Kuukausi jäljellä Grand-Popoa, Beniniä, Afrikkaa.
Unet kertovat että kotiinpaluu alkaa olla lähellä. Ihmiset täältä ilmestyvät Helsinkiin, kohtaavat ystäviä Suomesta. Jostain syystä kaikki ei ole ihan aina kunnossa, eikä ihme. Aavistelen paluun olevan rankka.
Yhtenä päivänä mietin, miten oppia olemaan tervehtimättä ihmisiä. Miten rytmittää päivät yhtä kauniisti aamuun ja iltapäivään, työt sopiviin koloihin, miten jaksaa ilman aurinkoa.
Toisena päivänä taas iloitsen ajatuksesta, että kukaan vieras ei suhise perään, ei tungettele, vaadi "kontakteja".
Täällä on enemmän käyttäytymistä – tökeröä, ystävällistä, epäluuloista, lakkaamattoman sydämellistä.
Arki on jo aika pitkään kulkenut pitkin kylän raittia vähän niin kuin satukirjoissa: ompelijalta katukeittiöön, katukeittiöstä kampaajan luokse, matkalla avokado- ja ananasostoksia, pastissikioskille, kirkon ohi, koulun ohi, ystäviä.
Kun ajattelen Suomea, ajattelen Töölönlahtea, vettä, rantoja. Kuvassa on kovin vähän ihmisiä, eikä ainakaan yhtään vuohta tai valmiiksi kuorittua appelsiinia tien poskessa. Mutta aurinko on Suomessa ihan sama. Ja meri.
1 kommentti:
Mä ajattelin tossa yksi päivä just sitä, millaiselta susta ehkä tuntuu tulla tänne takaisin. Kulttuurishokki on varmaan aika valtava. Mut kyllä sä taas tavoille opit :)
Mä just mietin jenkeistä palatessa myös sitä, että kyllä me suomalaiset olemme aika kummaa kansaa... Meille tekisi välittömyys ja avoin ystävällisyys aika hyvää, ihan meille kaikille.
Lähetä kommentti