Meidän on ensinnäkin valvottava tarujen sepittäjiä. Jos he keksivät hyvän tarinan, hyväksymme sen, muussa tapauksessa hylkäämme. (Platon, Valtio 377c.)
---
Meidän täytyy siis valvoa myös niitä runoilijoita, jotka ryhtyvät kertomaan tämänaiheisia [Haadeksen kauhuista kertovia] taruja. Meidän on pyydettävä, että he kuvaisivat elämää Haadeksessa ylistävään sävyyn eivätkä aina vain parjaisi sitä. (386 b.)
---
Sitten on poistettava myös kaikki tähän aiheeseen [Haadekseen] liittyvät pelottavat ja kaameat nimet. --- Pyyhimme kai pois myös ne valitusvirret ja voivotukset, jotka on pantu maineikkaiden miesten suuhun? (387b-d.)
---
Ja sitten edelleen: totuutta on toki pidettävä suuressa arvossa. Jos äsken olimme oikeassa, jos siis valhe todellakin on jumalille hyödytöntä mutta ihmisille hyödyllistä eräänlaisena lääkkeenä, se on tietenkin jätettävä vain lääkärien käyttöön ja kiellettävä maallikoilta. (389b.)
Platonin Valtiossa hyviä hallitsijoita ja valtion vartijoita kasvatetaan ihanteellisiksi mm. taiteiden (musiikin ja runouden) avulla. Samalla valtion taidekäsitystä määrittää vahva säännöstö siitä, minkälaista taide saa olla. Niin taiteen sisällöt (aiheet) kuin myös sen muodot (esim. jäljittelevä taide, mimesis) ovat jatkuvan sensuurin kohteena. Lisäksi erityisesti valheiden kertominen on paheksuttavaa ja kiellettyä. Tästä päästään analogiaan, jonka mukaan kertomukset vertautuvat valheisiin, ja lopulta päädytään siihen, että vain todet kertomukset ovat kasvattavia ja turvallisia.
Mielikuvitus, tarinoiden sepittäminen, on jotakin yksilöille vaarallista ja uhkaa heidän muodostamansa valtion toimintaa.
Paul Austerin Lasikaupungissa puolestaan Paul Auster-niminen kirjailija kertoo kirjoittavansa esseetä Don Quijotesta. Hän argumentoi, että vaikka Cervantesin teoksen tarkoitus on toimia esimerkkinä sepitelmien vaaroista (Don Quijoten maailmahan on hänen lukemansa fiktion sumentama tai värittämä - juuri tätä ilmiötä Platonkin kai pelkäsi, fiktion muiden huonojen vaikutteiden lisäksi), todennäköisesti myös Cervantes salaa rakasti niitä romanttisia tarinoita, joiden maailmassa hänen romaaninsa päähenkilö elää:
You can't hate something so violently unless a part of you also loves it. In some sense, Don Quixote was just a stand-in for himself [for Cervantes]. (98.)
Austerin Lukitun huoneen kertoja puolestaan toteaa:
Everyone knows that stories are imaginary. Whatever effect they might have on us, we know that they are not true, even when they tell us truths more important than the ones we can find elsewhere. (251.)
"Kaikki tietävät, että tarinat ovat mielikuvituksen tuotetta." Ja silti ne kertovat totuuksia elämästä ja ihmisyydestä, tärkeitä sellaisia. Platon ei ottanut tätä seikkaa huomioon Valtiota kirjoittaessaan, vaikka tiedostikin kuinka valtava vaikutus runoudella ja imaginaarisilla toiminnoilla on ihmiseen. Mahdollisesti hän aliarvio ihmisten kykyä ymmärtää tarinoiden fiktiivisyys - ja päätyi sensuuriratkaisuun tarinoiden voiman, sen pelon, edessä.
Platon kirjoitti kuitenkin ihannevaltionsa säännöstöihin myös poikkeuksen: yleisen edun nimissä hallitsijoille annetaan oikeus valehdella kansalaisille ja sepittää taruja. Esimerkiksi valtiossa vallitsevan hierarkisen järjestyksen olemassaolo nojaa yhteen tällaiseen sepitettyyn taruun, myyttiin ihmistenvälisen hierarkian synnystä ja jumalaisesta perustasta:
Jokin aika sitten puhuimme välttämättömyyden sanelemista valheista. Millähän tavoin me nyt voisimme saada itse hallitsijat tai edes muut valtiomme kansalaiset uskomaan erään tällaisen kauniin valheen? (414c.)
Yritän nimittäin saada ensin itse hallitsijat ja soturit ja sen jälkeen muutkin kansalaiset uskomaan, että kaikki opetus ja kasvatus, jota he ovat meiltä saaneet, kaikki mitä he ovat kokeneet ja mitä heidän ympärillään on tapahtunut, onkin ollut pelkkää unennäköä ja kuvitelmaa. --- Te kaikki valtiomme kansalaiset olette veljeksiä - näin sanomme kun kerromme tätä tarua heille -, mutta muovatessaan teitä jumala sekoitti jo heti syntymähetkellä kultaa niihin, joilla oli kykyä hallitsijaksi, ja siksi nämä ovat kaikkein arvokkaimmat. Puolustajiin hän sekoitti hopeaa, maanviljelijöihin ja yleensä käsityöläisiin rautaa ja vaskea. --- (415a.)
Platonin myyttikritiikki sepittää siis itsekin myyttejä. Eikä yllämainittu ole Valtion ainoa fiktio. Koko viimeisen kirjan argumentaatio perustuu kertomukseen kuolemanjälkeisestä elämästä: siitä, miten hyvä sielu saa palkkansa tuonpuoleisessa. Myyteillä on voimaa. Ja sekä tarinat ja myytit että ajatukset ja ideatkin voivat olla mieltä avaavia mutta myös vaarallisia. Platonin Valtion totalitääriset piirteet ovat tästä vain yksi esimerkki. Ja myös Paul Austerin Lasikaupunki kertoo tarinan uskosta myytteihin, joka johtaa yhden jos toisenkin elämän tuhoutumiseen. Se sekä varoittaa myyteistä että alleviivaa niiden valtavaa voimaa ja merkitystä, elämää elvyttävää kykyä.
Ehkä Platonkin oli niin kuin Cervantes: syvällä sisimmässään suuri tarinoiden ja satujen rakastaja, kirjailija, tarujen sepittäjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti