Kirjajoulu

Tuli joulu, kirjat, aikaa lukea ja järjestää hyllyjä - ja samassa huumassa vielä Akateemisen kirjakaupan alennusluettelo niille joille jouluostokset eivät riitä.

Välttelen ostohuumaa ja vain ympyröin teoksia: Maiju Lassilan Kuolleista heränneen (joka löytyikin yllättäen hyllystä), Leena Krohnin Umbran (hyllyssä samaten), L. Onervan Mirdjan ja Minna Canthin Salakarin (nekin jo on). Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaa ei hyllyssä ole, eikä jostakin syystä Teuvo Pakkalan Elsaa eikä Pientä elämäntarinaa (miten nämä voi muistaa ilman tarkastamisia?). Käännän sivua.

Seuraava aukeama tarjoaa Atwoodia, Dostojevskiä, Coetzeeta, Hustvedtia, De Lilloa. Irvingiä, Cunninghamia. Vertaan hyllyyn: on, on, ei, on, ei, lainassa, on.

Mutta sitten: Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär (alkup. 2007, suom. 2009).

Jos joku käskisi luetteloimaan viime aikojen vaikuttavimmat ulkomaiset, mainitsisin Oatesin romaanin, ja sen rinnalla, itsenikin yllättäen, Muriel Barberyn Siilin eleganssin (alkup. 2006, suom. 2010) sekä Haruki Murakamin Kafkan rannalla (alkup. 2002, suom 2010).

Oatesin teos on kuvaus sodan vaikutuksista, sanoinkuvaamattomista kärsimyksistä ja naisista, jotka selviävät vaikka kaikki ympärillä romahtaa. Se tuo monessa suhteessa mieleen Katja Ketun hienon Kätilön (2011), joka päättyy Lapissa siihen, mistä Haudankaivajan tyttären tarina alkaa amerikkalaisessa pikkukylässä. Molemmissa yhteisön arvo mittautuu sen mukaan, miten heikoimmassa asemassa olevat tulevat kohdelluiksi: orvot, toisinajattelijat, ulkopuolelta tulevat.

Myös Barberyn ja Murakamin teokset kuvaavat toiseutta - mutta molemmat kirjallisissa maailmoissa: ihmisissä, jotka pakenevat kirjoihin ja kirjastoihin tätä nykyistä todellisuutta, johon he eivät tunnu sopivan. Tosin myös Murakamilla on läsnä toisen maailmansodan maailma ja Japanin lähihistorian tapahtumat.

Ympyröin Haudankaivajan tyttären vahvemmalla ja lupaan että voin käydä ostamassa sen, jos saan loppuun Günter Grassin Peltirummun. Se löytyy luettelosta Oates-sivun kulmasta, mutta myös kotoa kirjahyllystä. Sen lukeminen jäi kymmenen vuotta sitten sivulle 193. Välipäivinä on aikaa.

Hullu viikko

The movement between surge, challenge, revolt, subversion, and the necessary loss or sacrifice that any revolution will necessarily claim recuperates new possibilities in to the life of the subject. --- The promotion of such a pleasurable revolution --- may well be considered [politically] irrelevant or frivolous. But the fact is: the political arena is already steeped in regression and affectation. Right-wing groups know very well how to make politics out of the economy of the drive: nationalism, auhtoritarianism, xenophobia, homophobia, etc. are all examples of political attitudes investing in the drive. (Cecilia Sjöholm 2005 Kristeva and the Political, 31.)

Yritän usein suhtautua kriittisesti näkemyksiin, joissa yhteiskunta ja poliittinen elämä tuntuvat typistyvän viettien ja affektien hallitsemaksi kaaokseksi. Mutta viimeiset kahdeksan päivää Suomessa tuntuvat todistavan ruotsalaisen kirjallisuudentutkija-yhteiskuntafilosofi Cecilia Sjöholmin pointin: poliittinen areena on läpensä kyllästetty erilaisilla torjunnan, hylkäyksen, regression, erottautumisen ja samastumisen kokemuksilla. Ja valitettavasti useammin pahassa kuin hyvässä.

Viime perjantaina alkoi kuohunta "pelkistä naisista" Finlandia-ehdokkaina. Pari päivää myöhemmin, sunnuntaina Tarja Halonen sohaisi perussuomalaispesää toteamalla sen, minkä jokainen täällä asuva jo lienee huomannut: Suomessa on rasismia, ja poliittisesti se näyttää hakeutuvan etenkin perussuomalaisten puolueen tietämille.

Samalla ovenavauksella palasi kohu tanssivista homopareista (jossakin lehdessä oli onneksi ihan hauska kuva Jani Toivolasta ja Pirkko Saisiosta tanssimassa yhdessä Linnan juhlissa - loukkaakohan sekin "henkilökohtaisesti" jotakuta?). Itse taas koin jonkinlaisen "henkilökohtaisen loukkauksen" (kuka edes sanoo näin?) tai ainakin hetkellisen shokin torstaiaamuna, kun avasin hesarin ja näin gallupin, jonka mukaan "kolmannekselle suomalaisista ei ole kovin tai lainkaan mieluista, että lähisukulainen avioituu afrikkalaisen tai romanin kanssa".

Ja sitten eilen, viikon päätteeksi Anu Silfverberg nosti kolumnissaan esiin mäkihypyn käsittämättömyydet, joiden takia piti kaivaa viime viikon urheilusivut esiin. Onneksi nosti, mutta itse aihe olisi saanut jäädä syntymättä. Hesarin toimittaja oli tosiaan kysynyt kansainvälisen hiihtoliiton suomalaisjäseneltä, oliko päätös naisten päästämisestä mäkihypyn joukkuekisaan tehty "selvin päin". Toimittajan kommentti oli otsikolla "Voi herranjestas!" ja hänen huolenaan, että naisten pieni joukko pääsee nyt mäkeen "miesten siivellä". Lajipäällikön näkemykset olivat samaa luokkaa, muodoltaan: "koska tämä toinen ryhmä on pieni ja tämä toinen ryhmä on iso, ei näitä kahta voida yhdistää." Vaan eihän se ongelma tietenkään tässä ole, vaan siinä, että sen pienemmän joukon sukupuoli on alun alkaenkin ollut väärä.

Ollappa nyt afrikkalaistaustainen lesbo mäkihyppääjä Suomessa. Voisi tulla mieleen muuttaa vaikka Kanadaan. Rauhallisempaa, eettisempää uutisviikkoa toivoen. Ja Sjöholmia seuraten pitää tietenkin toivoa myös mahdollisuuksia yksilöiden elämille kaiken leimaamaan ja lokeroimaan pyrkivän kuohunnan keskellä.

Yhtäkkiä valmis

Sain yhtäkkiä päätökseen lähes lausumattoman ja ainakin suunnittelemattoman projektin: olen nyt lukenut Paul Austerin koko romaanituotannon (ja päälle vähän esseitä ja elämäkertaa).

Suunnittelematon projekti on myös sikäli, että se on vähän nolo. Että on kirjallisuutta, jota lukee niin innoissaan ja... hmm... fanittaen. Vähän niin kuin lukiessa Kaikki isäni hotelleja yläastelaisena ensimmäistä kertaa, ja sen seurauksena mitä tahansa Irvingiä, ja sitten Rushdieta, ja Vonnegutia. Mutta edes heiltä ja edes silloin, kun aikaa vielä oli, en usko kahlanneeni läpi kaikkia teoksia. Ja tuskin olen myöskään metsästänyt käsiini jokikistä Pirkko Saisiota tai Leena Krohnia. Mutta Austerit nyt sitten näköjään olen. Epäsystemaattinen pakkomielle, joka on hitaasti kulkenut kohti päätepistettä.

Music of Chance (1990, suom. Sattuman soittoa) oli hyvä lopetus tälle projektille. Austerin "alku-uran lopusta", se muistutti mieleen Austerin tarinakaavat, teemojen toiston, sattuman ja silti teoksesta toiseen jatkuvan kyvyn uudistua ja yllättää. On aika vetää yhteen. Huomaan kirjoittaneeni ylös jotakin melkein jokaisesta romaanista (tännekin, linkeistä löytyy).

Book of Illusions (2002, suom. Illuusioiden kirja), ensimmäisenä luettuna, pitää edelleen jonkinlaista nostalgista ykkössijaa mielessä. Se sisältää kaiken tyypillisen austerilaisen mutta on tarinana vähän muista poikkeava (tai aloittaa uudenlaisen teostyypin Austerin uralla): ei teoksesta toiseen kiertäviä hahmoja tai niiden kaksoisolentoja, oma tarinansa (joka kyllä käynnistyy menetyksestä niin kuin austerit melkein aina). Elokuva-alalla, mykkäelokuvilla, ja niiden mysteereillä on keskeinen rooli. Päähenkilönä on kirjallisuudentutkija, jonka elämä on sirpaleina. Ja sivuilla seikkailevat, sitaattien ja vertausten muodossa, ranskalaiset klassikot Rimbaud'sta Chateaubriandiin. Käsikirjoitus "The Inner Life of Martin Frost", josta Auster teki myöhemmin elokuvan (2007) löytyy Illuusioiden kirjan sisäkkäistarinoista.

Oracle Night:ista (2004, suom. Oraakkeliyö) on vähän samanlaisia muistikuvia. Siinäkin oli jotakin todella erityistä. Ehkä Dashiel Hammetilta lainattu tarina miehestä, joka melkein jää putoavan tiiliskiven alle ja lähtee ostamaan tupakkaa eikä koskaan enää palaakaan kotiin. Ja musta mies, joka elää puhelinluetteloiden keskellä. (Mies, joka ilmestyy myöhemmin Travels in the Scriptorium -teoksen "haamuksi".) Lisäksi New York-trilogiasta lainatut ainekset: tarinan kertoja on aloitteleva kirjailija, joka "herää henkiin" pitkän sairauden jälkeen.

Leviathan (1992) on Austerin poliittisesti merkittävin teos, yhteiskunnallisin, yhteiskuntafilosofisin. Sitä kannattelee jälleen vanha tarina yksinäisestä miehestä, jolla ei ole mitään menetettävää, nyt kerrottuna ystävän silmin. Kolmossuosikki. Myöhemmin tajusin, että Leviatan konkretisoi sen, minkä In the Country of Last Things (1987) vihjasi muutamaa vuotta aiemmin dystopian muodossa. Näiden kahden kirjan välillä tarina kuvitteellisesta Amerikasta siirtyy todelliseen Amerikkaan, ja sen radikaaleihin epäonnistumisiin.

Brooklyn Follies (2005, suom. Sattumuksia Brooklynissa) on ehkä kaikkein vähiten kokeellinen romaani, perinteinen fiktio, loistavan toimiva tarina. Sympaattinen ja aika irvingiläinen jopa. Jälleen liikutaan kirjallisissa maailmoissa mutta rinnalle ilmestyy erilaisten töiden ja ammattien koko kirjo. Sattumat, jotka muokkaavat elämän suuntaa. Uusin Sunset Park (2010) kulkee itse asiassa samoilla hyvän kerronnan urilla, tapahtumapaikkakin on sama ja henkilöinä Brooklynin hullutusten tavoin erilaiset enemmän tai vähemmän hukassa olevat hahmot. Muita Brooklyniin fyysisesti sijoittuvia ovat Leviathan ja Oracle Night.

Sitten voidaan siirtyä "outoihin" (jaetut nelossuosikit): teoksiin jotka tapahtuvat maailmassa, joka on jonkinlainen New Yorkin ja Amerikan rinnakkaistodellisuus. Travels in the Scriptorium (2007, suom. Matkoja kirjoittajakammiossa) - täydellinen Auster-romaani, joka sitoo oudolla tavalla New York-trilogian (1985-1986, City of Glass, Ghosts ja Locked Room) ja In the Country of Last Things-romaanin (1987, ainoa suomentamaton, ainoa, jonka päähenkilönä on nainen) ja vähän muidenkin teosten lankoja yhteen kuljettamalla vanhat henkilöhahmot "pahan" kirjailija-jumalan yksinäiseen kammioon. Man in the Dark (2008, Mies pimeässä) liittyy myös kirjoittajakammioon sen erikoisen todellisuuden ja kirjailijuuden kysymysten vuoksi. Se on suora kannanotto "terrorismin vastaiseen sotaan", mutta näin jälkikäteen mietittynä tapahtumapaikkana taitaakin olla omituinen, tuhon partaalla oleva Country of Last Things. Kertomuksia tarinoiden kertojan vallasta - ja yhteiskunnallisia dystopioita.

Invisible (suom. 2009, Näkymätön) on hivenen kokeellinen myös, mutta sen maailma on tuttu, "normaali" New York. Se toistaa vanhan tarinan opiskelijanuorukaisen elämästä University of Columbiassa: on kadoksissa ollut opiskelutoveri (kaava, joka on tuttu ainakin Moon Palace:sta) ja tietenkin myös sattuma, joka kääntää kaiken päälaelleen. Rakkaus. Petos. Epävarmuus totuudesta.

Moon Palacen (1989, suom. Kuun maisemissa), Mr. Vertigon (1994) ja Timbuktun (1999) olen jostakin syystä kokenut pieniksi pettymyksiksi. Varmaankin siksi, että ensimmäisissä kahdessa tarina käsittää liian pitkän ajanjakson ja teosten loput pääsevät lässähtämään. Moon Palace on ihan ok, mutta Vertigoon petyin myös Kristian Smedsin Kansallisteatteriin sovittamana (täysin muuttamana) - näillä lienee yhteys. Mutta kuriositeettina: Mr. Vertigon eli Waltin käsikirjoitus lähetetään romaanin lopussa miehelle nimeltä Daniel Quinn, jonka sanotaan olevan "Waltin vaimon veljenpoika" - ja joka on toistuva henkilöhahmo Austerin romaaneissa, New York-trilogiasta alkaen.

Timbuktu taas on pieni kokeilu, joka on kauttaaltaan kovin, ja epätyypillisenkin, surullinen. Oikea koiran elämä (päähenkilönä on kulkurin koira). Nämä kolme liittyvät yhteen myös siten, että kaikki ovat tarinoita matkoista ympäri Amerikkaa.

Matkaromaani on myös tämä lukujärjestyksessä viimeinen, Music of Chance (1990, suom. Sattuman soittoa). Ei tietenkään yllätä lainkaan, että se kertoo saman kuin kaikki muutkin romaanit: menetyksestä ja sattumasta. Samalla se on tarina pokerinpeluusta (menetys ja sattuma) sekä yksinäisyydestä - ajautumisesta yksin pimeyteen, jossa jollakulla muulla tuntuu olevan kontrolli omasta elämästä. Yksin, irrallaan muusta tuotannosta luettuna romaani on jonkinlainen Kafka goes gambling. Mutta Travels in the Scriptorium paljastaa, että se joku, joka hallitsee sattumaa ja viskaa syyttömänä vankilaan, on tietenkin tarinan kertoja. Tästä muistuttamassa Music of Chancessa on lyhyt maininta pienoismallista, jota hullu miljonääri rakentaa: sen sisällä on kaupunki kaikkine ihmisineen, miljonääri-tekijän totalitaarinen universumi.

Ihmiselle, joka on koukussa erilaisiin yhteyksiin, analogioihin ja toistoihin juuri mikään ei ole mielekkäämpää kuin Austerin lukeminen. Se myös auttaa, jos lempikaupungit ovat Pariisi ja New York, niissä Auster viihtyy.

Kieli, yhteiskunta, yksilön kokemus liikkuvat aiheina teoksesta toiseen, mutta lopulta tärkein on minän ja toisen välinen suhde, jonka motivoimana elämä joko lakkaa tai jatkuu. Jos pitäisi kiteyttää yhteen ajatukseen jonkinlainen "sanoma", sanoisin, että Austerilla ihmiset voivat olla keitä tahansa, minkä ikäisiä tahansa, edustaa mitä ryhmää, ammattia, maailmankatsomusta tahansa, mutta yhteistä heille on avoin sisäinen maailma. Se tuottaa monesti kärsimystä, mutta on myös loputtoman ymmärryksen, myötätunnon ja rakkauden lähde - ja vastapaino "sattuman musiikille", joka on joskus hyvin tuhoisaa.

Tuttuja ja vieraita

Muistin, että piti jo kauan aikaa sitten kirjoittaa jotakin Kiasman Ars 11:sta. Jos olisin lapsi, kävisin siellä joka päivä katsomassa eteläafrikkalaisen Mary Sibanden (s. 1982) veistosta "The Reign", jossa vauhkoontuvan hevosen selässä tasapainoilee viktoriaaniseen siniseen leninkiin pukeutunut nainen, josta ei saa oikein selvää onko hän ruhtinatar vai orja. Viereisestä ikkunasta näkee ulos Mannerheimin patsaalle. Siellä ratsastaja istuu tyynenä yhtä tyynen hevosen selässä korkealla jalustalla. Tiesin jo lapsena, että veistokset ovat parhaita. Harmi ettei Sibanden naista ja hevosta ollut silloin vielä olemassakaan, jouduin tyytymään pelkkään Mannerheimiin ja muihin saman tien varrella.

Keskikerroksessa on beniniläisen Georges Adéagbon (s. 1942) niin ikään huoneenkokoinen esinekollaasi, joka puolestaan hivelee nykyistä minää. Adéagbolla on ajatus, että jos hän tuo afrikkalaiset esineet ulkomailla museossa esille yhdessä paikallisten esineiden kanssa, tapahtuu jotakin hassua. Kiasman huone on täytetty beniniläisillä fetissiobjekteilla, presidentti Yayi Bonin vaalijulisteilla viime keväältä, Urho Kekkosen kuvilla, cauri-kotiloilla, Iltasanomien lööpeillä, afrikkalaisilla ja suomalaisilla kengillä ja vaatteilla, kaikki sekaisin sulassa sovussa. Adéagbo asettaa Beninistä tuomansa esineet yhteen kohdemaan kirpputoreilta ja muualta keräämiensä esineiden kanssa ja yhtäkkiä niiden vieraus ikään kuin katoaa. Vierekkäin asettaminen luo rinnastuksen, tuo lähemmäs.

Melkein kaikki nykytaide vetoaa tällaisiin tuttuuden ja vierauden kokemuksiin. Myös Mary Sibanden teoksesta on tunnistettava viittaus Tuulen viemään tai sen aikaan - ja Mannerheim vieressä tuo teokseen Helsingissä ihan oman lisänsä. Kokonaisuutena Ars-näyttely tuntuu näyttävän ja kertovan, että nykytaide on Afrikassa aivan samanlaista kuin muuallakin. Manner ja sen partikulaarit historiat saattavat olla monille vieraita, mutta kerronnan tavat ovat tuttuja.

Sitten vielä jotakin, mikä tuli mieleen samalla kun pohdin vierautta ja eroja.

Afrikkalaista ystävää nimittäin harmittaa. Helsingissä ei joukkoliikenne kulje ja aina joutuu odottelemaan, kylmässä vielä. Ihmettelin. Eihän Beninissäkään koskaan selviä mistään odottamatta ja vastoinkäymisiin törmäämättä. Mutta totta, kulkuneuvoja siellä on vaikka kuinka, autoa tai mopoa joutuu harvoin odottamaan - matkan teko on se, mikä kestää.

Toinen harminaihe on se, ettei kerrostalossa voi oikein soittaa djembeä. Totta. Ja sitten viimeiseksi se pahin: kukaan ei tervehdi.

Elo-syyskuussa, kun Eliten terassi oli menossa talviteloille, kävelin sen läpi samaan aikaan kun eräs afrikkalaistaustainen mies oli kantamassa tavaroita sisään. Katseet kohtasivat ja olin, olimme, tervehtimässä normaaliin tapaan, kun tajunta iski: täällä ei kuulu vieraita tervehtiä. Eihän täällä kuulu enää edes sanoa anteeksi, jos haluaa bussissa tai ratikassa nousta ja mennä ohi - joskaan anteeksipyytäminen ei ole samanlainen rikos kuin väärän ihmisen tervehtiminen. Tuijotus. Hiljaisuus. Poiskääntyminen.

Ulkomailla opituista hyvistä tavoista vieraantuu nopeasti pois. Mutta sosiaalinen elämä ei ole ainoastaan koulussa tai työpaikalla, se on myös rappukäytävissä ja bussien ja raitiovaunujen käytävillä. Beninissä ainaiset vastoinkäymiset, rengasrikot, ruuhkat yhdistävät vieraita ihmisiä toisiinsa, aikaansaavat keskustelua, madaltavat kynnystä jutella, eikä täällä Suomessakaan ole kiva yksin odotella - näin kylmässä ainakaan.

Heräämisiä. Kohtuullisen kulutuksen ja työkavereiden tärkeydestä

On ollut tapahtumarikas vuosi. Tai alkuvuosi todella ja sitten, ikään kuin kompensaatioksi, vähän liiankin rauhallista.

Afrikkaan lähtö tarkoitti aikuiseksi kasvamista, eli vakituisen muttei niinkään koulutusta vastaavan palkkatyön lopettamista ja siirtymistä erilaisten apurahojen, säästöjen, satunnaisten kirjoitustulojen varaan. Entinen työkaveri sanoi joskus lähtiessään, että jos haluaa tehdä taidetta, pitää tehdä taidetta - ja niinhän se on, oli se tekeminen sitten sitä taidetta tai tutkimusta tai mitä tahansa.

Hengittelen vielä vähän tulojen epävarmuuden kanssa. Tai en ehkä epävarmuuden, pikemmin tietämättömyyden. Sen ettei enää tiedäkään, mitä seuraavassa kuussa tapahtuu.

Viivi Luik kirjoittaa Varjoteatterissa (2011), että ”Kun virolaisessa elää polvesta polveen pelko syytetyksi joutumisesta, kiinni ottamisesta ja pois viemisestä, Rooman suunnalla on ikiaikoja vallinnut vallan ja varallisuuden menettämisen ja kauhean salaisuuden esille tulemisen pelko.”

Suomalainen on tässä jossakin puolivälissä. Meitä minnekään viedä. Eikä ole valtaa eikä varallisuutta, jotka menettää. Mutta pärjätä pitää muiden mahtavampien rinnalla, ja näyttää se. Epäonnistumisen pelko.

Luotettavien tulojen katoamisen, ja myös Afrikan, seurauksena silmät osuvat entistä enemmän artikkeleihin, joissa kannustetaan vähentämään kulutusta tai ostamaan mahdollisimman ekologista, reilua, kestävää, tarpeellista. Ne toistavat, että tämähän on hyvä juttu. Puoli, joka sanoo, että pitäisi ehkä olla uudet talvikengät on lopullisesti sulkeutunut; entinen pyrkimys on muuttunut arjen itsestäänselvyydeksi.

Vaikka onhan se outoa olla yhtäkkiä niin pahasti valtakulttuurin ulkopuolella. Onneksi suuri osa ystävistä ajattelee samoin. Harva pitää nykyään hulluna sitä, joka välttelee kauppoja ja korjaa ja yhdistelee vanhoja vaatteitaan. Astiat ja huonekalut on tähän ikään hankittu, nyt voi olla sen kummemmin miettimättä syysmuotia ja sisustamista. Jos työtulot riittävät asumiseen ja ruokaan, kaikki on erinomaisesti.

Mutta. Ounastelin jo vuosi sitten, että suurin ongelma työn jättämisessä tulee olemaan työkavereiden menetys. Kuulun selvästi porukkaan, joka valitsee työpaikkansa työkavereiden mukaan, ja jollakin mielettömällä onnella hienoja yhteisöitä on löytynyt lisää, Afrikassa ja Suomessa. Yksin kotona työskentely ei sen sijaan ole hyvä juttu, huomaan.

Reetta Vairimaa kirjoittaa uudessa Yliopistolaisessa samasta asiasta, Helsingin yliopiston apurahatutkijoiden tilanteisiin liittyen. Jopa tutkija tarvitsee työyhteisön: ihmisiä, joiden kanssa jutella työn lomassa, tulla häirityksi ja häiritä itse. Joiden kanssa valittaa, juoruta, nauraa, ideoida, rentoutua, virkistyä.

Kotona kaikki saavat varmasti enemmän aikaan, mutta samalla katoaa tuki ja kannustus, ja siinä sivussa vähitellen se aikaansaapuus.

Sitä paitsi työkaverit ovat sellaisia pakotettuja kavereita, joita ei saa itse valita ja joiden kanssa ei tarvitse miettiä kalentereita ja tapaamisaikoja, kun työpaikka tekee sen omasta puolesta. Sama pätee tietenkin myös koulukavereihin. Jompia kumpia pitää olla.

Työkaverittomuuden lohdutuksena ovat nyt nämä lehdet ja artikkelit, jotka saavat toimia häirikkeinä. Vertaistukea nekin. Mutta silti, joululahjaksi yksi työkaveri, kiitos!

Lokakuun merkintä. Syksystä ja keskustelutyyleistä

Syksyä on jo kestänyt ja voisi kuvitella, että jossakin kohtaa sataa esimerkiksi lunta. Espoossa ovat kuulemma lehdet pudonneet jo ajat sitten. Toista se on täällä rantojen vieressä ja kerrostalojen välissä. Viime perjantaina käveltiin Hietaniemessä ja siellä oli ihan syksyisen kaunista edelleen, kun sattui aurinkoinen hetki. Muuten satanut enemmän kuin ehkä ikinä.

Miettinyt lisää kirjoittamisen tyylien kysymyksiä. Australialainen kirjallisuudentutkija Juliana de Nooy oli tarkastellut (Derrida, Kristeva and the Dividing Line, 1998) Derridan ja Kristevan välistä keskustelua mm. Derridan Positions-kirjassa (1972), missä tämä ei suostu sanomaan etteikö allekirjoittaisi Kristevan projektia (K:n näkemystä merkityksenannon käytännöistä), vaikka haastattelija kuinka houkuttelee - ja onhan D. omissa teksteissään radikaalistikin eri linjoilla. Jonkinlainen pakonomainen tarve katsoa hyväksyvästä näkökulmasta, kuitenkin. Luin sitten samaa katsoen muitakin Derridan tekstejä, ja niin se näyttää menevän. On melkein vaikea lukea rivien väleistä kritiikkiä keskustelukumppaneita kohtaan - vaikka siitä yleensä onkin kyse. Aina Derrida löytää jotain hyvää Rousseaun, Lévi-Straussin, Freudin... ajattelusta - vaikka sitten konflikteista ja näkemistään virheistä kimmokkeen omalle ajattelulle. Kristeva sen sijaan lyttää koko Derridan omassa Revolution du langage poétique:ssaan (1974). Vielä seitsemän vuotta aiemmin K. oli ymmärtäväisellä, tai oikeastaan, ylistävällä kannalla, mutta jotakin on ilmeisesti tapahtunut 60-70-lukujen taitteessa (mm. TelQuel-ryhmän sisäinen poliittinen välirikko ja Kristevan ja tämän aviomiehen Philippe Sollersin jääminen eri puolille Derridan kanssa). Sääli sinänsä.

Derrida lienee ajatellut, että parhaita kirjoituskumppaneita ovat ne, joiden kanssa syntyy dialogi - joiden ajatuksista voi ammentaa ja ohjata uusille urille (joko itseä tai toista), haukkumatta ja pilkkaamatta. Ajautumatta rakentamaan toisten ajatuksista "olkiukkoja", joita puhaltaa nurin. Tämähän olisi tietenkin kaiken keskustelun ideaali, tai ainakin tyylinä suhteellisen stressitön.

Huolestuttaa tämä jatkuva kylmeneminen. Kohta sitä on niin sisätiloihin ja yksinäisyyteen tottunut, ettei osaa lainkaan olla. Pitäisi olla sellaisia suuria lämpimiä paikkoja, joissa viettää aikaa. Jos vaikka Sanomataloon katselemaan hissejä?

Musiikkitalossa

Kaupunki- ja rakennussuunnitelmien esittelyissä on aina havainnekuvia, joissa hymyilevät pariskunnat kävelevät vihreällä nurmikolla, taivas on sininen, joku ulkoiluttaa koiraa ja lapset juoksevat taustalla. Viime lauantai-iltapäivänä Musiikkitalossa tuntui epätodelliselta, kun astuin yhtäkkiä tällaiseen kuvaan.


Olin tulossa Kiasmasta ja kävelin ylös sitä vaalean harmaalla kivettyä polkua tai jonkinlaista siltaa, joka vie Sanomatalon kulmalta nurmikoiden läpi viistosti Musiikkitalon sisäänkäynnille ja Mannerheimintien varteen suojatielle. Teinit skeittasivat vanhassa paikassa Mannerheimin ratsastajapatsaan vieressä, mutta myös vasta avatuilla alueilla Musiikkitalon pihan kiveyksillä, polttivat tupakkaa ja joivat kaljaa toisia odottaessaan. Fuksiaisia juhlivia haalari-ihmisiä istui nurmikoilla samaten mäyräkoirien kanssa ja pari raksamiestä asetteli viimeisiä kiviä viimeiselle käytäväosuudelle - ja olisi varmaan halunnut olutta (heitä katseltiin Kiasman ikkunasta... ja luettiin seiniltä, että näköala on parasta museossa - ja onhan se, tällaisina päivinä). Kävelin sillan ylös ja sisään Musiikkitalon yläovista, ihmettelin Fuugan uutta klassisen myymälää (hyvä idea) ja katosta riippuvaa veistosta (kauniisti tilassa), uskalsin kävellä rappuset alas peremmälle ja sitten se iski.



Edessä avautui havainnekuvien havainnekuva: auringon säteitä ulkoa lasin läpi Musiikkitalon kahvilaan, vihreää nurmikkoa, Kiasman, Tuomiokirkon ja makasiinien raunioiden ja Kallion kirkon taustana sininen taivas ja muutamia pilvenhattaroita. Ja maantasossa, kaikilla niillä valkoisilla käytävillä nurmikkojen välillä nuoria skeittaamassa, juomassa kaljaa ja polttamassa tupakkaa. Oikeita, eläviä ihmisiä käyttämässä vasta syntynyttä tilaa. Ehkä havainnekuvien piirtäjien pitäisi myös alkaa käyttää kuvissaan tätä porukkaa, joka kaikken todennäköisimmin ilmestyy paikalle, osaa olla kaupungissa ja elää sitä.

(Tieteellisestä) kirjoittamisesta

Siri Hustvedtin uudessa Summer Without Men -romaanissa päähenkilö (jota on erityisen vaikea erottaa Hustvedtistä itsestään) kärsii kovin lyyrisestä synestesian muodosta, jossa metaforat konkretisoituvat hänen mielessään. Esimerkiksi ilmaisu "you seem to have struck a chord with.." saa päähenkilön kuulemaan soinnun.

Lapsille käy näin helposti. Muistan katselleeni mielessäni kohtausta, jossa pata ärhentelee kattilalle. Tai jossa jonkun kasvot vihertyvät kateudesta. Nykyään tätä ei enää tapahdu. Ehkä suomalaisessa puheessa ei myöskään olla metaforien äärellä.

Hustvedtin uusi romaani on ehkä "välityö", mutta edellisestä Shaking Woman -teoksesta ja esseistä näkyy, että hän on nero tieteellinen kirjoittaja. Hustvedt on havainnut sen, että itse asiaa ei saa olla liikaa eikä se saa olla liian tiukkaa. Ongelmankehittely ja käsitteet ja suhteet eivät saa tukahduttaa tekstiä. Sen sijaan kaiken helpon, joka ympäröi kirjoitusta, on oltava tiivistä ja ajateltua. Taustalla, sillä mikä on vain maalattu kuvittamaan ja täyttämään, pitää olla yhteys konkretiaan. Helpompaa on kirjoittaa toisin päin: niin, että teoria on niin raskasta, ettei kukaan jaksa sitä lukea ja että väliosat ovat kamalaa puppua, joka ei tarkoita mitään.

Yritän kehittää kömpelöä metaforaa tälle. En onnistu. Mutta Hustvedtin ideana tuntuu olevan, että kirjoittamisen pitäisi olla jonkinlaista keskustelua, jossa vaikeita asioita ei kavahdeta vaan niitä katsotaan eri näkökulmista, avataan, tutkitaan, ja jossa "helppo" ja "täyte" on samaten ajateltua ja tarpeellista.

Paluu kirjoihin

Villa Karossa oli valtavan ihana kirjasto. Aikaa lukea ei sen sijaan - tällä kertaa - löytynyt, mitä nyt joku Auster, arvosteltava, filosofi.

Mutta.

Nyt tässä oman "kirjaston" vieressä totean ihmeissäni, että siellä se odottaa, se Eebenpuu, Aké, Gordimer... Ovat näköjään odotelleet jo vuosia.

Kirjastojen katseleminen... "Ai niin tuo!"

Paluuta, vol. xxxx. Ostettuja asioita

Monta omenaa. Aika monta omenasiideriä. Yksi jäätelö. Uusia perunoita. Pullaa. Paprika. Ruisleipää.

Paljon tomaatteja. Paljon sipulia. Tuoretta chiliä. Kalaa. Avokadoa. Mielettömästi paistettavaa juustoa. Papuja. Pinaattia. Olutta. Vettä. Kananmunia. Kaksi ananasta (joista toinen oli ihan ok).

Jostakin syystä nuo omena-asiat, makeat ja ruis ovat ainoita juttuja, joita olen keksinyt suomalaisesta supermarketista hankkia hienoina ylellisyystuotteina, joita vailla olin puoli vuotta.

Sen sijaan valmistamani ruokalajit ovat olleet seuraavia, edelleen:

Tomaatti-sipulikastiketta. Pinaatti-juusto-chilikastiketta (gboma). Papumuhennosta. Palmuöljyssä paistettua juustoa (kun savustettu afrikkalainen fromage peulh loppui, piti siirtyä halloumiin, siinä on melkein sama rakenne). Patonkia ja avokadoa. Patonkia ja tuoretta chiliä. Patonkia ja munakasta. Avokadoa ja suolaa. Avokadosalaattia.

Kohta loppuvat kotijuuston lisäksi maniokkijauho (gari) ja palmuöljy, ja mikä pahinta, G:n chili-inkivääri-neilikkajauhe, jota pitää laittaa kaikkiin ruokiin. Pitää mennä tutkimusretkelle Hämeentien kauppoihin.

Kuvan dakoin ei ole tietenkään minun, se on G:n ja S:n Grand-Popossa tekemää. Mutta osaan, jos vaan maniokkijauho riittää ja jostakin päin Suomea löytyy karppi.

Paluuta, vol. xxx

Kävelin näinä kotoutumispäivinä Kiasman ohi ja näin Ars11 -mainoksen "Muuttaa ajatuksesi Afrikasta ja nykytaiteesta", ja ajattelin, että onhan Afrikasta paljon ajatuksia muutettavana.

Cotonoun Fondation Zinsou:n kesänäyttely oli vähän samalla teemalla, mutta siellä ei puhuttu Afrikasta (ei tarvinnut, oltiin Afrikassa), vaan pelkästään nykytaiteesta. Nykytaiteen kantaaottavuudesta, skandaalimaisuudesta, transgressiivisuudesta. Zinsou on Cotonoun niitä ultramoderneja paikkoja, jotka voisivat sijaita missä tahansa suurkaupungissa maailmalla, vain Cotonoun kaoottinen liikenne ulkopuolella paljastaa maanosan. Hassua, että taiteella on samanlaiset tyylikkäät puitteet nykyään lähes missä tahansa, vaikka taiteilijathan yleensä ovat niitä, jotka muistuttavat toisiaan kulttuurirajojen yli: toimivat sanansaattajina, keskustelun herättäjinä, yhteiskunnan ravistelijoina, diagnostikkoina - puitteista välittämättä.

Moni tapaamani beniniläinen ja togolainen taiteilija käski "antamaan raportin Afrikasta" palattuani Suomeen. En ole vielä käynyt Kiasmassa, mutta ehkä Ars-näyttelyn vähän hassulla otsakkeella on sama tarkoitus. Kohtaamisten mahdollistaminen on tärkeintä. Vieraan muuttaminen tutuksi, stereotypioiden rikkominen.

Sinänsä ajattelen, että tämä on helppo tehtävä, sillä ainakin "minun" Afrikkani merkitsee välittömimpiä, lämminsydämisimpiä ja ajattelevimpia ihmisiä, joita olen koskaan tuntenut. Toimeentuloon liittyvistä ongelmista huolimatta, tai ehkä niiden takia, lähes kaikilla tapaamillani ihmisillä oli hyvin syvä näkemys maailmasta, yhdessäolosta, kulttuurien ja uskontojen kohtaamisista, ihmisen suhteesta luontoon - ja aikaa etsiä ratkaisuja keskustelemalla yhdessä. Siksi kai kohtaamani taidekin usein oli yhteiskunnallista ja kantaaottavaa - keskustelua herättävää.

Samojen toimeentuloon liittyvien ongelmien, ja maahantuloon liittyvien rajoitusten, takia moni afrikkalainen ei pääse tänne, keskusteluja on siksi vähemmän, ja vierautta. Tämä toispuoleisuus muuttuu hiljakseltaan, mutta vakaa uskoni on, että se muuttuu kyllä jos ihmiset täällä, etenkin päättävät ihmiset, osaavat vain kuunnella. Siksi kai tarvitaan myös Kiasman raflaavia näyttelyotsikoita.

Heinäkuu

Helsinki on kaunis.

Minan sanat, älkää kadotko

Löysin tällaisen sanaston. Se on ewestä, mutta minan sanat ovat monesti samoja. Yritän olla unohtamatta. Listasta puuttuu "enyonto" - todella hyvä, "nam" - anna, "fifi" - heti, "fii" - tänne, täällä sekä jäähyväistervehdykset: "eizande", "eiso" - nähdään pian, huomiseen.

"Kyllä" on eweksi ihana "yo" eli "jooo" - ja minaksi myös yhtälailla mainio, pitkä, tarmokas "eeeeee" tai "ehhheah" niin kuin yllä olevan postauksen litterointi ilmaisee.

Mutta kun yritin selittää itä-Afrikassa paljon oleskelleelle ystävälle, minkälainen kieli mina oikein on, en saanut oikein mitään sanottua. Tuntuu, että jo nyt kielen painot katoavat. Samoin beniniläinen tapa puhua ranskaa. Pitäisi tulla vastaan joku, jolta voisi kysyä että "tu vas où comme ça?" - mihin sä noin menet? - ja tarkoittaa vain että minne olet menossa.

Kotiin palatessa sattuneita asioita

Yritin Pariisissa ehdottaa, että pitää ensi tilassa rikkoa 50 euron seteli, jotta ei jäädä pulaan sen kanssa jossakin kaupassa ja että saadaan pikkurahaa. Mihinköhän mopotaksiin olin hyppäämässä? Ja sitä paitsi, ravintoloissa ja kaupoissahan on vaihtokassat.

Olin myös unohtanut maitokahvin olemassaolon - tai että sitä saa mistä tahansa ja helposti. Ja ettei sitä koskaan ole Pariisissa kutsuttu café au lait'ksi.

Vähitellen huomaan, että monet viime syksynä tai talvena sattuneet tai kuullut asiat ovat kadonneet mielestä. Ikään kuin Afrikka olisi syönyt aikaa menneisyydestä. Ehkä siirtymä -20 asteisesta Helsingistä ja joulukuun pimeydestä +30 asteiseen Beniniin oli aivoille liikaa: onkin vain viime kesä, Afrikka, tämä kesä - ei mitään lunta tai kylmää siinä välissä.

Kylmyys. Pariisissa oli jäätävän kylmä, Helsingissä on jäätävän kylmä vaikka on heinäkuu.

Kotona, Pariisin kautta

Suomessa on kylmä. Kylmä. Vaikka on heinäkuu. Ihmetyttää myös se, että taivas ei liiku. Grand-Popossa saattoi olla pilvistä, mutta pilvet katosivat pian polttavan auringon alta. Kauppaan en ole vielä uskaltautunut, en oikein tiedä mitä ostaisin.

Kävin kotiinpaluumatkalla Pariisissa. Siellä ihmetyttivät katukivet ja kylmä asfaltti. Seinen rantaa pitkin tasaisin väliajoin ajelevat yksinäiset merkkiautot. Ja miten kuulas aamuaurinko oli. Muistan, miten ihastelin joskus lauantai-aamujen lenkkeilijöitä ja rattaita työntäviä perheitä puistoissa. Nyt se kaikki tuntui sympaattisen oudolta. Täällä pitää viettämällä viettää vapaa-aikaa. On työt ja vapaa, arki ja viikonloput, toimistot ja ulkoilma, yksinäisyys ja ystävät. Ei niin, että koko ajan tehtäisiin töitä ja levättäisiin kun siltä tuntuu. Ja tavattaisiin kaiken aikaa tuttuja ja tuntemattomia, juteltaisiin, ihmeteltäisiin yhdessä.

Euroopassa ehkä vain puutarhurit, taksikuskit ja torimyyjät saavat tehdä samaa kuin kollegat Afrikassa. Tosin paremmalla palkalla.

Mutta kaunishan Pariisi oli, ja Helsinki, eri tavalla vain kuin Länsi-Afrikka. Siellä ei ole monumentteja ihailtavina niin kuin täällä, vain ihmisiä, ihmisiä ja torikojuja ja -kujia ja palmuja ja hiekkateitä. Ja sitä lämpöä, inhimillistä ja ilmastosta johtuvaa.

Viimeisten viikkojen puuhia

Taas on leuto, aurinkoinen aamu Grand-Popon kylässä. Merikin näyttää vähän tyyneltä. Pyörä on tapansa mukaan jossain kateissa ja tulin mopolla terassille viimeisiin kirjoitushommiin. Yritän pitää mielessä tätä tunnetta siitä, miten aamut ovat täynnä energiaa ja miten hyvä on tehdä töitä. Kaikilla on omat hiljaiset puuhansa.

Akasia kukkii nyt kolmatta kertaa, tammikuussa, helmikuussa ja nyt kesäkuussa. Siitä tuli Beninin juhannusruusu.

G. sanoi, että on hyvä palata kotiin, koska sitten näkee, miten on muuttunut. G:tä on hyvä kuunnella. Ehditään vielä juoda teetä. A. keittää, istutaan, jutellaan. R. keskeyttää kaiken naurulla ja sitten puhutaan jokaista kieltä mitä vähän osataan.

Viime kesänä luin näihin aikoihin Derridan Off Grammatologya. Nyt lukulistalle sattui Heideggerin Oleminen ja aika. Se on viimeinen oma homma täällä. Täällä onkin oudon helppo nähdä, miten olemisen kysyminen on tärkeintä - tärkeämpää kuin sen, mitä "on". Hiljalleen hiipii ymmärrys siitä, miksi Heideggerille kanssa-oleminen on niin perustavaa. Täällä oleminen ja yhdessäoleminen korostuvat; päämäärät, saavutukset, omistamiset eivät niinkään.

Naapurimaassa

Sählinkiä viisumien kanssa. Cotonoun konsulaatti päätti maalis-huhtikuun taitteessa vaatia oleskelulupaa yli 3 kuukautta kestävälle matkalle. Tarkoituksena oli ehkä tienata rahaa valtiolle, oleskelulupa kun on aika kallis, ja lopulta sain viisumin vain kahdeksi kuukaudeksi. Se aika meni umpeen tällä viikolla, ja päätettiin, että matkustan umpeutumispäivänä Togossa sijaitsevaan Beninin konsulaattiin Loméen toivomaan parempaa onnea.

Koska kaikki tulee Afrikassa aina yllätyksenä, sanoivat konsulaatin työntekijät vielä edellisellä viikolla, että konsulaatti on helatorstaina normaalisti auki, mutta eihän se tietenkään ollut. Ja päivän matka piteni kahdeksi. Mukana passi, rokotustodistus ja hammasharja. Kankaita torilta ja vähän rahaa jäljellä.

Alan oppia, että jos itsellä on asiasta aavistus tai mielipide, pitää ehdottomasti kuunnella sitä. Missään nimessä ei pidä noudattaa neuvoja ilman taisteluita. Ihmiset kun todella sanovat lähes mitä tahansa, ikään kuin hölmöstä keskustelusta päästäkseen (niin kuin ravintoloitsija, että "kyllä ruokaa on" tai zemikuski, että "kyllä tunnen sen ja sen paikan").

Matkallani opin myös, että Loméssa on parempaa patonkia kuin Beninin länsilaidoilla. Suurkaupungiksi siellä on oudon vähän liikennettä. Ja että Loméssa puhutaan eweä – ja halutaan puhua sitä yovolle. Vesi oli onneksi "esi" myös eweksi.

***

Lomé osoittautui kovin erilaiseksi kuin vilkas ja saasteinen ja sellaisena sympaattisen pelottava Cotonou. Yhdistelmä tammisaarelaisia pikkukatuja ja viherkenttiä, joiden keskiöissä seisoo valtavia neuvostopytinkejä eri ministeriöille ja muille tärkeille. Rantaa pitkin nelikaistainen rantatie ja siitä vertikaalisesti tärkeiden päivämäärien mukaan nimetyt avenuet ja bulevardit. Kaduilla ja kujilla on rauhallista. Pikkuteiden varsilla pieniä ravintoloita ja ompelimoita, keskellä tietä voi kävellä.

Jäin siis jumiin, paloin vailla aurinkorasvaa ja kärsin kärsimättömyydestä ja siestapaikan puutteesta, mutta löysin kovin ihanan kaupungin, suuren torin, käsityöläisiä, jogurttia tekevän naisen, kuivakalan syöntiohjeita... näitä oppejani ja Beninin konsulaatin hiekkaisen kadun varrelta suuren puun varjostamana.

Konsulaatin arvonsa tuntevat rouvat osoittautuivat virkaintoisiksi mutta myös sydämellisiksi. Cotonousta ostettu afrikkalaiskuosinen kansio sai suosiota, samoin aikomus matkustaa vähän vielä. Ymmärsin, että tilannetta on turha selittäen nopeuttaa – että pitäisi päästä kotiin lepäämään ja vaihtamaan vaatteita ja auringonpolttamia – mutta tulin ja menin etuajassa, ja pääsin leimojen luokse vähitellen.

Ja sitten sinne tuli puhelukin. Mietin, mitä linjan toisessa päässä oikein sanottiin: "siellä on sellainen jovo-tyttö, antakaa sille"? Grand-Poposta varmistettiin, että kaikki on hyvin, että olen hengissä ja hyvinvoiva. Että saan varmasti viisumini. Ja että voisinko mitenkään tavata yhden henkilön ja ottaa vastaan erään kuoren. Ja hakea säkillisen unohtuneita porkkanoita siitä kaupasta joka on torin laidalla ja jossa myydään tukuissa cocacolaa ja panachea.

Mietin, että jos mitenkään voi muistaa, minkälaista oli ennen kännyköitä, se oli eilen. Ja jos pitää yrittää muistaa, millaista on stereotyyppisessä Afrikassa, pitää muistella eilistä.

Kotona Beninissä, kun kännykät taas toimivat, lisää ihmisiä soitteli ja varmisteli, että kaikki on hyvin. Isot aikuiset miehet. Ja S. tuli illalla halaamaan: "I was so sad leaving you there!"

Ajatuksia kohti kotia

Kuukausi jäljellä Grand-Popoa, Beniniä, Afrikkaa.

Unet kertovat että kotiinpaluu alkaa olla lähellä. Ihmiset täältä ilmestyvät Helsinkiin, kohtaavat ystäviä Suomesta. Jostain syystä kaikki ei ole ihan aina kunnossa, eikä ihme. Aavistelen paluun olevan rankka.

Yhtenä päivänä mietin, miten oppia olemaan tervehtimättä ihmisiä. Miten rytmittää päivät yhtä kauniisti aamuun ja iltapäivään, työt sopiviin koloihin, miten jaksaa ilman aurinkoa.

Toisena päivänä taas iloitsen ajatuksesta, että kukaan vieras ei suhise perään, ei tungettele, vaadi "kontakteja".

Täällä on enemmän käyttäytymistä – tökeröä, ystävällistä, epäluuloista, lakkaamattoman sydämellistä.

Arki on jo aika pitkään kulkenut pitkin kylän raittia vähän niin kuin satukirjoissa: ompelijalta katukeittiöön, katukeittiöstä kampaajan luokse, matkalla avokado- ja ananasostoksia, pastissikioskille, kirkon ohi, koulun ohi, ystäviä.

Kun ajattelen Suomea, ajattelen Töölönlahtea, vettä, rantoja. Kuvassa on kovin vähän ihmisiä, eikä ainakaan yhtään vuohta tai valmiiksi kuorittua appelsiinia tien poskessa. Mutta aurinko on Suomessa ihan sama. Ja meri.