Tuli joulu, kirjat, aikaa lukea ja järjestää hyllyjä - ja samassa huumassa vielä Akateemisen kirjakaupan alennusluettelo niille joille jouluostokset eivät riitä.
Välttelen ostohuumaa ja vain ympyröin teoksia: Maiju Lassilan Kuolleista heränneen (joka löytyikin yllättäen hyllystä), Leena Krohnin Umbran (hyllyssä samaten), L. Onervan Mirdjan ja Minna Canthin Salakarin (nekin jo on). Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaa ei hyllyssä ole, eikä jostakin syystä Teuvo Pakkalan Elsaa eikä Pientä elämäntarinaa (miten nämä voi muistaa ilman tarkastamisia?). Käännän sivua.
Seuraava aukeama tarjoaa Atwoodia, Dostojevskiä, Coetzeeta, Hustvedtia, De Lilloa. Irvingiä, Cunninghamia. Vertaan hyllyyn: on, on, ei, on, ei, lainassa, on.
Mutta sitten: Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär (alkup. 2007, suom. 2009).
Jos joku käskisi luetteloimaan viime aikojen vaikuttavimmat ulkomaiset, mainitsisin Oatesin romaanin, ja sen rinnalla, itsenikin yllättäen, Muriel Barberyn Siilin eleganssin (alkup. 2006, suom. 2010) sekä Haruki Murakamin Kafkan rannalla (alkup. 2002, suom 2010).
Oatesin teos on kuvaus sodan vaikutuksista, sanoinkuvaamattomista kärsimyksistä ja naisista, jotka selviävät vaikka kaikki ympärillä romahtaa. Se tuo monessa suhteessa mieleen Katja Ketun hienon Kätilön (2011), joka päättyy Lapissa siihen, mistä Haudankaivajan tyttären tarina alkaa amerikkalaisessa pikkukylässä. Molemmissa yhteisön arvo mittautuu sen mukaan, miten heikoimmassa asemassa olevat tulevat kohdelluiksi: orvot, toisinajattelijat, ulkopuolelta tulevat.
Myös Barberyn ja Murakamin teokset kuvaavat toiseutta - mutta molemmat kirjallisissa maailmoissa: ihmisissä, jotka pakenevat kirjoihin ja kirjastoihin tätä nykyistä todellisuutta, johon he eivät tunnu sopivan. Tosin myös Murakamilla on läsnä toisen maailmansodan maailma ja Japanin lähihistorian tapahtumat.
Ympyröin Haudankaivajan tyttären vahvemmalla ja lupaan että voin käydä ostamassa sen, jos saan loppuun Günter Grassin Peltirummun. Se löytyy luettelosta Oates-sivun kulmasta, mutta myös kotoa kirjahyllystä. Sen lukeminen jäi kymmenen vuotta sitten sivulle 193. Välipäivinä on aikaa.
4 kommenttia:
Haudankaivajan tytär on mahtava, mutta raskas joo..(Putous on silti suosikki-oatesini.)
Lähtee ehkä hallinta jos rupeen noita alennusjuttuja selaan. Mutta ehkä silti pakko. (Kirjoja on kyllä enemmän kuin oman tarpeeseen jo..)
Mun uusimmat kirjalliset suosikit on Andrei Astvatsaturov sekä Helvi Hämäläinen! (Säädyllinen murhenäytelmä on kivin suomalainen kirja, sanokaa mun sanoneen!)
Kyllä, Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä ja Kaunis sielu - eikä multa löydy näemmä hyllystä kumpaakaan, onpa häpeä!
Mä oon aika pitkään pitänyt Oatesia eri sarjassa kuin kaikkea muuta "vakavasti otettavaa", mutta todella monet kehuvat myös Putousta ja Blondia. Pitää selvästi tarkastaa näkemyksiä!
Vaikka pidin mä kyllä Barberyn Siilin eleganssiakin täysin lukuromaanina, kunnes se pääsi yllättämään just sillä lukuromaanin eleganssillaan. Pitää olla kirjoja eri tarkoituksiin! :)
Ajatus Peltirummusta on hyvin nostalginen! Luin sen Tukholmassa, Sabbatsbergin sairaalassa, ja kaikista mahdollisista paikoista siivouskomerossa! Siivosin siihen aikaan mm. sairaalan hallinnon huoneita, ja aina kun voin, pakenin "omalle" tontilleni (pieneen siivouskoppiin) Oskar (Bronsky) Mazerathin ja Roswitha Ragunan pariin... :)
Mirdjan sain nelisen vuotta sitten joululahjaksi, kun siitä tuli uusintapainos, ja ahmin sen nopeasti. Minua jäi pikkuisen hankaamaan kirjan hidas eteneminen, välillä suoranainen jankuttavuus, mutta päätin kuitata sen ajankuvana; Onervan aikaan kiireinen cityihminen oli vielä tuntematon entiteetti...
Nyt alkaa tulla jo kiire Peltirummun kanssa. Olisipa siivouskomeron nurkka jonne käpertyä!
Mirdjassa on tosiaan monenlaista kummaa... pahasti eri aikojen välissä ehkä, mutta sitähän se myös kuvaa, ja subjektin kriisiä, kun elämälle ei löydy kiinnekohtia.
Lähetä kommentti