maanantai 20. kesäkuuta 2011

Viimeisten viikkojen puuhia

Taas on leuto, aurinkoinen aamu Grand-Popon kylässä. Merikin näyttää vähän tyyneltä. Pyörä on tapansa mukaan jossain kateissa ja tulin mopolla terassille viimeisiin kirjoitushommiin. Yritän pitää mielessä tätä tunnetta siitä, miten aamut ovat täynnä energiaa ja miten hyvä on tehdä töitä. Kaikilla on omat hiljaiset puuhansa.

Akasia kukkii nyt kolmatta kertaa, tammikuussa, helmikuussa ja nyt kesäkuussa. Siitä tuli Beninin juhannusruusu.

G. sanoi, että on hyvä palata kotiin, koska sitten näkee, miten on muuttunut. G:tä on hyvä kuunnella. Ehditään vielä juoda teetä. A. keittää, istutaan, jutellaan. R. keskeyttää kaiken naurulla ja sitten puhutaan jokaista kieltä mitä vähän osataan.

Viime kesänä luin näihin aikoihin Derridan Off Grammatologya. Nyt lukulistalle sattui Heideggerin Oleminen ja aika. Se on viimeinen oma homma täällä. Täällä onkin oudon helppo nähdä, miten olemisen kysyminen on tärkeintä - tärkeämpää kuin sen, mitä "on". Hiljalleen hiipii ymmärrys siitä, miksi Heideggerille kanssa-oleminen on niin perustavaa. Täällä oleminen ja yhdessäoleminen korostuvat; päämäärät, saavutukset, omistamiset eivät niinkään.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Naapurimaassa

Sählinkiä viisumien kanssa. Cotonoun konsulaatti päätti maalis-huhtikuun taitteessa vaatia oleskelulupaa yli 3 kuukautta kestävälle matkalle. Tarkoituksena oli ehkä tienata rahaa valtiolle, oleskelulupa kun on aika kallis, ja lopulta sain viisumin vain kahdeksi kuukaudeksi. Se aika meni umpeen tällä viikolla, ja päätettiin, että matkustan umpeutumispäivänä Togossa sijaitsevaan Beninin konsulaattiin Loméen toivomaan parempaa onnea.

Koska kaikki tulee Afrikassa aina yllätyksenä, sanoivat konsulaatin työntekijät vielä edellisellä viikolla, että konsulaatti on helatorstaina normaalisti auki, mutta eihän se tietenkään ollut. Ja päivän matka piteni kahdeksi. Mukana passi, rokotustodistus ja hammasharja. Kankaita torilta ja vähän rahaa jäljellä.

Alan oppia, että jos itsellä on asiasta aavistus tai mielipide, pitää ehdottomasti kuunnella sitä. Missään nimessä ei pidä noudattaa neuvoja ilman taisteluita. Ihmiset kun todella sanovat lähes mitä tahansa, ikään kuin hölmöstä keskustelusta päästäkseen (niin kuin ravintoloitsija, että "kyllä ruokaa on" tai zemikuski, että "kyllä tunnen sen ja sen paikan").

Matkallani opin myös, että Loméssa on parempaa patonkia kuin Beninin länsilaidoilla. Suurkaupungiksi siellä on oudon vähän liikennettä. Ja että Loméssa puhutaan eweä – ja halutaan puhua sitä yovolle. Vesi oli onneksi "esi" myös eweksi.

***

Lomé osoittautui kovin erilaiseksi kuin vilkas ja saasteinen ja sellaisena sympaattisen pelottava Cotonou. Yhdistelmä tammisaarelaisia pikkukatuja ja viherkenttiä, joiden keskiöissä seisoo valtavia neuvostopytinkejä eri ministeriöille ja muille tärkeille. Rantaa pitkin nelikaistainen rantatie ja siitä vertikaalisesti tärkeiden päivämäärien mukaan nimetyt avenuet ja bulevardit. Kaduilla ja kujilla on rauhallista. Pikkuteiden varsilla pieniä ravintoloita ja ompelimoita, keskellä tietä voi kävellä.

Jäin siis jumiin, paloin vailla aurinkorasvaa ja kärsin kärsimättömyydestä ja siestapaikan puutteesta, mutta löysin kovin ihanan kaupungin, suuren torin, käsityöläisiä, jogurttia tekevän naisen, kuivakalan syöntiohjeita... näitä oppejani ja Beninin konsulaatin hiekkaisen kadun varrelta suuren puun varjostamana.

Konsulaatin arvonsa tuntevat rouvat osoittautuivat virkaintoisiksi mutta myös sydämellisiksi. Cotonousta ostettu afrikkalaiskuosinen kansio sai suosiota, samoin aikomus matkustaa vähän vielä. Ymmärsin, että tilannetta on turha selittäen nopeuttaa – että pitäisi päästä kotiin lepäämään ja vaihtamaan vaatteita ja auringonpolttamia – mutta tulin ja menin etuajassa, ja pääsin leimojen luokse vähitellen.

Ja sitten sinne tuli puhelukin. Mietin, mitä linjan toisessa päässä oikein sanottiin: "siellä on sellainen jovo-tyttö, antakaa sille"? Grand-Poposta varmistettiin, että kaikki on hyvin, että olen hengissä ja hyvinvoiva. Että saan varmasti viisumini. Ja että voisinko mitenkään tavata yhden henkilön ja ottaa vastaan erään kuoren. Ja hakea säkillisen unohtuneita porkkanoita siitä kaupasta joka on torin laidalla ja jossa myydään tukuissa cocacolaa ja panachea.

Mietin, että jos mitenkään voi muistaa, minkälaista oli ennen kännyköitä, se oli eilen. Ja jos pitää yrittää muistaa, millaista on stereotyyppisessä Afrikassa, pitää muistella eilistä.

Kotona Beninissä, kun kännykät taas toimivat, lisää ihmisiä soitteli ja varmisteli, että kaikki on hyvin. Isot aikuiset miehet. Ja S. tuli illalla halaamaan: "I was so sad leaving you there!"

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Ajatuksia kohti kotia


Kuukausi jäljellä Grand-Popoa, Beniniä, Afrikkaa.

Unet kertovat että kotiinpaluu alkaa olla lähellä. Ihmiset täältä ilmestyvät Helsinkiin, kohtaavat ystäviä Suomesta. Jostain syystä kaikki ei ole ihan aina kunnossa, eikä ihme. Aavistelen paluun olevan rankka.

Yhtenä päivänä mietin, miten oppia olemaan tervehtimättä ihmisiä. Miten rytmittää päivät yhtä kauniisti aamuun ja iltapäivään, työt sopiviin koloihin, miten jaksaa ilman aurinkoa.

Toisena päivänä taas iloitsen ajatuksesta, että kukaan vieras ei suhise perään, ei tungettele, vaadi "kontakteja".

Täällä on enemmän käyttäytymistä – tökeröä, ystävällistä, epäluuloista, lakkaamattoman sydämellistä.

Arki on jo aika pitkään kulkenut pitkin kylän raittia vähän niin kuin satukirjoissa: ompelijalta katukeittiöön, katukeittiöstä kampaajan luokse, matkalla avokado- ja ananasostoksia, pastissikioskille, kirkon ohi, koulun ohi, ystäviä.

Kun ajattelen Suomea, ajattelen Töölönlahtea, vettä, rantoja. Kuvassa on kovin vähän ihmisiä, eikä ainakaan yhtään vuohta tai valmiiksi kuorittua appelsiinia tien poskessa. Mutta aurinko on Suomessa ihan sama. Ja meri.