Kaupunki- ja rakennussuunnitelmien esittelyissä on aina havainnekuvia, joissa hymyilevät pariskunnat kävelevät vihreällä nurmikolla, taivas on sininen, joku ulkoiluttaa koiraa ja lapset juoksevat taustalla. Viime lauantai-iltapäivänä Musiikkitalossa tuntui epätodelliselta, kun astuin yhtäkkiä tällaiseen kuvaan.
Olin tulossa Kiasmasta ja kävelin ylös sitä vaalean harmaalla kivettyä polkua tai jonkinlaista siltaa, joka vie Sanomatalon kulmalta nurmikoiden läpi viistosti Musiikkitalon sisäänkäynnille ja Mannerheimintien varteen suojatielle. Teinit skeittasivat vanhassa paikassa Mannerheimin ratsastajapatsaan vieressä, mutta myös vasta avatuilla alueilla Musiikkitalon pihan kiveyksillä, polttivat tupakkaa ja joivat kaljaa toisia odottaessaan. Fuksiaisia juhlivia haalari-ihmisiä istui nurmikoilla samaten mäyräkoirien kanssa ja pari raksamiestä asetteli viimeisiä kiviä viimeiselle käytäväosuudelle - ja olisi varmaan halunnut olutta (heitä katseltiin Kiasman ikkunasta... ja luettiin seiniltä, että näköala on parasta museossa - ja onhan se, tällaisina päivinä). Kävelin sillan ylös ja sisään Musiikkitalon yläovista, ihmettelin Fuugan uutta klassisen myymälää (hyvä idea) ja katosta riippuvaa veistosta (kauniisti tilassa), uskalsin kävellä rappuset alas peremmälle ja sitten se iski.
Edessä avautui havainnekuvien havainnekuva: auringon säteitä ulkoa lasin läpi Musiikkitalon kahvilaan, vihreää nurmikkoa, Kiasman, Tuomiokirkon ja makasiinien raunioiden ja Kallion kirkon taustana sininen taivas ja muutamia pilvenhattaroita. Ja maantasossa, kaikilla niillä valkoisilla käytävillä nurmikkojen välillä nuoria skeittaamassa, juomassa kaljaa ja polttamassa tupakkaa. Oikeita, eläviä ihmisiä käyttämässä vasta syntynyttä tilaa. Ehkä havainnekuvien piirtäjien pitäisi myös alkaa käyttää kuvissaan tätä porukkaa, joka kaikken todennäköisimmin ilmestyy paikalle, osaa olla kaupungissa ja elää sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti