Kieli on paras illuusio.
Luin Barthesia ja ajauduin tällaiseen.... Kieli on kuvitelma siitä, että asiat ja kokemukset voidaan tavoittaa ja jakaa. Maailman paras taikatemppu, jokaisen ihmisen arjessa ilmenevä: usko siihen, että kielestä näkyy läpi maailmaan ja että se vastaa todellisuutta. "Transparence and verisimilitude". Tätä sitten käsittelemään, ja ollaan postmodernissa kirjallisuudessa. Joka tapauksessa, kieli on tärkeä illuusio: pitää jaksaa uskoa siihen, niin pysyy puhuvana (kirjoittavana) ja samalla hengissä. Ei ole ihme, että ihmiset pitävät taikatempuista. Nehän ovat psyyken ja kulttuurin elinehto.
Olin väärässä, kun joskus väitin, etteivät helsinkiläiset osaa hyödyntää ympäristöään samalla tavalla kuin pariisilaiset. Täällä ei ole puistoja joissa juosta, mutta meren rantaa riittää pyöräilyyn, uintiin, lukemiseen. Kaunista on. Kesäistä. Vielä. Munkkiniemen rannassa on sinileväverkko mutta ei levää ole näkynyt Gallen-Kallelan Tarvaspäänkään luona.
Luen tällä viikolla majakka-aiheisia kirjoja: Jeanette Wintersonia (ensimmäistä kertaa) ja Woolfin majakkaa. Brittinaisia vuosisadan alusta ja lopulta. Päästäpä taas Bengtskäriin.
Jane Campionkin on muuten tehnyt majakka-aiheisen elokuvan: In the Cut (nimi oli suomeksi ehkä Kuka pelkää pimeää? [mahdollisesti vähän kaukaa haettu Woolf-interteksti]), joka on itse asiassa psykologinen (eroottinen) trilleri ja vähän erilaista Campionia. Suurkaupunki, seksuaalisuus, väkivalta ja majakka kohtaavat ja naiset ovat vaarassa. Virginia Woolfinkin teos vilahtaa paikalla.
The lighthouse is a known point in the darkness.
(Jeanette Winterson 2004 Lighthousekeeping)
4 kommenttia:
Noista Majakka-aiheisista kirjoista: P.D. Jamesilla on Majakka-niminen dekkari (Lighthouse), jossa viitataan Woolfin teokseen. Tykkäsin, tosin lopussa tarina hieman hajosi (James s. 1920, tulossa vanhaksi?) Sain mieliteon lukea Woolfin Majakan, joka joskus jäi kesken, mutten ole löytänyt sitä vielä, vaikka mielestäni olen pokkarina ostanut...
t. kirjallisuuden opiskelija
Kiitoksia vinkistä! Täytyy lisätä P.D.James lukulistalle!
"Luin Barthesia ja ajauduin tällaiseen.... Kieli on kuvitelma siitä, että asiat ja kokemukset voidaan tavoittaa ja jakaa. Maailman paras taikatemppu, jokaisen ihmisen arjessa ilmenevä: usko siihen, että kielestä näkyy läpi maailmaan ja että se vastaa todellisuutta. "Transparence and verisimilitude"."
Onks tää nyt sitä (Beckettin?) reikien hakkaamista teksiin? Minä olen niin kaukana jotenkin ajatuksissani siihen varsinaiseen maailmaan viittaamisesta. Jouduin yrittämään ruotsin esitelmässä kognitiivisen kielitieteen merkitysverkon käsitteen selittämistä (merkitystihentymiä ja prototyyppisyyttä) ja törmäsin gestaltiin - esiin piirtyvään hahmoon - joka heräsikin eloon ihan eri tavalla kuin suomeksi. Mutta siis, jos johonkin viitataan, niin mielikuviin eks niin. Mutta mistä mielikuvat? Onnimannista matikka... ja silleen.
Ja jos kieli on kuvitelma, että maailman jakaminen on mahdollista, on kirjallisuus kai sitten se yritys jakaa, kun säännönmukaistunut käyttökieli ei enää pysty, sillä se juuri käsitetään vain maailmaan viittaavaksi.
Silti en pääse käsiksi siihen epäosuvan ruumiillisen kuvaamisen problematiikan ytimeen. Ehkä mun täytyy nähdä ne Vaaran runot. Ja onko kuitenkin niin, että ne vaan pyrkivät sinne eri tietä ja siksi tuntuvat ikään kuin epäonnistuvan pyrkimyksessään? Jos ne kuitenkin liiaksi alistuvat kielen rakennesääntöihin esim. Hm?
Joo, Beckett se oli:
"porataan reikiä tekstiin", jotta voimme nähdä ja kuulla "sen, mikä lymyilee takana". Jotenkin ymmärtäisin, että tuossa on kyse tosiaan kielen ja materiaalisen, reaalisen todellisuuden suhteen problematiikasta, ei pelkästä todellisuuteen viittaamisesta tai mielikuvista. Kai... Koko kysymys on vaan niin sairaan laaja...
Joka tapauksessa: jos Beckett yrittää päästä kielen läpi todellisuuteen, Barthes puolestaan naureskelee ihmisille, jotka haluavat kiistää sen että kieli ylipäänsä on pelkkää illuusiota ja representaatiota (tai siis jotka ainakin haluavat olla miettimättä asiaa sen kummemmin ja siten välttyä ahdistukselta). Eikö me sellaisia nimenomaan olla myös, arjessa siis - unohdeta, että kieli vain viittaa maailmaan eikä oikeasti tavoita sitä?
Kirjallisuus puolestaan muistaa olevansa vain kääntämistä, mutta yrittää siitä huolimatta. Siinä tuska. Ja tosiaan, ainakin Beckettin ja Blanchot'n (Barthesinkin tietenkin) ja muiden kielen materiaalisuudesta ja 'il y a' ('jotakin on/lymyilee')-kokemuksesta jne. puhuvien mielestä, jossain määrin kirjallisuuden kieli kai onnistuukin. Jotain outoa materiaalista nousee esiin.
Lue tosiaan se Vaara ja kerro mitä mieltä olet, missä se onnistuu. Lähinnä olen miettinyt sitä, josko niissä runoissa tematisoidaan liikaa: ruumiin kokemuksen kuvaus jää analyysin alle ja varjoon, kuin teoriatekstissä konsanaan.
Lähetä kommentti