Heräämisiä. Kohtuullisen kulutuksen ja työkavereiden tärkeydestä

On ollut tapahtumarikas vuosi. Tai alkuvuosi todella ja sitten, ikään kuin kompensaatioksi, vähän liiankin rauhallista.

Afrikkaan lähtö tarkoitti aikuiseksi kasvamista, eli vakituisen muttei niinkään koulutusta vastaavan palkkatyön lopettamista ja siirtymistä erilaisten apurahojen, säästöjen, satunnaisten kirjoitustulojen varaan. Entinen työkaveri sanoi joskus lähtiessään, että jos haluaa tehdä taidetta, pitää tehdä taidetta - ja niinhän se on, oli se tekeminen sitten sitä taidetta tai tutkimusta tai mitä tahansa.

Hengittelen vielä vähän tulojen epävarmuuden kanssa. Tai en ehkä epävarmuuden, pikemmin tietämättömyyden. Sen ettei enää tiedäkään, mitä seuraavassa kuussa tapahtuu.

Viivi Luik kirjoittaa Varjoteatterissa (2011), että ”Kun virolaisessa elää polvesta polveen pelko syytetyksi joutumisesta, kiinni ottamisesta ja pois viemisestä, Rooman suunnalla on ikiaikoja vallinnut vallan ja varallisuuden menettämisen ja kauhean salaisuuden esille tulemisen pelko.”

Suomalainen on tässä jossakin puolivälissä. Meitä minnekään viedä. Eikä ole valtaa eikä varallisuutta, jotka menettää. Mutta pärjätä pitää muiden mahtavampien rinnalla, ja näyttää se. Epäonnistumisen pelko.

Luotettavien tulojen katoamisen, ja myös Afrikan, seurauksena silmät osuvat entistä enemmän artikkeleihin, joissa kannustetaan vähentämään kulutusta tai ostamaan mahdollisimman ekologista, reilua, kestävää, tarpeellista. Ne toistavat, että tämähän on hyvä juttu. Puoli, joka sanoo, että pitäisi ehkä olla uudet talvikengät on lopullisesti sulkeutunut; entinen pyrkimys on muuttunut arjen itsestäänselvyydeksi.

Vaikka onhan se outoa olla yhtäkkiä niin pahasti valtakulttuurin ulkopuolella. Onneksi suuri osa ystävistä ajattelee samoin. Harva pitää nykyään hulluna sitä, joka välttelee kauppoja ja korjaa ja yhdistelee vanhoja vaatteitaan. Astiat ja huonekalut on tähän ikään hankittu, nyt voi olla sen kummemmin miettimättä syysmuotia ja sisustamista. Jos työtulot riittävät asumiseen ja ruokaan, kaikki on erinomaisesti.

Mutta. Ounastelin jo vuosi sitten, että suurin ongelma työn jättämisessä tulee olemaan työkavereiden menetys. Kuulun selvästi porukkaan, joka valitsee työpaikkansa työkavereiden mukaan, ja jollakin mielettömällä onnella hienoja yhteisöitä on löytynyt lisää, Afrikassa ja Suomessa. Yksin kotona työskentely ei sen sijaan ole hyvä juttu, huomaan.

Reetta Vairimaa kirjoittaa uudessa Yliopistolaisessa samasta asiasta, Helsingin yliopiston apurahatutkijoiden tilanteisiin liittyen. Jopa tutkija tarvitsee työyhteisön: ihmisiä, joiden kanssa jutella työn lomassa, tulla häirityksi ja häiritä itse. Joiden kanssa valittaa, juoruta, nauraa, ideoida, rentoutua, virkistyä.

Kotona kaikki saavat varmasti enemmän aikaan, mutta samalla katoaa tuki ja kannustus, ja siinä sivussa vähitellen se aikaansaapuus.

Sitä paitsi työkaverit ovat sellaisia pakotettuja kavereita, joita ei saa itse valita ja joiden kanssa ei tarvitse miettiä kalentereita ja tapaamisaikoja, kun työpaikka tekee sen omasta puolesta. Sama pätee tietenkin myös koulukavereihin. Jompia kumpia pitää olla.

Työkaverittomuuden lohdutuksena ovat nyt nämä lehdet ja artikkelit, jotka saavat toimia häirikkeinä. Vertaistukea nekin. Mutta silti, joululahjaksi yksi työkaveri, kiitos!