torstai 10. marraskuuta 2011

Tuttuja ja vieraita



Muistin, että piti jo kauan aikaa sitten kirjoittaa jotakin Kiasman Ars 11:sta. Jos olisin lapsi, kävisin siellä joka päivä katsomassa eteläafrikkalaisen Mary Sibanden (s. 1982) veistosta "The Reign", jossa vauhkoontuvan hevosen selässä tasapainoilee viktoriaaniseen siniseen leninkiin pukeutunut nainen, josta ei saa oikein selvää onko hän ruhtinatar vai orja. Viereisestä ikkunasta näkee ulos Mannerheimin patsaalle. Siellä ratsastaja istuu tyynenä yhtä tyynen hevosen selässä korkealla jalustalla. Tiesin jo lapsena, että veistokset ovat parhaita. Harmi ettei Sibanden naista ja hevosta ollut silloin vielä olemassakaan, jouduin tyytymään pelkkään Mannerheimiin ja muihin saman tien varrella.

Keskikerroksessa on beniniläisen Georges Adéagbon (s. 1942) niin ikään huoneenkokoinen esinekollaasi, joka puolestaan hivelee nykyistä minää. Adéagbolla on ajatus, että jos hän tuo afrikkalaiset esineet ulkomailla museossa esille yhdessä paikallisten esineiden kanssa, tapahtuu jotakin hassua. Kiasman huone on täytetty beniniläisillä fetissiobjekteilla, presidentti Yayi Bonin vaalijulisteilla viime keväältä, Urho Kekkosen kuvilla, cauri-kotiloilla, Iltasanomien lööpeillä, afrikkalaisilla ja suomalaisilla kengillä ja vaatteilla, kaikki sekaisin sulassa sovussa. Adéagbo asettaa Beninistä tuomansa esineet yhteen kohdemaan kirpputoreilta ja muualta keräämiensä esineiden kanssa ja yhtäkkiä niiden vieraus ikään kuin katoaa. Vierekkäin asettaminen luo rinnastuksen, tuo lähemmäs.

Melkein kaikki nykytaide vetoaa tällaisiin tuttuuden ja vierauden kokemuksiin. Myös Mary Sibanden teoksesta on tunnistettava viittaus Tuulen viemään tai sen aikaan - ja Mannerheim vieressä tuo teokseen Helsingissä ihan oman lisänsä. Kokonaisuutena Ars-näyttely tuntuu näyttävän ja kertovan, että nykytaide on Afrikassa aivan samanlaista kuin muuallakin. Manner ja sen partikulaarit historiat saattavat olla monille vieraita, mutta kerronnan tavat ovat tuttuja.

Sitten vielä jotakin, mikä tuli mieleen samalla kun pohdin vierautta ja eroja.

Afrikkalaista ystävää nimittäin harmittaa. Helsingissä ei joukkoliikenne kulje ja aina joutuu odottelemaan, kylmässä vielä. Ihmettelin. Eihän Beninissäkään koskaan selviä mistään odottamatta ja vastoinkäymisiin törmäämättä. Mutta totta, kulkuneuvoja siellä on vaikka kuinka, autoa tai mopoa joutuu harvoin odottamaan - matkan teko on se, mikä kestää.

Toinen harminaihe on se, ettei kerrostalossa voi oikein soittaa djembeä. Totta. Ja sitten viimeiseksi se pahin: kukaan ei tervehdi.

Elo-syyskuussa, kun Eliten terassi oli menossa talviteloille, kävelin sen läpi samaan aikaan kun eräs afrikkalaistaustainen mies oli kantamassa tavaroita sisään. Katseet kohtasivat ja olin, olimme, tervehtimässä normaaliin tapaan, kun tajunta iski: täällä ei kuulu vieraita tervehtiä. Eihän täällä kuulu enää edes sanoa anteeksi, jos haluaa bussissa tai ratikassa nousta ja mennä ohi - joskaan anteeksipyytäminen ei ole samanlainen rikos kuin väärän ihmisen tervehtiminen. Tuijotus. Hiljaisuus. Poiskääntyminen.

Ulkomailla opituista hyvistä tavoista vieraantuu nopeasti pois. Mutta sosiaalinen elämä ei ole ainoastaan koulussa tai työpaikalla, se on myös rappukäytävissä ja bussien ja raitiovaunujen käytävillä. Beninissä ainaiset vastoinkäymiset, rengasrikot, ruuhkat yhdistävät vieraita ihmisiä toisiinsa, aikaansaavat keskustelua, madaltavat kynnystä jutella, eikä täällä Suomessakaan ole kiva yksin odotella - näin kylmässä ainakaan.

3 kommenttia:

OT Räihälä kirjoitti...

Totta - tervehtimättömyys on outoa. Piti oikein ponnistella, ettei alkanut ladella haagalaisille vastaantulijoille bonsoireja Beninistä palattuani. Olisivat varmaan soittaneet poliisit paikalle.

Anna O. kirjoitti...

:) Ja keskuspuistossa ja Töölönlahdella pitää kanssa varoa, ettei vaan vahingossa moikkaile toisia lenkkeilijöitä.

Anonyymi kirjoitti...

Helsingissä/Espoossa on kyllä aika yleistä se, että joku tuntematon alkaa rupatella bussipysäkillä, tai kysytään neuvoa tms. Olen varma, että samankaltaiset, sosiaalisesti avoimet ja mieleltään rennot ihmiset vainuavat nopeasti toisensa. Olen usein iloisesti yllättynyt tällaisesta harmittomasta tuttavallisuudesta, jossa vastapuoli on lähes poikkeuksetta (vanhempi) nainen.

Keskinäinen luottamus tekee kaupungissa asumisesta mukavaa.Aika usein silmiin katsominen, ehkä ystävällisen hymynkera ajaa tervehtimisen asian. Tälläisista kohtaamisista jää hyvä mieli pitkäksi aikaa.