di Spagna

Roomassa on kesäkuussa jo valtavan kuuma. Naisilla on tyylikkäät, värikkäät hellemekot ja korkeakorkoiset sandaalit. He kävelevät lujaa. Kaikki ovat ruskettuneita. Miehet eivät hikoile puvuissaan - lounaalla ehkä otetaan takit pois.


Barokkia. Berninin Fontana dei Quattro Fiumi (4. joen suihkulähde) (1651) Piazza Navonalla ja taustalla Borrominin Sant'Agnese in Agone (1652-1657)

Kirkkoja on joka puolella ja niitä on kahta tyyppiä: ulkopuolelta komeita mutta sisältä vaatimattomia ja ulkopuolelta vaatimattomia mutta sisältä täynnä aarteita. Antiikki ja barokki vuorottelevat kaupunkinäkymässä. Barokki on pröystäilyä ja silmänlumetta, antiikki eroosion syömää mutta suurta ja näkyvää. Etenkin öisin antiikin todellisuus herää eloon. Varjot kuuluvat raunioihin.

Forum Romanum Colosseumilta päin

Area Sacra

Liikennettä on paljon. Autot ajavat lujaa pääkatuja, kohti Colosseumia, ohi Forum Romanumin, ympäri Area Sacran, Caesarin murhapaikan ja Pietarinkirkon, jonne Pietari on ensimmäisenä paavina haudattu. Katu ylitetään menemällä autojen sekaan. Jokainen pysähtyy vuorollaan.


Colosseum auringon laskiessa

Kiveä on paljon, rauniota, heinät, unikot, muratti kasvavat ja kuihtuvat.

Forum Romanum Palatinumin kukkulalta

Iltaisin lämpö muuttuu leijuvaksi ja auringon kuuma paahde katoaa. Ihmiset syövät terasseilla antipastoja: mozzarellaa, oliiveja, ricottajuustoa, lämpimiä tomaatteja, munakoisoa ja kesäkurpitsaa, ilmakuivattua kinkkua, melonia. Sitten pastaa äyriäisillä ja kalaa friteerattuna sitruunaisen, öljyisen salaatin kanssa. Limoncelloa, amarettoa, tiramisua.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

"Huomaan jo nyt tulevani Rooma-hulluksi"

Ensiksikin tekee Rooma itse voitavansa estääkseen työnteon. Päivä päivältä vetää se yhä enemmän puoleensa. Kaikki aikakaudet myllertävät yhtaikaa poloisen suomentajan aivokomeroissa. Huomaan jo nyt tulevani Rooma-hulluksi niin kuin niin monet tuhannet ennen minua ovat tulleet. (Eino Leino, 1909, teoksessa Rooma - kirjailijan kaupunki.)

Eino Leino vietti noin sata vuotta sitten pitkän aikaa Roomassa suomentaessaan Danten Jumalaista näytelmää. Leino näyttää rakastuneen kaupunkiin: sen historian kerrostumiin, ilmastoon, ihmisten muodostamaan ilman piiriin.

Itse lähden ensimmäistä kertaa huomenaamulla. Tuntuu siltä, että menen täsmälleen samalla innolla kuin nuo kirjailijat lähes sata vuotta sitten: Leino, Elina Vaara, Mika Waltari...

Maailma oli joillekin avoinna jo silloin: suurkaupungit elämän henkireikiä, taiteen ja kirjallisuuden koteja, outoja paikkoja joissa koko maailma - sen menneisyys ja tulevaisuus - on läsnä. Rooma ennen kaikkea... ja tietenkin Pariisi (kun miettii vaikka Juhani Ahoa ja Yksin -romaania). Euroopan suuret kaupungit, ajattomat, kerrostuneet, elävät, merkityksineen ikuiset.

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Näkymätön

Luin Paul Austerin uusimman teoksen Invisible (2009, sen suomennos Näkymätön julkaistaan tänä syksynä) reilussa vuorokaudessa, uppoutuen niin kuin kesälomalla voi tehdä.

Austerin tapaan tarina sisältää jälleen toisen tarinan. Teoksessa puhutaan kirjoittamisesta - ja tekstin suhteesta todellisuuteen. Todellinen ja kuviteltu, kirjoitettu, sekoittuvat toisiinsa ja on vaikea erottaa kumpi on kumpaa. Sisäkkäistarinan (kuten myös kehyksen) väitetään olevan faktaa: ainoastaan nimet ja paikat on kirjan kirjoittajan mukaan muutettu.

Kehyskertomuksessa Brooklynissä asuva kirjailijahahmo (tällä kertaa nimeltään James Freeman) saa, Austerille tyypillisesti, käsiinsä keskeneräisen käsikirjoituksen. Tuo käsikirjoitus ja sen sisältämä tarina puolestaan on erään Adam Walkerin, James Freemanin kauan sitten kadonneen opiskelutoverin, nuoruusmuisto ajalta jolloin Walker haaveili kirjailijan ammatista Columbia Universityn toisen vuoden kirjallisuudenopiskelijana. Freeman ja lukija pääsevät seuraamaan teosta nimeltä 1967 ja osia "Kevät", "Kesä" ja "Syksy". Kaksi ensimmäistä osaa sijoittuvat New Yorkiin, kolmas Pariisiin.

Invisible muistuttaa monessa suhteessa Austerin Leviathania (1992) ja toistaa myös Moon Palacen (1989) teemoja (sekä New Yorkin miljöötä): James Freemanin kehystävää kertomusta ajaa eteenpäin velvoite rekonstruoida ja julkaista vanhan ystävän traaginen tarina. Tragedia puolestaan kumpuaa jälleen halun ja reaalisen maailman välisestä ristiriidasta, mm. kolmiodraamasta, jonka henkilöhahmoksi Adam Walker ajautuu, sekä sen seurauksista. Syvimmällä tasolla kyse on uskon menettämisestä omaan itseen. Kuka minä olen? on kysymys, joka polttaa nuorta Adam Walkeria.

Walkerin tarina todistaa, ehkä kipeämmin kuin yksikään Austerin aiemmista kertomuksista, miten sattuma voi kääntää koko elämän suunnan. Walker päätyy toimimaan omaa arvomaailmaansa vastaan, kun hänen ihailemansa mies, kolmiodraaman kolmas osapuoli, puukottaa tummaihoisen pojan, illan päätteeksi, pimeällä kujalla New Yorkissa, eikä hän kykene estämään tapahtumaa tai löytämään sille hyvitystä. Itseinho ja pettymys syövät sisuksen minuudelta ja vähitellen koko omien tekojen, motiivien ja halujen todellisuus muuntuu käsittämättömäksi.

Romaanin nykyhetkessä Walker yrittää Freemanin avulla kirjoittaa itseään ehjäksi - rekonstruoida vuoden 1967 tapahtumat ja siten voittaa takaisin palasen menetettyä minuutta. Kertojahahmo Freeman huomauttaa kuitenkin itsen katoavan myös kertomisen aktissa: By writing about myself in the first person, I had smothered myself and made myself invisible, had made it impossible for me to find the thing I was looking for. I needed to separate myself from myself. (p. 115.) Freemanin neuvojen avulla Walker päätyy kirjoittamaan tarinansa kolmessa eri persoonassa - tässä syy, miksi teosta on markkinoitu "kolmen kertojan" romaanina.

Otsikko "Invisible" viittaa menetetyn minuuden lisäksi myös näkymättömään todellisuuteen: potentiaalien maailmaan, joka elää vain mielikuvituksessa eikä ehkä koskaan muutu fyysisiksi tapahtumiksi. Walkerin kertomus on myös täynnä näkymättömiä tarinoita: asioita, joita ei koskaan tapahtunut tai jotka tapahtuivat ainoastaan hänen sisäisessä maailmassa.

When does the idea revolving in both of your minds manifest itself as action in physical world? (p. 143.), Walker kysyy. Millainen on se hetki, jolloin ajatus manifestoituu fyysiseksi toiminnaksi? Aavistus muuntuu teoiksi, halu kosketukseksi. Kysymyksen voi kuitenkin esittää myös toisin päin: millainen on se hetki, jolloin fyysinen toiminta lakkaa ja jäljelle jää vain sisäinen todellisuus, toiveet, halu? Romaanin lopullinen mysteeri koskee tapahtuneen ja kuvitellun välistä eroa. Kuten Freeman huomaa: Little by little his descriptions begin to have less to do with the physical world than with inner states. (p. 236.) Teksti erkanee maailmasta, ja lopulta sisäinen todellisuus osoittautuu todellisimmaksi, tunteineen, kuvitelmineen, potentiaaleineen.

Romaanin lopussa epäonnistunut sovitusyritys kulminoituu karkoitukseen Pariisista. Kohtalo symboloi kokonaisen maailman sulkeutumista Walkerin edestä, yhden potentiaalisen minuuden ja elämänkulun katoamista. Austerin tragediat ovat ihmisen mittaisia: niistä voidaan nousta ylös ja jatkaa elämää. Hintana on vain muutos, reinkarnaation seuraus on toinen ihminen.

***

Luin innolla Walkerin kuvausta Pariisin syksystä 1967. Nauratti huomatessa, että rue André Mazet'lla oli jo tuolloin opiskelijaruokala - ja vielä enemmän, kun kertoja Freeman tekee täsmälleen saman havainnon romaanin lopussa, jäljittäessään Walkerin jalanjälkiä 40 vuotta myöhemmin. Ilmeisesti sekä minä että Paul Auster olimme kaupungissa vuonna 2007. Samalla pikkukadulla St.Germainin ja Seinen välissä on jazzbaari Tennesee, jossa kävin usein. Se on edullisempi kuin muut noiden korttelien ja niitä halkovien Rue St. André des Arts:n ja Rue Bucin paikat. Ehkä siksi, että se on vähän vaikea löytää. Jään odottamaan Austerin seuraavaa paluuta Pariisiin.