perjantai 18. marraskuuta 2011

Yhtäkkiä valmis

Sain yhtäkkiä päätökseen lähes lausumattoman ja ainakin suunnittelemattoman projektin: olen nyt lukenut Paul Austerin koko romaanituotannon (ja päälle vähän esseitä ja elämäkertaa).

Suunnittelematon projekti on myös sikäli, että se on vähän nolo. Että on kirjallisuutta, jota lukee niin innoissaan ja... hmm... fanittaen. Vähän niin kuin lukiessa Kaikki isäni hotelleja yläastelaisena ensimmäistä kertaa, ja sen seurauksena mitä tahansa Irvingiä, ja sitten Rushdieta, ja Vonnegutia. Mutta edes heiltä ja edes silloin, kun aikaa vielä oli, en usko kahlanneeni läpi kaikkia teoksia. Ja tuskin olen myöskään metsästänyt käsiini jokikistä Pirkko Saisiota tai Leena Krohnia. Mutta Austerit nyt sitten näköjään olen. Epäsystemaattinen pakkomielle, joka on hitaasti kulkenut kohti päätepistettä.

Music of Chance (1990, suom. Sattuman soittoa) oli hyvä lopetus tälle projektille. Austerin "alku-uran lopusta", se muistutti mieleen Austerin tarinakaavat, teemojen toiston, sattuman ja silti teoksesta toiseen jatkuvan kyvyn uudistua ja yllättää. On aika vetää yhteen. Huomaan kirjoittaneeni ylös jotakin melkein jokaisesta romaanista (tännekin, linkeistä löytyy).

Book of Illusions (2002, suom. Illuusioiden kirja), ensimmäisenä luettuna, pitää edelleen jonkinlaista nostalgista ykkössijaa mielessä. Se sisältää kaiken tyypillisen austerilaisen mutta on tarinana vähän muista poikkeava (tai aloittaa uudenlaisen teostyypin Austerin uralla): ei teoksesta toiseen kiertäviä hahmoja tai niiden kaksoisolentoja, oma tarinansa (joka kyllä käynnistyy menetyksestä niin kuin austerit melkein aina). Elokuva-alalla, mykkäelokuvilla, ja niiden mysteereillä on keskeinen rooli. Päähenkilönä on kirjallisuudentutkija, jonka elämä on sirpaleina. Ja sivuilla seikkailevat, sitaattien ja vertausten muodossa, ranskalaiset klassikot Rimbaud'sta Chateaubriandiin. Käsikirjoitus "The Inner Life of Martin Frost", josta Auster teki myöhemmin elokuvan (2007) löytyy Illuusioiden kirjan sisäkkäistarinoista.

Oracle Night:ista (2004, suom. Oraakkeliyö) on vähän samanlaisia muistikuvia. Siinäkin oli jotakin todella erityistä. Ehkä Dashiel Hammetilta lainattu tarina miehestä, joka melkein jää putoavan tiiliskiven alle ja lähtee ostamaan tupakkaa eikä koskaan enää palaakaan kotiin. Ja musta mies, joka elää puhelinluetteloiden keskellä. (Mies, joka ilmestyy myöhemmin Travels in the Scriptorium -teoksen "haamuksi".) Lisäksi New York-trilogiasta lainatut ainekset: tarinan kertoja on aloitteleva kirjailija, joka "herää henkiin" pitkän sairauden jälkeen.

Leviathan (1992) on Austerin poliittisesti merkittävin teos, yhteiskunnallisin, yhteiskuntafilosofisin. Sitä kannattelee jälleen vanha tarina yksinäisestä miehestä, jolla ei ole mitään menetettävää, nyt kerrottuna ystävän silmin. Kolmossuosikki. Myöhemmin tajusin, että Leviatan konkretisoi sen, minkä In the Country of Last Things (1987) vihjasi muutamaa vuotta aiemmin dystopian muodossa. Näiden kahden kirjan välillä tarina kuvitteellisesta Amerikasta siirtyy todelliseen Amerikkaan, ja sen radikaaleihin epäonnistumisiin.

Brooklyn Follies (2005, suom. Sattumuksia Brooklynissa) on ehkä kaikkein vähiten kokeellinen romaani, perinteinen fiktio, loistavan toimiva tarina. Sympaattinen ja aika irvingiläinen jopa. Jälleen liikutaan kirjallisissa maailmoissa mutta rinnalle ilmestyy erilaisten töiden ja ammattien koko kirjo. Sattumat, jotka muokkaavat elämän suuntaa. Uusin Sunset Park (2010) kulkee itse asiassa samoilla hyvän kerronnan urilla, tapahtumapaikkakin on sama ja henkilöinä Brooklynin hullutusten tavoin erilaiset enemmän tai vähemmän hukassa olevat hahmot. Muita Brooklyniin fyysisesti sijoittuvia ovat Leviathan ja Oracle Night.

Sitten voidaan siirtyä "outoihin" (jaetut nelossuosikit): teoksiin jotka tapahtuvat maailmassa, joka on jonkinlainen New Yorkin ja Amerikan rinnakkaistodellisuus. Travels in the Scriptorium (2007, suom. Matkoja kirjoittajakammiossa) - täydellinen Auster-romaani, joka sitoo oudolla tavalla New York-trilogian (1985-1986, City of Glass, Ghosts ja Locked Room) ja In the Country of Last Things-romaanin (1987, ainoa suomentamaton, ainoa, jonka päähenkilönä on nainen) ja vähän muidenkin teosten lankoja yhteen kuljettamalla vanhat henkilöhahmot "pahan" kirjailija-jumalan yksinäiseen kammioon. Man in the Dark (2008, Mies pimeässä) liittyy myös kirjoittajakammioon sen erikoisen todellisuuden ja kirjailijuuden kysymysten vuoksi. Se on suora kannanotto "terrorismin vastaiseen sotaan", mutta näin jälkikäteen mietittynä tapahtumapaikkana taitaakin olla omituinen, tuhon partaalla oleva Country of Last Things. Kertomuksia tarinoiden kertojan vallasta - ja yhteiskunnallisia dystopioita.

Invisible (suom. 2009, Näkymätön) on hivenen kokeellinen myös, mutta sen maailma on tuttu, "normaali" New York. Se toistaa vanhan tarinan opiskelijanuorukaisen elämästä University of Columbiassa: on kadoksissa ollut opiskelutoveri (kaava, joka on tuttu ainakin Moon Palace:sta) ja tietenkin myös sattuma, joka kääntää kaiken päälaelleen. Rakkaus. Petos. Epävarmuus totuudesta.

Moon Palacen (1989, suom. Kuun maisemissa), Mr. Vertigon (1994) ja Timbuktun (1999) olen jostakin syystä kokenut pieniksi pettymyksiksi. Varmaankin siksi, että ensimmäisissä kahdessa tarina käsittää liian pitkän ajanjakson ja teosten loput pääsevät lässähtämään. Moon Palace on ihan ok, mutta Vertigoon petyin myös Kristian Smedsin Kansallisteatteriin sovittamana (täysin muuttamana) - näillä lienee yhteys. Mutta kuriositeettina: Mr. Vertigon eli Waltin käsikirjoitus lähetetään romaanin lopussa miehelle nimeltä Daniel Quinn, jonka sanotaan olevan "Waltin vaimon veljenpoika" - ja joka on toistuva henkilöhahmo Austerin romaaneissa, New York-trilogiasta alkaen.

Timbuktu
taas on pieni kokeilu, joka on kauttaaltaan kovin, ja epätyypillisenkin, surullinen. Oikea koiran elämä (päähenkilönä on kulkurin koira). Nämä kolme liittyvät yhteen myös siten, että kaikki ovat tarinoita matkoista ympäri Amerikkaa.

Matkaromaani on myös tämä lukujärjestyksessä viimeinen, Music of Chance (1990, suom. Sattuman soittoa). Ei tietenkään yllätä lainkaan, että se kertoo saman kuin kaikki muutkin romaanit: menetyksestä ja sattumasta. Samalla se on tarina pokerinpeluusta (menetys ja sattuma) sekä yksinäisyydestä - ajautumisesta yksin pimeyteen, jossa jollakulla muulla tuntuu olevan kontrolli omasta elämästä. Yksin, irrallaan muusta tuotannosta luettuna romaani on jonkinlainen Kafka goes gambling. Mutta Travels in the Scriptorium paljastaa, että se joku, joka hallitsee sattumaa ja viskaa syyttömänä vankilaan, on tietenkin tarinan kertoja. Tästä muistuttamassa Music of Chancessa on lyhyt maininta pienoismallista, jota hullu miljonääri rakentaa: sen sisällä on kaupunki kaikkine ihmisineen, miljonääri-tekijän totalitaarinen universumi.

Ihmiselle, joka on koukussa erilaisiin yhteyksiin, analogioihin ja toistoihin juuri mikään ei ole mielekkäämpää kuin Austerin lukeminen. Se myös auttaa, jos lempikaupungit ovat Pariisi ja New York, niissä Auster viihtyy.

Kieli, yhteiskunta, yksilön kokemus liikkuvat aiheina teoksesta toiseen, mutta lopulta tärkein on minän ja toisen välinen suhde, jonka motivoimana elämä joko lakkaa tai jatkuu. Jos pitäisi kiteyttää yhteen ajatukseen jonkinlainen "sanoma", sanoisin, että Austerilla ihmiset voivat olla keitä tahansa, minkä ikäisiä tahansa, edustaa mitä ryhmää, ammattia, maailmankatsomusta tahansa, mutta yhteistä heille on avoin sisäinen maailma. Se tuottaa monesti kärsimystä, mutta on myös loputtoman ymmärryksen, myötätunnon ja rakkauden lähde - ja vastapaino "sattuman musiikille", joka on joskus hyvin tuhoisaa.

2 kommenttia:

Riikka kirjoitti...

Hmh, mä nyt jotenkin päädyin tänne sun blogiin :) Hiukan pelottavaa, itsellä on ollut vähän samantyyppinen projekti, jota en tosin ole vielä päässyt loppuun. Toistoahan Austerilla on sekä kirjojensa sisällä että niiden välillä, mutta en ole vielä siihen kyllästynyt.

Harvoin myöskään on ollut niin vaikuttavaa kokemusta kuin Austerin kuunteleminen livenä New Yorkissa ja nimmarin pyytäminen uutuuskirjaan (tuolloin Man in the Dark). Uskomaton karisma! Uskomaton kirjailija.

Anna O. kirjoitti...

Kiva kun päädyit! Mä innostuin tarkastamaan, etteikö sittenkin olisi taas tullut uutta teosta. Ja oli sieltä, Winter Journal, jota New York Timesin kriitikko pitää jatkona Invention of Solitudelle: http://www.nytimes.com/2012/09/09/books/review/winter-journal-by-paul-auster.html?pagewanted=all

Muakaan ei oikeastaan yhtään kyllästytä Auster (ellei ehkä silloin jos toistolle ei oikein löydy motivaatiota ja se on silkkaa yhdenkaltaisuutta, mutta tätä ei tule usein vastaan, varsinkaan jos lukee teoksia kronologisessa järjestyksessä). Jollakin tapaa mua silti nolottaa tämä innostus :). Toi kriitikko kirjoittaa osuvasti, että "They [Auster's novels] mingled the tropes of detective fiction with a kind of European quasi-philosophical ambiguity."

Kvasifilosofista, postmodernia lajisekoittelua... Mutta musta myös Agatha Christie ja Derrida onkin neroja! Ja haluan ehdottomasti New Yorkiin Austeria tapaamaan!