maanantai 18. joulukuuta 2006
Pakkanen
...tuli vihdoin. Suomessa kaikki ennallaan. Sunnuntaina on jouluaatto. Torstaina paluu. Ranskasta on tullut puheluita.
maanantai 11. joulukuuta 2006
Paluu
2.10 satoi vettä Pariisissa, kun astuttiin M:n kanssa ulos Charles de Gaullen 2 terminaalista. Seuraavana aamuna satoi myös kun raahasin tavaroitani Rue de Lafayetten hotellista E:n luokse. Oli märkää ja pimeää.
Tänään sataa taas, kun teen viimehetken jouluostoksiani. Yöllä lähden jälleen lentokentälle. Tutusta tuttuun.
Miksi lähdöt ja paluut ovat aina näin vaikeita?
En tiedä mitä pakata. Tällä hetkellä on kaksi kotia: toinen Suomessa Leppävaarassa ja toinen Pariisissa viidennessätoista. En haluaisi lähteä.
Tänne jää (tätä luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. Koen täällä mielettömästi):
-Pariisin syksy (Ilma varmaan paranee heti huomenna. En taida enää ehtiä nähdä aurinkoa täällä, ennen kuin uutena vuotena.)
-Baletti (Oltiin eilen R:n, T:n ja E:n kanssa katsomassa Swanlake teatteri Mogadorissa. Se Matthew Bournen versio, jossa miehet tanssivat lumottujen joutsenten roolin. Upea.)
-Ravintolat (Syötiin ennen balettia Chartierissa. Ranskalainen. Jäänne 1900-luvun alusta. Vilinä.)
-Elokuvat (Sunnuntain päiväohjelmassa oli ensin Rudolf Valentinon elokuva "Sheikin poika". Mykkäelokuva, taustalla moderni konemusiikki. Musée d'Orsayn Valentino-sarja päätös. Täällä voi tehdä mitä tahansa!)
-Maurice Denis (Ehdin sunnuntaina myös katsoa uudelleen Musée d'Orsayn näyttelyn. "Walls, walls to decorate!" ja: "taide loittonee realismista sekä orientoituu kohti henkistä, kohti synteesiä ja dekoratiivista ekspressiota".)
-Yves Klein, "the Painter of Space" (Nähtiin lauantaina E:n ja T:n kanssa Pompidou- keskuksen näyttely. "The fundamental truth of our time: form is no longer a simple linear value but a value of impregnation". Sinisyys oli hieno asia, "blue has no dimension, it is beyond dimension", mutta en voinut hyväksyä ihmissiveltimiä. Tai oikeastaan: naissiveltimiä.)
Ehdin Suomeen vielä valoisaan aikaan huomenna ja tiedän, että työt imaisevat minut keskiviikkona. On, kuin Pariisia ei olisikaan.
Mutta paluu on 28.12.
Käväisen kotona ja tulen sitten takaisin kotiin.
Tänään sataa taas, kun teen viimehetken jouluostoksiani. Yöllä lähden jälleen lentokentälle. Tutusta tuttuun.
Miksi lähdöt ja paluut ovat aina näin vaikeita?
En tiedä mitä pakata. Tällä hetkellä on kaksi kotia: toinen Suomessa Leppävaarassa ja toinen Pariisissa viidennessätoista. En haluaisi lähteä.
Tänne jää (tätä luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. Koen täällä mielettömästi):
-Pariisin syksy (Ilma varmaan paranee heti huomenna. En taida enää ehtiä nähdä aurinkoa täällä, ennen kuin uutena vuotena.)
-Baletti (Oltiin eilen R:n, T:n ja E:n kanssa katsomassa Swanlake teatteri Mogadorissa. Se Matthew Bournen versio, jossa miehet tanssivat lumottujen joutsenten roolin. Upea.)
-Ravintolat (Syötiin ennen balettia Chartierissa. Ranskalainen. Jäänne 1900-luvun alusta. Vilinä.)
-Elokuvat (Sunnuntain päiväohjelmassa oli ensin Rudolf Valentinon elokuva "Sheikin poika". Mykkäelokuva, taustalla moderni konemusiikki. Musée d'Orsayn Valentino-sarja päätös. Täällä voi tehdä mitä tahansa!)
-Maurice Denis (Ehdin sunnuntaina myös katsoa uudelleen Musée d'Orsayn näyttelyn. "Walls, walls to decorate!" ja: "taide loittonee realismista sekä orientoituu kohti henkistä, kohti synteesiä ja dekoratiivista ekspressiota".)
-Yves Klein, "the Painter of Space" (Nähtiin lauantaina E:n ja T:n kanssa Pompidou- keskuksen näyttely. "The fundamental truth of our time: form is no longer a simple linear value but a value of impregnation". Sinisyys oli hieno asia, "blue has no dimension, it is beyond dimension", mutta en voinut hyväksyä ihmissiveltimiä. Tai oikeastaan: naissiveltimiä.)
Ehdin Suomeen vielä valoisaan aikaan huomenna ja tiedän, että työt imaisevat minut keskiviikkona. On, kuin Pariisia ei olisikaan.
Mutta paluu on 28.12.
Käväisen kotona ja tulen sitten takaisin kotiin.
torstai 7. joulukuuta 2006
Aiaiaiaiaiaiai! Keskustelua älykkäästä kirjallisuudesta...
Pakko jatkaa.
Luin Stefan Mosterin, Finlandia-palkintoraadin puheenjohtajan, haastattelua hesarista:
Suomalaiselta romaanilta puuttuu kuulemma analyyttisyys. Täällä (tarkoitan: siellä Suomessa) ei saa puhua älymystöstä kuten muissa maissa, pelosta että tulee leimatuksi elitistiksi, ja siispä "intellektuellit eivät ajattele julkisesti". Samalla Moster luettelee muutaman älykkään, analyyttisen suomalaiskirjailijan: Krohn, Holappa, Hotakainen, Hassinen. :)
Taidanpa tietää mistä on kyse. Itse jatkaisin listaa vielä ehdottomasti Saisiolla. Hymyilyttää. Sitten hän mainitsee vielä Putkinotkon, jota ajattelin hetki sitten kaipauksella.
Loput diagnoosit ovat:
"Kirjamainonnassa piilotellaan viihteen ja taiteen eroa" ja "Taide ei ole massoille". :D
Niinpä. Ajattelua, sitä kaivataan. Ei kirjallisuus ole pelkkää maailman kuvittamista ja täytettä hiljaisiin hetkiin. Se on sen avaamista, näkökulmia, yhteyksiä, kritiikkiä, uudistamista - niin mielen kuin myös yhteiskunnan. Elitismin uhallakin... sillä aina on tosiaan väärinymmärtäjiä.
Ajattelin vielä, että Maria Vaaran romaaneista ei taida puuttua älyä tai yhteiskuntakritiikkiä, vaikka niitä voidaan tietenkin syyttää toisteliaisuudesta ja terapiakirjoittamisesta (jos se nyt on huono asia). Myrkkyseitikistä löytyvät analyysit, reflektio Johannes ja Maria-trilogian yhteiskunnallisista merkityksistä, todistavat tästä pyrkimyksestä. Minän ja toisen välinen eettinen suhde sekä kysymys kommunikaatiosta ja luovasta työstä psyykkisen tasapainon mahdollistajana ovat Vaaran trilogiassa etusijalla.
Myrkkyseitikissä Maria pohtii Likaisia legendoja Johannekselle:
"- Eihän se ole sairaskertomus. Ihminen ajattelee mielellään, että näin sairas ihminen kuvaa omaa, sekasortoista maailmaansa, helpointahan se niin on. Ei minulla ole mitään tekemistä tuommoisen maailman kanssa. Voinhan lukea sen silti, se on mielenkiintoista, ajattelee aika moni. Kuka uskaltaa lukea sen niin, että löytää siitä tavallisen ihmisen piirtämässä, maalaamassa taulua siitä elämästä, mikä on jokaisen ihmisen sisällä, kunhan vain on rohkeutta katsoa siihen. Entäs jos meissä jokaisessa on tuon Marian skitsofreeninen yrttitarha, kun vain kuokimme auki sitä peittävän, hyväksytyn multakerroksen. (MS 235.)
---
Minun oli pakko kysyä ihan tuskastuneena: - Luuletko, että ihmiset ymmärtävät, mitä tämä Maria on tahtonut sanoa? Ja kuuntelevatko he toistensa puhetta ollenkaan?-Ihminen kuulee sen, minkä uskaltaa kuulla ja on kypsä kuulemaan, sulattelee ja ottaa vastaan. Tärkeintä on kai, etteivät ihmiset lakkaa puhumasta toisilleen, vaikka tuntuukin, ettei ääni olekaan selvä ja sointuva, sanoi Johannes kuin itsekseen. (Mt. 238.)"
Luin Stefan Mosterin, Finlandia-palkintoraadin puheenjohtajan, haastattelua hesarista:
Suomalaiselta romaanilta puuttuu kuulemma analyyttisyys. Täällä (tarkoitan: siellä Suomessa) ei saa puhua älymystöstä kuten muissa maissa, pelosta että tulee leimatuksi elitistiksi, ja siispä "intellektuellit eivät ajattele julkisesti". Samalla Moster luettelee muutaman älykkään, analyyttisen suomalaiskirjailijan: Krohn, Holappa, Hotakainen, Hassinen. :)
Taidanpa tietää mistä on kyse. Itse jatkaisin listaa vielä ehdottomasti Saisiolla. Hymyilyttää. Sitten hän mainitsee vielä Putkinotkon, jota ajattelin hetki sitten kaipauksella.
Loput diagnoosit ovat:
"Kirjamainonnassa piilotellaan viihteen ja taiteen eroa" ja "Taide ei ole massoille". :D
Niinpä. Ajattelua, sitä kaivataan. Ei kirjallisuus ole pelkkää maailman kuvittamista ja täytettä hiljaisiin hetkiin. Se on sen avaamista, näkökulmia, yhteyksiä, kritiikkiä, uudistamista - niin mielen kuin myös yhteiskunnan. Elitismin uhallakin... sillä aina on tosiaan väärinymmärtäjiä.
Ajattelin vielä, että Maria Vaaran romaaneista ei taida puuttua älyä tai yhteiskuntakritiikkiä, vaikka niitä voidaan tietenkin syyttää toisteliaisuudesta ja terapiakirjoittamisesta (jos se nyt on huono asia). Myrkkyseitikistä löytyvät analyysit, reflektio Johannes ja Maria-trilogian yhteiskunnallisista merkityksistä, todistavat tästä pyrkimyksestä. Minän ja toisen välinen eettinen suhde sekä kysymys kommunikaatiosta ja luovasta työstä psyykkisen tasapainon mahdollistajana ovat Vaaran trilogiassa etusijalla.
Myrkkyseitikissä Maria pohtii Likaisia legendoja Johannekselle:
"- Eihän se ole sairaskertomus. Ihminen ajattelee mielellään, että näin sairas ihminen kuvaa omaa, sekasortoista maailmaansa, helpointahan se niin on. Ei minulla ole mitään tekemistä tuommoisen maailman kanssa. Voinhan lukea sen silti, se on mielenkiintoista, ajattelee aika moni. Kuka uskaltaa lukea sen niin, että löytää siitä tavallisen ihmisen piirtämässä, maalaamassa taulua siitä elämästä, mikä on jokaisen ihmisen sisällä, kunhan vain on rohkeutta katsoa siihen. Entäs jos meissä jokaisessa on tuon Marian skitsofreeninen yrttitarha, kun vain kuokimme auki sitä peittävän, hyväksytyn multakerroksen. (MS 235.)
---
Minun oli pakko kysyä ihan tuskastuneena: - Luuletko, että ihmiset ymmärtävät, mitä tämä Maria on tahtonut sanoa? Ja kuuntelevatko he toistensa puhetta ollenkaan?-Ihminen kuulee sen, minkä uskaltaa kuulla ja on kypsä kuulemaan, sulattelee ja ottaa vastaan. Tärkeintä on kai, etteivät ihmiset lakkaa puhumasta toisilleen, vaikka tuntuukin, ettei ääni olekaan selvä ja sointuva, sanoi Johannes kuin itsekseen. (Mt. 238.)"
Westö voitti
Annan Jyrkille anteeksi. Jotenkin juuri tällä hetkellä ajatus romaanilajin monikulttuurisuudesta ja -arvoisuudesta, dialogisuudesta, sopii maailmaani.
(ks. Finlandia-puhe hesarin sivuilla.)
Siteeraan vielä Westöä (HS 11.6.06):
"Väitetään, että kieli luo identiteetin ja että ihminen näkee unia vain äidinkielellään. Mutta ainakin minä näen unia monilla kielillä. Ja olen kotonani silloin, kun maailmankuva synkkaa toisen kanssa - puhuu hän sitten vaikka espanjaa."
Monikulttuurisuus merkitsee jotakin tällaista. Kokemusta kotona olemisesta sen kautta, että on mahdollisuus vuorovaikutukseen, yhteyteen (yhtenäisyyteen, samuuteen) joka samalla avaa ovia erilaisuuteen ja toiseuteen. On oltava varaa liikkua, muuttua, ymmärtää.
Huomenna aamulla se Afrikka-esitelmä koulussa. Sitä ennen luen taas Vaaran yritystä keskustella toisen kanssa, välittää maailmankuvaansa. Täytyy ottaa jouluna tänne Bahtinin Dialogic Imagination mukaan.
(ks. Finlandia-puhe hesarin sivuilla.)
Siteeraan vielä Westöä (HS 11.6.06):
"Väitetään, että kieli luo identiteetin ja että ihminen näkee unia vain äidinkielellään. Mutta ainakin minä näen unia monilla kielillä. Ja olen kotonani silloin, kun maailmankuva synkkaa toisen kanssa - puhuu hän sitten vaikka espanjaa."
Monikulttuurisuus merkitsee jotakin tällaista. Kokemusta kotona olemisesta sen kautta, että on mahdollisuus vuorovaikutukseen, yhteyteen (yhtenäisyyteen, samuuteen) joka samalla avaa ovia erilaisuuteen ja toiseuteen. On oltava varaa liikkua, muuttua, ymmärtää.
Huomenna aamulla se Afrikka-esitelmä koulussa. Sitä ennen luen taas Vaaran yritystä keskustella toisen kanssa, välittää maailmankuvaansa. Täytyy ottaa jouluna tänne Bahtinin Dialogic Imagination mukaan.
keskiviikko 6. joulukuuta 2006
Itsenäisyyspäivä
Tajusin oikeastaan vasta äsken, että täällä on valoisaa. Siksi syksy tuntuu (petollisesti) jatkuvan jatkumistaan, vaikka vaahteroista ovat lehdetkin tippuneet.
Suomessa on itsenäisyyspäivänä aina pimeää, joskus oli ehkä lunta. Linnan juhlat valaisee asunnot ja on jotenkin helpottavaa, ettei mikään kauppa ole auki. Kenenkään ei tarvitse tehdä töitä.
Täällä on asioita hoidettavana eikä ole vapaata. Vaikka tavallaan joka päivä on vapaapäivä. Ei pidä stressaantua, ei pitäisi olla aihetta. Aina on.
Ensi viikolla kotiin, Suomeen, töihin. Sitä ennen ehdin vielä tehdä jouluostoksia, pitää kamalan esitelmäni, käydä baletissa ja kerran muutamassa museossa. Aika kuluu liian nopeasti. Se on klishee mutta totta. Haluaisin hidastaa ajan kulua ja on nyt jo ikävä. Jännittää nähdä millaista täällä on, kun tulen takaisin.
Mietin tuossa äsken, että ehkä kotimaista kirjallisuutta tutkiakseen on pakko lähteä ulkomaille. Perspektiivin vuoksi. Maria Vaara alkaa tuntua ihan hyvälle taas. Kunpa olisi enemmän aikaa, sittenkin.
Suomessa on itsenäisyyspäivänä aina pimeää, joskus oli ehkä lunta. Linnan juhlat valaisee asunnot ja on jotenkin helpottavaa, ettei mikään kauppa ole auki. Kenenkään ei tarvitse tehdä töitä.
Täällä on asioita hoidettavana eikä ole vapaata. Vaikka tavallaan joka päivä on vapaapäivä. Ei pidä stressaantua, ei pitäisi olla aihetta. Aina on.
Ensi viikolla kotiin, Suomeen, töihin. Sitä ennen ehdin vielä tehdä jouluostoksia, pitää kamalan esitelmäni, käydä baletissa ja kerran muutamassa museossa. Aika kuluu liian nopeasti. Se on klishee mutta totta. Haluaisin hidastaa ajan kulua ja on nyt jo ikävä. Jännittää nähdä millaista täällä on, kun tulen takaisin.
Mietin tuossa äsken, että ehkä kotimaista kirjallisuutta tutkiakseen on pakko lähteä ulkomaille. Perspektiivin vuoksi. Maria Vaara alkaa tuntua ihan hyvälle taas. Kunpa olisi enemmän aikaa, sittenkin.
tiistai 5. joulukuuta 2006
Sofia Coppolan Marie Antoinette ja kontrastit
Marie Antoinette. Ranskan viimeinen kuningatar, itävaltalainen, joka historian kirjojen mukaan kehotti nälkää näkevää kansaa syömään leivoksia ja kuoli Concorden aukiolla giljotiiniin, oli oikeasti olemassa tällä planeetalla, itse asiassa tuossa ihan lähellä reilut kaksi sataa vuotta sitten. Hän syntyi 2.11.1755 Itävallassa ja kuoli täällä 16.10.1793.
Kävin alkusyksystä Versaillesissa katsomassa Marie Antoinetten aluetta ("Le domaine de Marie-Antoinette"), sitä minne kuninkaallakaan ei ollut pääsyä. Petit Trianonin "huvila", oma teatteri, appelsiinipuutarha, huvimajoja, erilaisia puutarhoja, joki ja lampi sekä pieni maalaiskylä myllyineen ja muine rakennuksineen. Aivan oma maailma eristyksissä muista. Ylellinen leikkikenttä.
Sofia Coppola kuvaa nuoren naisen, jolla on kaikkea ja ei-mitään. Versailles itsessään tuntuu nykyäänkin olevan todiste täydellisestä vieraantumisesta "normaalien" ihmisten elämästä, linnan ulkopuolisesta todellisuudesta. Coppolan elokuva korostaa tätä. Siinä näytetään vain valtava linna ja sen puutarha(t), symmetrisesti muodostuva tekojärvi. ...Kuninkaallista aluetta silmänkantamattomiin, ainoana tarkoituksenaan huvittaa kuninkaallisia ja hovia... Sama ylellisyys ja ylettömyys näkyy linnan sisäpuolella, barokkisistuksissa, kultauksissa ja koristeissa. Sitten on vielä Coppolan lisäämät ainekset: vaatteet, kengät, peruukit, ruuat, joita vain on ylettömästi. Yltäkylläisyys näyttäytyy jo groteskina, karnevaalina, jossa kuningasta ei alennetakaan (kunnes...).
Samalla kuitenkin Coppola ja Dunst tuovat Marie Antoinetten aivan lähelle. Hän on nuori tyttö, joka saapuu linnan vieraantuneeseen elämään ja kokee asioita, yksinäisyyttä, pelkoa, toisten ihmisten tavoin: ...Tuleva kuningatar seisoo alasti koko hovin edessä omassa makuuhuoneessaan ja hytisee kylmästä... Kuningatar on kävelyllä peilisalissa ja väistelee vihaisia katseita ja ilkeämielisiä puheita... Kuningatar ei saa yhteyttä kuninkaaseen... Kuningatar bilettää aamuun saakka, juo, käyttää huumeita... Kuningatar ostaa timantteja ja kylpee leivoksissa, samalla kansa näkee nälkää (mutta sitä ei näytetä, kuuluu vaan huhuja: Coppolan elokuvassa ei ole toista osapuolta)... Kuningatar lukee Rousseau'n ajatuksia paluusta luontoon ja rakentaa itselleen maalaiskylän, paetakseen elämäänsä... Kun kaikki alkaa olla kohdallaan, tulee vallankumous. Kuningatar hyvästelee ystävänsä ja rauhoittelee lapsiaan ja palvelijoita, kun väkijoukko valtaa linnan.
Coppolan elokuva kertoo täydestä vieraantuneisuudesta ja täydestä inhimillisyydestä. Näyttää siltä, että hahmot täyttävät elämiensä tyhjyyttä, yrittävät unohtaa kuninkaallisuuden heille luoman vankilan, esineiden, yltäkylläisyyden avulla. Se on kuin addiktio. Musiikki tekee kaiken vielä epätodellisemmaksi: kuninkaalliset elävät jossakin aivan muualla. Marie Antoinette elää asemassa, jollaista kellään toisella ei ole ja tulee silti aivan liki. Mitä silloin todella tapahtui? Mitä silloin oli? Miksi on Versailles?
"Syökööt leivoksia".
sunnuntai 3. joulukuuta 2006
Pariisin pikaopas: viikonloppu
Bastillen lähistöllä on olemassa baareja, jotka ovat auki aamuun saakka. En tosin muista tarkkaa osoitetta, ehkä Rue de la Roquette. Samaten ruokapaikkoja löytyy niiltä main. Viimeiset metrot lähtevät noin klo 0.45 kaikilta pääteasemilta, mutta pysäkillä kannattaa olla kuitenkin vähän aikaisemmin. Se tuli todistettua eilen. Tulin kotiin joskus aamuseitsemältä, muistaakseni. Odottelin Tuulin kanssa metrojen kulkemista ensin kotibileissä Avenue Daumesnilillä (Nationin eteläpuolella), sitten Daumesnilin metroasemalla ja lopulta Bastillella ja Philippe Augustilla. Yöllinen 11 arrondissement tuli tutuksi. Paljon ihmisiä. Paljon keskusteluja.
Tänään oli jälleen kuukauden ensimmäinen sunnuntai, museoiden ilmaispäivä. En ehtinyt Rodin museoon enkä keskiaika-museoon, oli pakko nukkua. Mutta Picasso-museossa kävin. Se sijaitsee Maraisissa, kaikkien pienten design ja käsityöläisputiikkien lomassa, "juutalaisalueella". Monta hyvää ideaa, mutten pystynyt keskittymään. Cubismi. Sininen kausi, roosa kausi. Täytyy ostaa elämäkerta ja myös Dora Maarin tarina kiinnostaa. Monipuolinen läpileikkaus Picasson tuotannosta. Kohtuullisen kiinnostavia esittelytekstejä.
Eilen sain enemmän irti. Musée d'Orsayssa on meneillään Maurice Denis'in näyttely, jota kommentoitiin hesarissakin Tampereen symbolismi-näyttelyn yhteydessä. Tampereen näyttelyn koordinaattori kritisoi Orsayn tulkintaa Denisistä/symbolismista:
"Ranskassa korostetaan tavallisesti symbolismin formaalista puolta ja vältetään sen kirjallista suuntausta, joka on nyt esillä tässä näyttelyssä [Tampereella]. Esimerkiksi Musée d'Orsayn näyttely esittelee Maurice Denis'n modernistina, vaikka hän oli oikeastaan konservatiivinen taiteilija", Jean-David Jumeau-Lafond kertoo.
Jaa. Nähdäkseni näyttely esitteli Denisin nabi-ryhmän jäsenenä ja korosti erityisesti dekoratiivisuuden, synesteettisyyden ja symbolismin tuomista taiteeseen, yksilön sielun ja mielen kuvaamista, ja siten vastakohtaisuutta naturalismiin. Täten formaalinen puoli siis korostui. Mutta toisaalta näyttelyssä esiteltiin Denis myös esimerkiksi uskonnollisen taiteen uudistajana sekä uusklassistina, jotka yhdistän konservatiivisuuteen. Ehkä Denisiä voidaan pitää modernistina suhteessa tekniikkaan ja muotoon mutta semanttisesti konservatiivina. Tulin vaikutetuksi ja jäin miettimään dekoratiivisuuden yhteyttä ihmissielun kuvaukseen. Missä he näkivät sen yhteyden? Miksi oli niin tärkeää maalata seinät, koristella ympäristö? Kokemuksen laajentaminen koskemaan elinympäristöä? Onko tämä myös art nouveau-retoriikkaa? Denisin metsämaalaukset ovat ehkä upeimpia. Menen sinne uudelleen ja kirjoitan jotain paremmin vaikka ensi viikolla.
Ostin myös eilen kirjoja Fnacilta:
Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan (olenhan Pariisissa ja Pere Lachaise on lähellä), Julian Barnesin Flaubertin papukaijan (olenhan Ranskassa ja kirjallisuudentutkija: postmoderni Flaubertin elämäkerta. Toisin kuin olen kuullut: Barnesin kirja ei aiheuttanut närkästystä Ranskassa fiktiivisyydellään vaan voitti Prix Médicisin),
Yann Andréan Cet amour là'n (Duras on tärkeä, täytyy ostaa myös virallinen elämäkerta)
Clarice Lispectorin Aqua vivan (portugalinkielinen alkuteksti ja ranskalainen käännös - ajattelin, että pääsen lähemmäs kielen ruumiillisuuden ajatusta ranskalaisen version kuin suomalaisen kautta).
Yritin myös ostaa Woolfin Majakan (inspiroituneena Humphreysista) mutta se ei onnistunut.
Ensi vuoden lukemistossa on siis: ranskalaista elämäkertaa (Beauvoir, Sarraute, Duras, Sand, Picasso, Kristevan Colette-kirja) sekä brittiläistä kaunokirjallisuutta (Woolfia, Atwoodia, Munroa, Shieldsiä ja ehkä myös noita miehiä: Cunninghamia, McEwania, Austeria). Täytyy myös saada käsiin pokkariversion Nancy Hustonin Prix Femina-voittajasta.
Luen taas, hyvä.
Tänään oli jälleen kuukauden ensimmäinen sunnuntai, museoiden ilmaispäivä. En ehtinyt Rodin museoon enkä keskiaika-museoon, oli pakko nukkua. Mutta Picasso-museossa kävin. Se sijaitsee Maraisissa, kaikkien pienten design ja käsityöläisputiikkien lomassa, "juutalaisalueella". Monta hyvää ideaa, mutten pystynyt keskittymään. Cubismi. Sininen kausi, roosa kausi. Täytyy ostaa elämäkerta ja myös Dora Maarin tarina kiinnostaa. Monipuolinen läpileikkaus Picasson tuotannosta. Kohtuullisen kiinnostavia esittelytekstejä.
Eilen sain enemmän irti. Musée d'Orsayssa on meneillään Maurice Denis'in näyttely, jota kommentoitiin hesarissakin Tampereen symbolismi-näyttelyn yhteydessä. Tampereen näyttelyn koordinaattori kritisoi Orsayn tulkintaa Denisistä/symbolismista:
"Ranskassa korostetaan tavallisesti symbolismin formaalista puolta ja vältetään sen kirjallista suuntausta, joka on nyt esillä tässä näyttelyssä [Tampereella]. Esimerkiksi Musée d'Orsayn näyttely esittelee Maurice Denis'n modernistina, vaikka hän oli oikeastaan konservatiivinen taiteilija", Jean-David Jumeau-Lafond kertoo.
Jaa. Nähdäkseni näyttely esitteli Denisin nabi-ryhmän jäsenenä ja korosti erityisesti dekoratiivisuuden, synesteettisyyden ja symbolismin tuomista taiteeseen, yksilön sielun ja mielen kuvaamista, ja siten vastakohtaisuutta naturalismiin. Täten formaalinen puoli siis korostui. Mutta toisaalta näyttelyssä esiteltiin Denis myös esimerkiksi uskonnollisen taiteen uudistajana sekä uusklassistina, jotka yhdistän konservatiivisuuteen. Ehkä Denisiä voidaan pitää modernistina suhteessa tekniikkaan ja muotoon mutta semanttisesti konservatiivina. Tulin vaikutetuksi ja jäin miettimään dekoratiivisuuden yhteyttä ihmissielun kuvaukseen. Missä he näkivät sen yhteyden? Miksi oli niin tärkeää maalata seinät, koristella ympäristö? Kokemuksen laajentaminen koskemaan elinympäristöä? Onko tämä myös art nouveau-retoriikkaa? Denisin metsämaalaukset ovat ehkä upeimpia. Menen sinne uudelleen ja kirjoitan jotain paremmin vaikka ensi viikolla.
Ostin myös eilen kirjoja Fnacilta:
Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan (olenhan Pariisissa ja Pere Lachaise on lähellä), Julian Barnesin Flaubertin papukaijan (olenhan Ranskassa ja kirjallisuudentutkija: postmoderni Flaubertin elämäkerta. Toisin kuin olen kuullut: Barnesin kirja ei aiheuttanut närkästystä Ranskassa fiktiivisyydellään vaan voitti Prix Médicisin),
Yann Andréan Cet amour là'n (Duras on tärkeä, täytyy ostaa myös virallinen elämäkerta)
Clarice Lispectorin Aqua vivan (portugalinkielinen alkuteksti ja ranskalainen käännös - ajattelin, että pääsen lähemmäs kielen ruumiillisuuden ajatusta ranskalaisen version kuin suomalaisen kautta).
Yritin myös ostaa Woolfin Majakan (inspiroituneena Humphreysista) mutta se ei onnistunut.
Ensi vuoden lukemistossa on siis: ranskalaista elämäkertaa (Beauvoir, Sarraute, Duras, Sand, Picasso, Kristevan Colette-kirja) sekä brittiläistä kaunokirjallisuutta (Woolfia, Atwoodia, Munroa, Shieldsiä ja ehkä myös noita miehiä: Cunninghamia, McEwania, Austeria). Täytyy myös saada käsiin pokkariversion Nancy Hustonin Prix Femina-voittajasta.
Luen taas, hyvä.
maanantai 27. marraskuuta 2006
Ei-afrikkalaisia afrikkalaisia, afrikkalaisia afrikkalaisia. Mitä "afrikkalaisia"?
Kiersimme tänään Jihyen kanssa 18 arrondisementissa Goutte d'Orin kortteleita, afrikansiirtolaisten vahvimmin asuttamaa aluetta Pariisin sisäpuolella. Tehtävänantona on "La conservation des traditions africaines dans le quartier Goutte d'Or à Paris" (Afrikkalaisten traditioiden säilyttäminen Goutte d'Orin korttelissa Pariisissa). Täytyy myöntää, että itse me sen muotoilimme - mutta ei vaihtoehtojakaan juuri ollut. Quartieriin on mentävä ja haastattelut tehtävä. "Toinen" "kulttuuri" kohdattava.
Barbésin metroasemalta Goutte d'Orille noustessa ensimmäiset kadut ovat täynnä arabien omistamia kauppoja. Keskellä päivää kaiken ikäiset miehet lorvivat kauppojen ja baarien oviaukoissa jutellen ja tuijottaen, huudellen. Itse lähinnä provosoidun, kävelen vielä varmemmin ohi. En edes kuule. Mutta luulen, että Jihyelle se on vaikeampaa. Olin kuulevinani, että joku huuteli jotakin kiinalaisesta tytöstä. Jihye tulee Koreasta. Ja muutenkin...
Korttelien keskellä on kuitenkin rauhallista. Siellä on Saint-Bernard kirkko, joka oli tasan kymmenen vuotta sitten syksyllä 300 laittomaksi siirtolaiseksi uuden lain vuoksi muuttuneen afrikkalaisen turvapaikkana, mielenosoituksen paikkana. Alueella on myös ainakin 3 sosiaalikeskusta, vahvaa asukastoimintaa, avustusta asunnonlöytämiseen. Netistä löytyy suuret määrät informaatiota siirtolaisten ja pakolaisten ongelmista, apuverkostoja, ratkaisuehdotuksia. Toki myös rasistisia ja nationalistisia sivuja. Yhden sosiaalitoimiston ikkunassa on ilmoitus:
"Grande fête: Les femmes africaines disent NON au sida".
Afrikansiirtolaisten naisten yhdistys järjestää juhlan AIDSin torjumiselle.
Goutte d'Orilla asuvat maahanmuuttajat ovat epäilemättä etuoikeutettuja (jos nyt näin voi sanoa; mutta tilanne Pariisin ulkopuolella on oikeasti todella paha, minunkin tarvitsee vain kuulla huhuja jälleen palavista autoista). He ovat Pariisin ytimessä, ainakin kohtalaisten asumisolojen keskellä, vilkkaan kansalaistoiminnan saavutettavissa. Eikä alue päivisin vaikuta pelottavalta. Kadut ovat siistejä ja valoisia ja niillä on ränsistyneitä ja hieman sotkuisia mutta sympaattisia ja toimivan näköisiä afrikkalaisten vaatteiden ja -ruokien kauppoja. Nuoret tummaihoiset vaikuttavat vihaisilta, mutta se varmaan kuuluu teini-ikään. Vanhat miehet ja naiset vaikuttavat mukavilta. Kortteliston sisällä olevat afrikkalaiskadut eroavat vahvasti metroasemien liepeistä - saatikka sitten esikaupunkialueista.
Uskaltauduimme kolmeen sosiaalitoimistoon kysymään alueesta. Kysymys oli tyhmä: "Anteeksi, olemme ulkomaalaisia vaihto-opiskelijoita ja teemme tutkimusta alueesta ja siitä, miten afrikkalaista kulttuuria säilytetään maahanmuuttajien keskuudessa." Jouduimme esittämään tämän kolmelle ranskaa täydellisesti puhuvalle tummaihoiselle naiselle. Tuntui siltä, että ihonvärin vuoksi pidimme heitä automaattisesti Afrikasta muutama vuosi sitten tulleina ja että kysymyksemme jotenkin sisälsi väitteen, että heidän pitäisi täällä Ranskassa jotenkin "säilyttää" omaa "traditiotaan". Mitä me edes tiedämme mistään afrikkalaisista kulttuureista? Huom. monikko. Ensimmäisessä paikassa nuori nainen tuntui havaitsevan lokerointimme ja totesi, ettei asu siellä (tietenkään, ei kai hänen ihonvärinsä kerro hänen asuinpaikkaansa) mutta opasti meidät ystävällisesti seuraavaan pisteeseen. Siellä kohtasimme kaksi yhtä ystävällistä naista, jotka ohjasivat meidät vielä eteenpäin.
Tuntuu jokseenkin lokeroivalta lähteä tällaiselta tietopohjalta tekemään yhtään mitään tutkimusta. Kaikkein ongelmallisimpana näen sen, että joudumme asettamaan täysin tuntemattomia, toisesta kulttuurista (oli se sitten ranskalainen, senegalilainen, haitilainen tai malilainen) tulevia ihmisiä tutkimuskohteen, objektin, asemaan ja sitten sanomaan hänestä luennolla mukamas jotakin viisasta: "Nainen 43v. ei ole säilyttänyt oman kulttuurinsa traditioita vaan on sopeutunut ranskalaisten ajamaan assimilaatiopolitiikkaan ja ranskalaistunut täysin". "Mies 65 v. ei ole integroitunut ranskalaiseen yhteiskuntaan, vaan elää kiinteästi afrikkalaisyhteisössä vailla kiinnikkeitä ranskalaiseen kulttuuriin." jne. jne.
Ainoa asia, mikä tähän tutkimukseen tuo mitään eettistä sävyä on se, että toinen tutkijoista on sentään aasialaisena itsekin potentiaalinen muukalaisvihan kohde (joskin kotoisin ilmeisen vauraasta Etelä-Koreasta) ja toinenkin edes nainen, joten ehkä me jossain määrin vältymme syyllistymästä eurooppalaiseen ylimielisyyteen ja pysymme samalla tasolla "tutkimuskohteen" kanssa. Jos osaisin paremmin ranskaa, sanoisin tämän kaiken esitelmää pitäessämme, mutta kielellisesti vammaisena, vähemmistönä, en pysty tällä hetkellä tämän tarkemmin ilmaisemaan mielipidettäni.
Huolimatta "tutkimuksen" ongelmallisuudesta pidän kuitenkin positiivisena kokemuksena sitä, että olemme saaneet jonkin verran faktatietoa Ranskan maahanmuuttopolitiikasta ja sen historiasta ja ennen kaikkea tietenkin kosketuksen toisiin kulttuureihin, varsinkin minun suomalaiseen ja Jihyen korealaiseen.
Raportoin luonnollisesti myöhemmin, miten seikkailu jatkuu.
Barbésin metroasemalta Goutte d'Orille noustessa ensimmäiset kadut ovat täynnä arabien omistamia kauppoja. Keskellä päivää kaiken ikäiset miehet lorvivat kauppojen ja baarien oviaukoissa jutellen ja tuijottaen, huudellen. Itse lähinnä provosoidun, kävelen vielä varmemmin ohi. En edes kuule. Mutta luulen, että Jihyelle se on vaikeampaa. Olin kuulevinani, että joku huuteli jotakin kiinalaisesta tytöstä. Jihye tulee Koreasta. Ja muutenkin...
Korttelien keskellä on kuitenkin rauhallista. Siellä on Saint-Bernard kirkko, joka oli tasan kymmenen vuotta sitten syksyllä 300 laittomaksi siirtolaiseksi uuden lain vuoksi muuttuneen afrikkalaisen turvapaikkana, mielenosoituksen paikkana. Alueella on myös ainakin 3 sosiaalikeskusta, vahvaa asukastoimintaa, avustusta asunnonlöytämiseen. Netistä löytyy suuret määrät informaatiota siirtolaisten ja pakolaisten ongelmista, apuverkostoja, ratkaisuehdotuksia. Toki myös rasistisia ja nationalistisia sivuja. Yhden sosiaalitoimiston ikkunassa on ilmoitus:
"Grande fête: Les femmes africaines disent NON au sida".
Afrikansiirtolaisten naisten yhdistys järjestää juhlan AIDSin torjumiselle.
Goutte d'Orilla asuvat maahanmuuttajat ovat epäilemättä etuoikeutettuja (jos nyt näin voi sanoa; mutta tilanne Pariisin ulkopuolella on oikeasti todella paha, minunkin tarvitsee vain kuulla huhuja jälleen palavista autoista). He ovat Pariisin ytimessä, ainakin kohtalaisten asumisolojen keskellä, vilkkaan kansalaistoiminnan saavutettavissa. Eikä alue päivisin vaikuta pelottavalta. Kadut ovat siistejä ja valoisia ja niillä on ränsistyneitä ja hieman sotkuisia mutta sympaattisia ja toimivan näköisiä afrikkalaisten vaatteiden ja -ruokien kauppoja. Nuoret tummaihoiset vaikuttavat vihaisilta, mutta se varmaan kuuluu teini-ikään. Vanhat miehet ja naiset vaikuttavat mukavilta. Kortteliston sisällä olevat afrikkalaiskadut eroavat vahvasti metroasemien liepeistä - saatikka sitten esikaupunkialueista.
Uskaltauduimme kolmeen sosiaalitoimistoon kysymään alueesta. Kysymys oli tyhmä: "Anteeksi, olemme ulkomaalaisia vaihto-opiskelijoita ja teemme tutkimusta alueesta ja siitä, miten afrikkalaista kulttuuria säilytetään maahanmuuttajien keskuudessa." Jouduimme esittämään tämän kolmelle ranskaa täydellisesti puhuvalle tummaihoiselle naiselle. Tuntui siltä, että ihonvärin vuoksi pidimme heitä automaattisesti Afrikasta muutama vuosi sitten tulleina ja että kysymyksemme jotenkin sisälsi väitteen, että heidän pitäisi täällä Ranskassa jotenkin "säilyttää" omaa "traditiotaan". Mitä me edes tiedämme mistään afrikkalaisista kulttuureista? Huom. monikko. Ensimmäisessä paikassa nuori nainen tuntui havaitsevan lokerointimme ja totesi, ettei asu siellä (tietenkään, ei kai hänen ihonvärinsä kerro hänen asuinpaikkaansa) mutta opasti meidät ystävällisesti seuraavaan pisteeseen. Siellä kohtasimme kaksi yhtä ystävällistä naista, jotka ohjasivat meidät vielä eteenpäin.
Tuntuu jokseenkin lokeroivalta lähteä tällaiselta tietopohjalta tekemään yhtään mitään tutkimusta. Kaikkein ongelmallisimpana näen sen, että joudumme asettamaan täysin tuntemattomia, toisesta kulttuurista (oli se sitten ranskalainen, senegalilainen, haitilainen tai malilainen) tulevia ihmisiä tutkimuskohteen, objektin, asemaan ja sitten sanomaan hänestä luennolla mukamas jotakin viisasta: "Nainen 43v. ei ole säilyttänyt oman kulttuurinsa traditioita vaan on sopeutunut ranskalaisten ajamaan assimilaatiopolitiikkaan ja ranskalaistunut täysin". "Mies 65 v. ei ole integroitunut ranskalaiseen yhteiskuntaan, vaan elää kiinteästi afrikkalaisyhteisössä vailla kiinnikkeitä ranskalaiseen kulttuuriin." jne. jne.
Ainoa asia, mikä tähän tutkimukseen tuo mitään eettistä sävyä on se, että toinen tutkijoista on sentään aasialaisena itsekin potentiaalinen muukalaisvihan kohde (joskin kotoisin ilmeisen vauraasta Etelä-Koreasta) ja toinenkin edes nainen, joten ehkä me jossain määrin vältymme syyllistymästä eurooppalaiseen ylimielisyyteen ja pysymme samalla tasolla "tutkimuskohteen" kanssa. Jos osaisin paremmin ranskaa, sanoisin tämän kaiken esitelmää pitäessämme, mutta kielellisesti vammaisena, vähemmistönä, en pysty tällä hetkellä tämän tarkemmin ilmaisemaan mielipidettäni.
Huolimatta "tutkimuksen" ongelmallisuudesta pidän kuitenkin positiivisena kokemuksena sitä, että olemme saaneet jonkin verran faktatietoa Ranskan maahanmuuttopolitiikasta ja sen historiasta ja ennen kaikkea tietenkin kosketuksen toisiin kulttuureihin, varsinkin minun suomalaiseen ja Jihyen korealaiseen.
Raportoin luonnollisesti myöhemmin, miten seikkailu jatkuu.
lauantai 25. marraskuuta 2006
Internetkin kuoli
Tällä hetkellä ongelmia paitsi tietokoneen myös internetin kanssa.
Koko loppuviikko meni koulutöihin, Echange culturelin esitelmän miettimiseen. Kävin kyllä taas Orsayssa ja Louvressa, onneksi, vaikka eilenkin väsytti. Ehkä sittenkin olisi pitänyt ottaa vielä vähemmän kursseja? Jättää enemmän aikaa olemiselle. Haluaisin mennä käymään Bois de Boulognessa mutta viikonloppu on pakko käyttää koulutöihin, mikä on kuitenkin hankalaa tämän netin kanssa. Ajattelin lähteä Lauraa tapaamaan Lontooseen, mutta liput olivat vähän liian kalliit. Hyvä syy hoitaa rästitöitä pois, siis.
Sen Maria Vaaran kanssa pitää sittenkin keskittyä terapiakirjoittamiseen, vaikka aihe tuntuu niin kalutulta. Todellisuuksien toisenlainen havaitseminen ja olemassaolo kielessä (kielen kautta) kuitenkin saavat todellisen merkityksensä Vaaran teoksissa oikeastaan vain päämääränsä kautta: paranemisen, subjektin eheytymisen. Se on nyt tullut selväksi Myrkkyseitikin myötä. Kirjoittamisella on selkeä funktio kaiken aikaa: puhua toiselle (Johannekselle), puhua itselle ja myös lukijalle, mahdollisesti toiselle Marialle. Tämä ajatus nyt ei sinänsä muuta mitään. Luova työ eheytymisen mahdollisuutena on joka tapauksessa ollut viimeisen luvun teema, ellen sitten kirjoita vielä jotakin Vaaran minän ja toisen välisestä etiikasta. Pitää kiirehtiä, kohta saattaa olla liian myöhäistä. Tosiaan: aloitin työni Vaaran parissa nyt kaksi vuotta sitten. Syksyllä 2004. Siitä on ikuisuus.
Olen onnellinen siitä, että olen nyt täällä. Mitä yhdestä internetistä? Eilen illalla kotikadun jouluvaloihin lisäiltiin havuja. Kohta se on jo täälläkin, joulu. Kunpa Suomessa olisi lunta, kun tulen.
Koko loppuviikko meni koulutöihin, Echange culturelin esitelmän miettimiseen. Kävin kyllä taas Orsayssa ja Louvressa, onneksi, vaikka eilenkin väsytti. Ehkä sittenkin olisi pitänyt ottaa vielä vähemmän kursseja? Jättää enemmän aikaa olemiselle. Haluaisin mennä käymään Bois de Boulognessa mutta viikonloppu on pakko käyttää koulutöihin, mikä on kuitenkin hankalaa tämän netin kanssa. Ajattelin lähteä Lauraa tapaamaan Lontooseen, mutta liput olivat vähän liian kalliit. Hyvä syy hoitaa rästitöitä pois, siis.
Sen Maria Vaaran kanssa pitää sittenkin keskittyä terapiakirjoittamiseen, vaikka aihe tuntuu niin kalutulta. Todellisuuksien toisenlainen havaitseminen ja olemassaolo kielessä (kielen kautta) kuitenkin saavat todellisen merkityksensä Vaaran teoksissa oikeastaan vain päämääränsä kautta: paranemisen, subjektin eheytymisen. Se on nyt tullut selväksi Myrkkyseitikin myötä. Kirjoittamisella on selkeä funktio kaiken aikaa: puhua toiselle (Johannekselle), puhua itselle ja myös lukijalle, mahdollisesti toiselle Marialle. Tämä ajatus nyt ei sinänsä muuta mitään. Luova työ eheytymisen mahdollisuutena on joka tapauksessa ollut viimeisen luvun teema, ellen sitten kirjoita vielä jotakin Vaaran minän ja toisen välisestä etiikasta. Pitää kiirehtiä, kohta saattaa olla liian myöhäistä. Tosiaan: aloitin työni Vaaran parissa nyt kaksi vuotta sitten. Syksyllä 2004. Siitä on ikuisuus.
Olen onnellinen siitä, että olen nyt täällä. Mitä yhdestä internetistä? Eilen illalla kotikadun jouluvaloihin lisäiltiin havuja. Kohta se on jo täälläkin, joulu. Kunpa Suomessa olisi lunta, kun tulen.
maanantai 20. marraskuuta 2006
Tien kronotooppi ja piilofeminismi
Madeleinen kirkko, Tuilerien puutarhan länsiportti, Aleksanteri III:n silta sekä sen takana näkyvä Invalidesin kirkko ja Champs-Élysées'n itäpää muodostavat Concorden aukion reunat. Seisoipa missä kohdassa tahansa, näkymä on monumentaalinen. Siis suuri, vaikuttava, merkittävä, muistomerkinomainen. Todellinen kiteytymä kaikesta siitä vallasta, joka arkkitehtuurilla ja kaupunkisuunnittelulla on ja voi olla: kyvystä herättää katsojassa mitä vahvimpia kunnioituksen tunteita. Mm. filosofi Kant liittää ylevän kokemuksen maskuliinisuuteen, ja aukion viimeistelee vähintäänkin kunnioitusta herättävä valtava obeliski.
Sivuhuomautuksena täytyy sanoa, että tämä on lisäksi se aukio, jolla mm. Marie Antoinette sai surmansa. Obeliskin paikkaa piti tuolloin vuonna 1793 valtava giljotiini. (Onkohan Freud kirjoittanut tästä jo...)
Joka tapauksessa. Katsoin eilen Madeleinen rappusilta etelään, kohti Invalidesia juuri kun auringon säteet heijastuivat sen kultaisesta tornista. Häikäisevää. Ja vasemmalta puoleltani avautui l'Avenue des Champs-Élysées. TIE isolla teellä, ja miksei iillä ja eellä.
Champs-Élysées on Dictionnaire des Monuments de Paris'n mukaan yksi maailman kauniimmista kaduista (huom. Kantin oivallisen jaon mukaan kaunis, joka ei tietenkään ole yhtä merkityksellinen kuin ylevä, on feminiininen ominaisuus). Minkä arvonimen se saakaan kantaakseen! Ja silti hämmennyn. En ole kokenut elämää, en sotaa enkä rauhaa, tuota tietä marssien ja joskin voin ymmärtää, taidan silti henkilökohtaisesti pitää sitä lähinnä uuvuttavan suurena paraatitarkoitukseen rakennettuna monumenttina, jonkun - todennäköisesti lähinnä Napoleonin - mahtipontisena vallan osoituksena. Mahtavana, mutta pakahduttavana. Ja sitäpaitsi: "avenue" merkitsee puistokatua. En muista, onko Champs-Élyséellä vihrekasvillisuutta. Epäilen. Joka tapauksessa, autojen jono etenee sitä pitkin Concordelta kohti Riemukaarta ja leveän Avenuen reunoilta löytyy desingvaateliikkeitä. Ja... on siellä yksi autokauppakin.
Helen Humphreys'in nyt lukemassani romaanissa (Afterimage) "tie" voidaan ymmärtää paitsi täysin konkreettisena asiana myös metaforana sekä näiden kahden välimaastoon sijoittuvana kronotooppina. Annielle tie merkitsee nälkätietä, tietä, jonka työmaalle hänen vanhempansa kuolivat maksaessaan ruumiillaan saamastaan ravinnosta Irlannin nälänhädän aikana. On siis nälkätie, kuolleiden tie, joka ei kuitenkaan johda mihinkään sillä sen ei ollut edes tarkoitus toimia todellisena kulkureittinä. Ja sitten on Eldonin ylevä ajatus tiestä, joka toimisi yhdistäjänä maailmojen välillä, ihmisten välillä. Hänelle tie on abstrakti käsite, asia kartalla, mahdollisuuksien tie. Annien nälkätie on paitsi konkreettinen tie, myös kronotooppi. Se sitoo yhteen ajan ja paikan henkilökohtaisessa tragediassa, muodostaen merkityksensä sen kautta. Eldonin tie taas on metafora oikeudenmukaisemmalle yhteiskunnalle, tasa-arvolle, ihailtava mutta utooppiseksi jäävä rakennelma, haave.
Ajattelin, että näiden tie-ajatusten kautta voitaisiin rakentaa jonkinlainen tulkinta Champs-Élysées'tä. Sehän on vahvasti kronotooppinen ilmiö, kiinni historiassa ja ihmiskohtaloissa, oikein huokuu menneisyyden tärkeitä sanoja kuten "vapaus", "veljeys" ja "tasa-arvo". Se on yhtä aikaa äärimmäisen konkreettinen, täällä, tässä hetkessä, ja samalla täysin abstrakti. Sen olemassaololla on merkittävä osa Ranskan mahtavan historian todentamisessa: Ranskan vallankumouksen jälkeisen historian "suuret päivät", keisarikunnan ja tasa-vallan suuret voitot on todistettu kuvilla Riemukaaresta, Napoleonista, ensimmäisen ja toisen maailmansodan sotilaista juhlimassa voittoaan Avenuella. Se on osa kansallisen identiteetin rakentamista. Täysi konstruktio mutta samalla mitä ilmeisimmin todellinen, historiallinen ja materiaalinen asia.
"Meillä tulee aina olemaan Pariisi" sekä liehuvat Ranskan liput Monet'n maalauksessa. Niin kauan kuin Champs-Élysées ja yksikin kuva säilyy. Niitä ei saa kitkettyä verkkokalvoltani, niin kuin ei myöskään napalmin polttamaa tyttöä, tai eilisen hesarin venäläistä sotilasta Hangossa kesällä 1941. Ei edes vapauden muututtua Guantanamon vankileireiksi, tasa-arvon assimilaatioksi ja veljeyden muuten vaan epäkorrektiksi ilmaisuksi.
Sivuhuomautuksena täytyy sanoa, että tämä on lisäksi se aukio, jolla mm. Marie Antoinette sai surmansa. Obeliskin paikkaa piti tuolloin vuonna 1793 valtava giljotiini. (Onkohan Freud kirjoittanut tästä jo...)
Joka tapauksessa. Katsoin eilen Madeleinen rappusilta etelään, kohti Invalidesia juuri kun auringon säteet heijastuivat sen kultaisesta tornista. Häikäisevää. Ja vasemmalta puoleltani avautui l'Avenue des Champs-Élysées. TIE isolla teellä, ja miksei iillä ja eellä.
Champs-Élysées on Dictionnaire des Monuments de Paris'n mukaan yksi maailman kauniimmista kaduista (huom. Kantin oivallisen jaon mukaan kaunis, joka ei tietenkään ole yhtä merkityksellinen kuin ylevä, on feminiininen ominaisuus). Minkä arvonimen se saakaan kantaakseen! Ja silti hämmennyn. En ole kokenut elämää, en sotaa enkä rauhaa, tuota tietä marssien ja joskin voin ymmärtää, taidan silti henkilökohtaisesti pitää sitä lähinnä uuvuttavan suurena paraatitarkoitukseen rakennettuna monumenttina, jonkun - todennäköisesti lähinnä Napoleonin - mahtipontisena vallan osoituksena. Mahtavana, mutta pakahduttavana. Ja sitäpaitsi: "avenue" merkitsee puistokatua. En muista, onko Champs-Élyséellä vihrekasvillisuutta. Epäilen. Joka tapauksessa, autojen jono etenee sitä pitkin Concordelta kohti Riemukaarta ja leveän Avenuen reunoilta löytyy desingvaateliikkeitä. Ja... on siellä yksi autokauppakin.
Helen Humphreys'in nyt lukemassani romaanissa (Afterimage) "tie" voidaan ymmärtää paitsi täysin konkreettisena asiana myös metaforana sekä näiden kahden välimaastoon sijoittuvana kronotooppina. Annielle tie merkitsee nälkätietä, tietä, jonka työmaalle hänen vanhempansa kuolivat maksaessaan ruumiillaan saamastaan ravinnosta Irlannin nälänhädän aikana. On siis nälkätie, kuolleiden tie, joka ei kuitenkaan johda mihinkään sillä sen ei ollut edes tarkoitus toimia todellisena kulkureittinä. Ja sitten on Eldonin ylevä ajatus tiestä, joka toimisi yhdistäjänä maailmojen välillä, ihmisten välillä. Hänelle tie on abstrakti käsite, asia kartalla, mahdollisuuksien tie. Annien nälkätie on paitsi konkreettinen tie, myös kronotooppi. Se sitoo yhteen ajan ja paikan henkilökohtaisessa tragediassa, muodostaen merkityksensä sen kautta. Eldonin tie taas on metafora oikeudenmukaisemmalle yhteiskunnalle, tasa-arvolle, ihailtava mutta utooppiseksi jäävä rakennelma, haave.
Ajattelin, että näiden tie-ajatusten kautta voitaisiin rakentaa jonkinlainen tulkinta Champs-Élysées'tä. Sehän on vahvasti kronotooppinen ilmiö, kiinni historiassa ja ihmiskohtaloissa, oikein huokuu menneisyyden tärkeitä sanoja kuten "vapaus", "veljeys" ja "tasa-arvo". Se on yhtä aikaa äärimmäisen konkreettinen, täällä, tässä hetkessä, ja samalla täysin abstrakti. Sen olemassaololla on merkittävä osa Ranskan mahtavan historian todentamisessa: Ranskan vallankumouksen jälkeisen historian "suuret päivät", keisarikunnan ja tasa-vallan suuret voitot on todistettu kuvilla Riemukaaresta, Napoleonista, ensimmäisen ja toisen maailmansodan sotilaista juhlimassa voittoaan Avenuella. Se on osa kansallisen identiteetin rakentamista. Täysi konstruktio mutta samalla mitä ilmeisimmin todellinen, historiallinen ja materiaalinen asia.
"Meillä tulee aina olemaan Pariisi" sekä liehuvat Ranskan liput Monet'n maalauksessa. Niin kauan kuin Champs-Élysées ja yksikin kuva säilyy. Niitä ei saa kitkettyä verkkokalvoltani, niin kuin ei myöskään napalmin polttamaa tyttöä, tai eilisen hesarin venäläistä sotilasta Hangossa kesällä 1941. Ei edes vapauden muututtua Guantanamon vankileireiksi, tasa-arvon assimilaatioksi ja veljeyden muuten vaan epäkorrektiksi ilmaisuksi.
Paluu Vaaraan: "Tätä ei oikeastaan kannata lukea"
VOi, mikä sotku ;)
Juttelin äsken J:n kanssa messengerissä, sitten vuosien. Pariisista aukenee yhteyksiä kauemmaskin Suomeen.
Pystyn nyt ehkä tekemään gradulle jotain. Katsotaan. Eilen metrossa Maria Vaaran lukeminen ahdisti, jouduin sulkemaan kirjan ja ajattelemaan jotakin muuta kuin loputonta loputonta depressiivisten metaforien ja muiden skitsoarvoitusten tulvaa: kuoppia, ovia, pimeitä huoneita, pettävää jäätä, tylinalia, mandraxia, vieraita, muukalaisia, pitää kyetä, ei voi sanoa... jaada jaa da jaa da! Kävin kirkossa ja olo onneksi katosi. Maria Magdalena voi rauhoittaa (oletan nyt Madeleinen olevan hänelle pyhitetty, en tarkistanut sitä mistään) mutta tuota toista naista ajatellessa... vaara.
Tällä hetkellä mielessä on kaksi muistiinpantavaa asiaa: viimeöinen pohdinta tien kronotoopista (A. voisi täydentää tätä Saisio-tietämyksellään ;) sekä pikainen ajatus Vaaran kirjoituksesta. Siirrän sen kronotooppi-jutun toiseen entryyn. Tämä jääköön tällaiseksi. Autenttiseksi todisteeksi erään gradun mahdottomuudesta.
(Muuten, kävisiköhän tämän jutun otsikko gradun otsikosta...)
MARIA VAARA
Eheytymisen, kasvun, ehto on mahdollisuus tavoittaa toinen ihminen, kommunikoida itse hänelle.
Käsittääkseni tästä on kyse a) omaelämäkerrallisessa kirjallisuudessa aina, b) mielen sairautta käsittelevässä kirjallisuudessa usein, c) Maria Vaaran tuotannossa ehdottomasti.
Maria Vaaralla ajatus näkyy kahdella eri tasolla. 1) Romaaneissa ja lyriikassa on kyse teeman: "minän ja toisen välisen suhteen mahdollisuus" käsittelystä. 2) Romaaneissa ja lyriikassa on kyse kielen merkitysmahdollisuuden analyysista. Ja nämä kaksi sekoittuvat toisiinsa, aina.
Mahdollisuus puhua, tuottaa ymmärrettävää kieltä avaa suhteen toiseen. Mielen terveys riippuu siis 1) kyvystä puhua ja 2) kyvystä puhua toiselle.
Vaara kirjoittaa ongelmista, temaattisesti:
Siitä että toinen ei ymmärrä
Siitä että toinen ei kuule
Siitä että toinen ei halua kuulla
Vaara analysoi ongelmaa, kielellistä, sanoen, että:
sanat eivät riitä
sanat pakenevat
--- nämä liittyvät ehkä eniten siihen, että toinen ei ymmärrä.
sanat ovat liian yksityisiä
--- liittyen siihen, että toinen ei kuule tai ei halua kuulla
Samalla Vaaran kirjoittamassa kiellessä näkyy poikkeuksia.
Voidaan puhua:
kielen materiaalisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka foneemeilla, äänteillä on
kielen syntaktisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka syntyy rakenteesta, koherenssista ja sen rikkomisesta
kielen semanttisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka on niin semanttisesti korrekteilla lausumilla kuin myös polysemiasta kärsivillä sellaisilla
kielen pragmaattisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka syntyy suhteessa toiseen, kuulijaan. Tyyli.
Ilman vastaanottajaa ei ole merkitystä. Muttei myöskään puhuvan subjektin hajotessa. Eikä silloin, kun viesti on kulunut, eloton, tyhjä - oikeastaan.
Tämän kaiken lisäksi... Ei. Todisteena tästä kaikesta on olemassa 13 Vaaran teosta, jotka , kaikesta huolimatta, ovat ymmärrettävää kieltä, kieltä joka tavoittaa ainakin lukijan.
Mistä voi vetää itsestäänselvän johtopäätöksen, että kirjallinen, painettu sana tavoittaa toisen todennäköisemmin kuin puhuttu kieli. Mahdollisesti.
Mutta on niiden teosten tarkoitus myös kuvata kielen poikkeamia, juuri niitä ilmiöitä, jotka vievät kielen kuilun partaalle ja samalla pitävät sen myös elossa. Ja tutkijan.
HUh. Siteeraan vihamiestäni Maria Vaaraa: "Tätä ei oikeastaan kannata lukea" (1974, 5.)
Miksi kirjoittaa jotain, mitä ei oikeastaan kenenkään kannata lukea? Ehkä tuo ajatus, josta lähdin tähän sekopäiseen kartoitukseen, oli sittenkin väärä. Ehkä vastaanottajaa ei tarvita, vaan kirjoituksen funktio on luoda yhteys minän ja minussa olevan toisen välille. Ja siinä sivussa katsoa, josko kirjoituksesta saattaisi olla jotakin hyötyä myös muille.
6 vuotta myöhemmin sama nainen nimittäin kirjoittaa: "Siksi minä tässä näin sanon, kun ajattelen, että jossakin on joku, joka samoin tai toisilla tavoilla on tehnyt tämän matkan. Hän voi silloin, jos tahtoo ja uskaltaa, lukea loppuun tämän ja oppia jotakin minun tavoistani tulla elämään uudelleen kaiken ihan pienenkin kautta ja avulla. Minä tiedän, etten ole ainut Maria. Siksi minun pitää puhua ja ajatella ja kirjoittaa kaikesta tästä." (Vaara 1980, 23.)
Tekisi mieli kysyä, miksi siitä kaikesta pitää kirjoittaa 8 romaania, mutta en kysy. Blanchot'n mukaan kirjailija jatkaa saman tarinan kirjoittamista loputtomiin. Se on sen luonne, siis kirjallisuuden.
Juttelin äsken J:n kanssa messengerissä, sitten vuosien. Pariisista aukenee yhteyksiä kauemmaskin Suomeen.
Pystyn nyt ehkä tekemään gradulle jotain. Katsotaan. Eilen metrossa Maria Vaaran lukeminen ahdisti, jouduin sulkemaan kirjan ja ajattelemaan jotakin muuta kuin loputonta loputonta depressiivisten metaforien ja muiden skitsoarvoitusten tulvaa: kuoppia, ovia, pimeitä huoneita, pettävää jäätä, tylinalia, mandraxia, vieraita, muukalaisia, pitää kyetä, ei voi sanoa... jaada jaa da jaa da! Kävin kirkossa ja olo onneksi katosi. Maria Magdalena voi rauhoittaa (oletan nyt Madeleinen olevan hänelle pyhitetty, en tarkistanut sitä mistään) mutta tuota toista naista ajatellessa... vaara.
Tällä hetkellä mielessä on kaksi muistiinpantavaa asiaa: viimeöinen pohdinta tien kronotoopista (A. voisi täydentää tätä Saisio-tietämyksellään ;) sekä pikainen ajatus Vaaran kirjoituksesta. Siirrän sen kronotooppi-jutun toiseen entryyn. Tämä jääköön tällaiseksi. Autenttiseksi todisteeksi erään gradun mahdottomuudesta.
(Muuten, kävisiköhän tämän jutun otsikko gradun otsikosta...)
MARIA VAARA
Eheytymisen, kasvun, ehto on mahdollisuus tavoittaa toinen ihminen, kommunikoida itse hänelle.
Käsittääkseni tästä on kyse a) omaelämäkerrallisessa kirjallisuudessa aina, b) mielen sairautta käsittelevässä kirjallisuudessa usein, c) Maria Vaaran tuotannossa ehdottomasti.
Maria Vaaralla ajatus näkyy kahdella eri tasolla. 1) Romaaneissa ja lyriikassa on kyse teeman: "minän ja toisen välisen suhteen mahdollisuus" käsittelystä. 2) Romaaneissa ja lyriikassa on kyse kielen merkitysmahdollisuuden analyysista. Ja nämä kaksi sekoittuvat toisiinsa, aina.
Mahdollisuus puhua, tuottaa ymmärrettävää kieltä avaa suhteen toiseen. Mielen terveys riippuu siis 1) kyvystä puhua ja 2) kyvystä puhua toiselle.
Vaara kirjoittaa ongelmista, temaattisesti:
Siitä että toinen ei ymmärrä
Siitä että toinen ei kuule
Siitä että toinen ei halua kuulla
Vaara analysoi ongelmaa, kielellistä, sanoen, että:
sanat eivät riitä
sanat pakenevat
--- nämä liittyvät ehkä eniten siihen, että toinen ei ymmärrä.
sanat ovat liian yksityisiä
--- liittyen siihen, että toinen ei kuule tai ei halua kuulla
Samalla Vaaran kirjoittamassa kiellessä näkyy poikkeuksia.
Voidaan puhua:
kielen materiaalisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka foneemeilla, äänteillä on
kielen syntaktisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka syntyy rakenteesta, koherenssista ja sen rikkomisesta
kielen semanttisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka on niin semanttisesti korrekteilla lausumilla kuin myös polysemiasta kärsivillä sellaisilla
kielen pragmaattisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka syntyy suhteessa toiseen, kuulijaan. Tyyli.
Ilman vastaanottajaa ei ole merkitystä. Muttei myöskään puhuvan subjektin hajotessa. Eikä silloin, kun viesti on kulunut, eloton, tyhjä - oikeastaan.
Tämän kaiken lisäksi... Ei. Todisteena tästä kaikesta on olemassa 13 Vaaran teosta, jotka , kaikesta huolimatta, ovat ymmärrettävää kieltä, kieltä joka tavoittaa ainakin lukijan.
Mistä voi vetää itsestäänselvän johtopäätöksen, että kirjallinen, painettu sana tavoittaa toisen todennäköisemmin kuin puhuttu kieli. Mahdollisesti.
Mutta on niiden teosten tarkoitus myös kuvata kielen poikkeamia, juuri niitä ilmiöitä, jotka vievät kielen kuilun partaalle ja samalla pitävät sen myös elossa. Ja tutkijan.
HUh. Siteeraan vihamiestäni Maria Vaaraa: "Tätä ei oikeastaan kannata lukea" (1974, 5.)
Miksi kirjoittaa jotain, mitä ei oikeastaan kenenkään kannata lukea? Ehkä tuo ajatus, josta lähdin tähän sekopäiseen kartoitukseen, oli sittenkin väärä. Ehkä vastaanottajaa ei tarvita, vaan kirjoituksen funktio on luoda yhteys minän ja minussa olevan toisen välille. Ja siinä sivussa katsoa, josko kirjoituksesta saattaisi olla jotakin hyötyä myös muille.
6 vuotta myöhemmin sama nainen nimittäin kirjoittaa: "Siksi minä tässä näin sanon, kun ajattelen, että jossakin on joku, joka samoin tai toisilla tavoilla on tehnyt tämän matkan. Hän voi silloin, jos tahtoo ja uskaltaa, lukea loppuun tämän ja oppia jotakin minun tavoistani tulla elämään uudelleen kaiken ihan pienenkin kautta ja avulla. Minä tiedän, etten ole ainut Maria. Siksi minun pitää puhua ja ajatella ja kirjoittaa kaikesta tästä." (Vaara 1980, 23.)
Tekisi mieli kysyä, miksi siitä kaikesta pitää kirjoittaa 8 romaania, mutta en kysy. Blanchot'n mukaan kirjailija jatkaa saman tarinan kirjoittamista loputtomiin. Se on sen luonne, siis kirjallisuuden.
lauantai 18. marraskuuta 2006
Pariisi yöllä
Viime yönä satoi, kun kävelin Pantheonin takaa kotiin.
Pantheonin ja Luxembourgin puutarhan yhdistävä Rue Soufflot (Pantheonin arkkitehti) oli kohtalaisen vilkas ja valoisa, ihmisiä menossa kotiin ravintoloista ja baareista. Puutarhan kohdalla kävelin pätkän Rue de Médicis:iä, aitaan kiinnitettyjen valokuva-installaatioiden vieressä, kunnes pääsin Rue Vaugirardille, joka läpäisee koko Montparnassen.
Kävelin Palais de Luxembourgin ohi ja aivastelin vartijoiden lasikoppien edessä, katsoivat ehkä myötätunnolla. Jatkoin Rue de Rennesin ja Falguieren metroasemien ohi, missä alkoi olla jo todella rauhallista ja tyhjää. Pelkästään suljettuja ruokakauppoja silloin tällöin, joku kiinalainen ravintola. Tour Montparnasse näkyi kaiken aikaa lähellä vasemmalla. Tästä ajettiin yöbussilla Anna-Leenan kanssa kentältä tullessa.
Jouduin oikeastaan seuraamaan 12-metron reittiä vaikka olisin halunnut kävellä 10:n vartta, mutta korttelit 15:sta ovat siinä kohtaa niin suuria pohjois-etelä-suunnassa, etten päässyt muuttamaan suuntaa, eikä kannattanut kuitenkaan alunperin lähteä tekemään kierrosta Sèvres Babylonin kautta. Vasta siinä vaiheessa kun olin Volontairesin aseman kohdalla, käännyin pohjoiseen ja kävelin normaalia reittiäni Rue Lecourbea pitkin kotiin päin. Aivan ennen käännöstä näin juhlat eräässä kolmannen kerroksen huoneistossa, jonka seinät olivat täynnä taidetta. Yksi pari tanssi keskellä lattiaa, muut istuskelivat ikkunalaudoilla ja jakkaroilla ja juttelivat.
Eiffel-torni näkyi niillä seuduin oikeastaan jokaisen risteyksen kohdalla, ja huomasin että öisin, kun se ei ole kunnolla valaistu, sen voi sekoittaa sähkötorniin. Pariisi on öisin vain paikoin valaistu, paikoin hyvinkin pimeä. Valo on kauniin oranssia, ja ehkä sade vielä korosti sen epätasaisuutta.
Kaikki ihmiset, joita näin, vaikuttivat myös koteihinsa menossa olevilta. Ei mitään häiriötä.
Pantheonin ja Luxembourgin puutarhan yhdistävä Rue Soufflot (Pantheonin arkkitehti) oli kohtalaisen vilkas ja valoisa, ihmisiä menossa kotiin ravintoloista ja baareista. Puutarhan kohdalla kävelin pätkän Rue de Médicis:iä, aitaan kiinnitettyjen valokuva-installaatioiden vieressä, kunnes pääsin Rue Vaugirardille, joka läpäisee koko Montparnassen.
Kävelin Palais de Luxembourgin ohi ja aivastelin vartijoiden lasikoppien edessä, katsoivat ehkä myötätunnolla. Jatkoin Rue de Rennesin ja Falguieren metroasemien ohi, missä alkoi olla jo todella rauhallista ja tyhjää. Pelkästään suljettuja ruokakauppoja silloin tällöin, joku kiinalainen ravintola. Tour Montparnasse näkyi kaiken aikaa lähellä vasemmalla. Tästä ajettiin yöbussilla Anna-Leenan kanssa kentältä tullessa.
Jouduin oikeastaan seuraamaan 12-metron reittiä vaikka olisin halunnut kävellä 10:n vartta, mutta korttelit 15:sta ovat siinä kohtaa niin suuria pohjois-etelä-suunnassa, etten päässyt muuttamaan suuntaa, eikä kannattanut kuitenkaan alunperin lähteä tekemään kierrosta Sèvres Babylonin kautta. Vasta siinä vaiheessa kun olin Volontairesin aseman kohdalla, käännyin pohjoiseen ja kävelin normaalia reittiäni Rue Lecourbea pitkin kotiin päin. Aivan ennen käännöstä näin juhlat eräässä kolmannen kerroksen huoneistossa, jonka seinät olivat täynnä taidetta. Yksi pari tanssi keskellä lattiaa, muut istuskelivat ikkunalaudoilla ja jakkaroilla ja juttelivat.
Eiffel-torni näkyi niillä seuduin oikeastaan jokaisen risteyksen kohdalla, ja huomasin että öisin, kun se ei ole kunnolla valaistu, sen voi sekoittaa sähkötorniin. Pariisi on öisin vain paikoin valaistu, paikoin hyvinkin pimeä. Valo on kauniin oranssia, ja ehkä sade vielä korosti sen epätasaisuutta.
Kaikki ihmiset, joita näin, vaikuttivat myös koteihinsa menossa olevilta. Ei mitään häiriötä.
Tietokone h***tissä
Ylösnousseiden aika ei ole sittenkään pitkä. Tietokoneiden maailmassa näköjään13 vuorokautta. Niin kauan se jaksoi toimia.
perjantai 17. marraskuuta 2006
Sairaana
Paha flunssa eikä ulkona edes sada.
Echange culturel -työ jää tänään tekemättä. Ehkä sunnuntaina pääsen haastattelemaan korealaisen tytön kanssa afrikkalaisia maahanmuuttajia 18:ssa. Odotan kokemusta suorastaan innolla: antropologiaa vaillinaisella ranskan kielellä ja nollatuntemuksella. "Tutkimus"! Tämän takia menin opiskelemaan kirjallisuutta...
Tosin opinnoilla ei ole mitään tekemistä myöskään tämänhetkisen House-innostukseni kanssa. Olen ajatellut pakonomaista tarvetta löytää kausaalisuhteita. Toinen kysymys liittyy jatkuvaan metaforien muodostamiseen. Kaikki yhtäkkiä liittyy kaikkeen siinä määrin, että samanlaiset suhteet, muodot, rakenteet toistuvat loputtomiin. Ihmissuhteet, kemialliset reaktiot, historialliset tapahtumat muodostavat samankaltaisia, toisiinsa verrattavia kulkuja. Mutta samalla vertaaminen, analogioiden luominen, tuo niihin aina jotakin uutta.
Echange culturel -työ jää tänään tekemättä. Ehkä sunnuntaina pääsen haastattelemaan korealaisen tytön kanssa afrikkalaisia maahanmuuttajia 18:ssa. Odotan kokemusta suorastaan innolla: antropologiaa vaillinaisella ranskan kielellä ja nollatuntemuksella. "Tutkimus"! Tämän takia menin opiskelemaan kirjallisuutta...
Tosin opinnoilla ei ole mitään tekemistä myöskään tämänhetkisen House-innostukseni kanssa. Olen ajatellut pakonomaista tarvetta löytää kausaalisuhteita. Toinen kysymys liittyy jatkuvaan metaforien muodostamiseen. Kaikki yhtäkkiä liittyy kaikkeen siinä määrin, että samanlaiset suhteet, muodot, rakenteet toistuvat loputtomiin. Ihmissuhteet, kemialliset reaktiot, historialliset tapahtumat muodostavat samankaltaisia, toisiinsa verrattavia kulkuja. Mutta samalla vertaaminen, analogioiden luominen, tuo niihin aina jotakin uutta.
keskiviikko 15. marraskuuta 2006
Aikuisten miesten leikkejä
Kävin tänään Palais de Tokyossa. Se on rakennettu Seinen rannalle, hieman oikealle vasten Eiffeliä, vuoden 1937 maailmannäyttelyä varten ja toimii nykyään Pariisin modernin taiteen museona.
Perusnäyttely on ilmainen kaikille, yksi Pariisin hyvistä teoista.
Joka tapauksessa: yksi huone esittelee André Bretonin ja ystävien taidetta, ja tulin siis palanneeksi surrealismiin. "Cadavre exquis" on ruumiin kuva, piirrustus, jota on ollut tekemässä useampi ihminen näkemättä toisten osuutta. Yksikertainen leikki, hyvin bretonmaista: sattuman varustaminen taiteen palvelukseen, alitajunta jne. Outoa, satumaista, uutta, yllätyksellistä. Mutta miksi suurin osa piirrustuksista on jollakin tapaa karmivia? Täytyykö tuntemattoman, sattumanvaraisen ja oudon olla aina jollakin tapaa pelottavaa, näiden isojen poikien mielestä? Teokset ovat täynnä katkenneita raajoja ja epämuodostumia.
ps. Nykytaiteen näyttelyn puolella kohtasin jotain ihanaa: puhelinluetteloista koottu kirjasto. Siellä oli mies järjestämässä niitä "kirjoja", ikään kuin kirjastovirkailija, tosissaan. En kuitenkaan kehdannut kysyä olisinko saanut kurkata 1998-vuoden Suomen Keltaisia sivuja.
Perusnäyttely on ilmainen kaikille, yksi Pariisin hyvistä teoista.
Joka tapauksessa: yksi huone esittelee André Bretonin ja ystävien taidetta, ja tulin siis palanneeksi surrealismiin. "Cadavre exquis" on ruumiin kuva, piirrustus, jota on ollut tekemässä useampi ihminen näkemättä toisten osuutta. Yksikertainen leikki, hyvin bretonmaista: sattuman varustaminen taiteen palvelukseen, alitajunta jne. Outoa, satumaista, uutta, yllätyksellistä. Mutta miksi suurin osa piirrustuksista on jollakin tapaa karmivia? Täytyykö tuntemattoman, sattumanvaraisen ja oudon olla aina jollakin tapaa pelottavaa, näiden isojen poikien mielestä? Teokset ovat täynnä katkenneita raajoja ja epämuodostumia.
ps. Nykytaiteen näyttelyn puolella kohtasin jotain ihanaa: puhelinluetteloista koottu kirjasto. Siellä oli mies järjestämässä niitä "kirjoja", ikään kuin kirjastovirkailija, tosissaan. En kuitenkaan kehdannut kysyä olisinko saanut kurkata 1998-vuoden Suomen Keltaisia sivuja.
tiistai 14. marraskuuta 2006
Muistiinpano. Hulluudesta
-Kassandra, troijatar, näkijä, hullu:
Sydämeni hakkasi kiihkeästi, raivokkaasti, niin kuin kamppailijan sydän kilpailun jälkeen. Ja minussa oli kamppailu käynnissä, sen kyllä huomasin. Kaksi verivihollista oli valinnut taistelutantereekseen minun sieluni aution maiseman. Vain mielipuolisuus suojasi minua siltä sietämättömältä tuskalta, jonka nuo kaksi muutoin olisivat minulle tuottaneet. Niin minä siis takerruin mielipuolisuuteeni, se minuun. Syvällä sisimmässäni, siellä mihin hulluus ei yltänyt, säilytin yhä tietoisuuden niistä vedoista ja vastavedoista, joita sallin itseni 'ylempänä' tehdä: kaikessa hulluudessa on humoristisia piirteitä. Joka sen tajuaa ja joka sitä osaa käyttää hyväkseen, on voittaja.
---
Minä päästin itseni vaipumaan syvemmälle, kokeeksi, sykäyksittäin. Hyvin hyvin ohut oli side joka liitti minut heihin, se saattoi katketakin. Mikä kauhea kiusaus. Minun oli uskallettava antaa hirveille näyille tilaa tulla, pidettävä aistini poissa tieltä. Hauskaa se ei ole, niin en halua väittää. Ihminen joutuu maksamaan matkasta manalaan, jossa asuvia hahmoja ei kukaan ole valmis kohtaamaan. (Christa Wolf 1983/1986 Kassandra, 66.)
Matka sinne ja takaisin. Hulluus ja suoja.
Sydämeni hakkasi kiihkeästi, raivokkaasti, niin kuin kamppailijan sydän kilpailun jälkeen. Ja minussa oli kamppailu käynnissä, sen kyllä huomasin. Kaksi verivihollista oli valinnut taistelutantereekseen minun sieluni aution maiseman. Vain mielipuolisuus suojasi minua siltä sietämättömältä tuskalta, jonka nuo kaksi muutoin olisivat minulle tuottaneet. Niin minä siis takerruin mielipuolisuuteeni, se minuun. Syvällä sisimmässäni, siellä mihin hulluus ei yltänyt, säilytin yhä tietoisuuden niistä vedoista ja vastavedoista, joita sallin itseni 'ylempänä' tehdä: kaikessa hulluudessa on humoristisia piirteitä. Joka sen tajuaa ja joka sitä osaa käyttää hyväkseen, on voittaja.
---
Minä päästin itseni vaipumaan syvemmälle, kokeeksi, sykäyksittäin. Hyvin hyvin ohut oli side joka liitti minut heihin, se saattoi katketakin. Mikä kauhea kiusaus. Minun oli uskallettava antaa hirveille näyille tilaa tulla, pidettävä aistini poissa tieltä. Hauskaa se ei ole, niin en halua väittää. Ihminen joutuu maksamaan matkasta manalaan, jossa asuvia hahmoja ei kukaan ole valmis kohtaamaan. (Christa Wolf 1983/1986 Kassandra, 66.)
Matka sinne ja takaisin. Hulluus ja suoja.
Unelmien kaupunki
Kuuntelin Ismo Alangon, Hanna Sarenin ja Laura Malmivaaran mietteet Unelmien kaupungista Hesarin sivuilla.
Paikka, jota Alanko ja Saren kuvasivat voisi itse asiassa olla Pariisi, helposti. He puhuivat pienistä kaupoista vieri vieressä, vilkkaista kahviloista, ravintoloista ja baareista, taiteen läsnäolosta katukuvassa, eloisista sisäpihoista, juttelevista, leikkivistä, nauravista ihmisistä - kaupungista joka on täynnä muistoja menneisyydestä ja samalla täynnä elämää.
Oon ollut tänään sisällä koko päivän. Täytyy yrittää hoitaa rästissä olevia asioita, vaikka graduun saakka tuskin pääsen tänäänkään.
Ikkunat ovat sisäpihalle mutta kaiken aikaa kuuluu elämän ääniä. Lapset huutavat, kirkon kellot lyövät tunnin välein - välillä useamminkin -, joku sahaa jotakin, naapuri pesee ikkunoita ja alakerran ravintolan keittiössä ahkeroidaan.
Noissa kelloissa on oma logiikkansa: on tuntilyönnit mutta välillä myös pelkkää soittoa, hirveän lujaa, nopeasti, pitkään. Mutta sitä tapahtuu vain keskipäivällä ja näin illan suussa. Yöksi soitto hiljenee ja alkaa yhdeksältä aamulla uudelleen.
Rappukäytävästä kuuluu tietenkin kaikki, edelleen. Kotiintulot ja -lähdot. Siivouksen äänet, käynnit postilaatikolla, puhelinkeskustelut. Täällä on niin paljon ihmisiä, että ollaan tavallaan lähekkäin koko ajan. Missään ei ole tyhjää tai autiota, ei kunnolla.
Laura Malmivaara puhui luonnosta, varsinkin meren läsnäolosta. Se täältä puuttuu. Nyt varsinkin, kun ilma alkaa olla syksyisempi ja aurinko paistaa harvemmin, tuntuu siltä että kaupunkimaisuus korostuu. Pimeä tulee vähän viiden jälkeen ja vain vilkkaimmilla kaduilla on kunnolla valoa. On paljon kiiltävää asvalttia ja kosteutta. Silloin mä nautin ehkä eniten suurten museoiden rauhasta. Louvressa ja Orsayssa voi istua aivan täydellisesti omissa ajatuksissaan.
Mutta päivisin ihania ovat edelleen puistot: Luxembourg, Tuileries, Monceau, Champ de Mars, pieni Square du Vert Galant Île de la Cité:n kärjessä, Square Jean XXIII Notre Damen takana. Välillä on jo liian kylmä istua: kosteus ja tuuli tulevat vaatteista läpi. Tuulen suojaa ei ole, sillä puut ovat riveissä ja alhaalta oksattomia. Lehdet lentävät väliin jääviä kujia pitkin.
Sellaisia näköaloja kuin Helsingin ja Espoon rannoilta on merelle, löytyy oikeastaan vain Seinen rannalta Tuilerien puutarhasta ja Concordelta. Vain siellä on tarpeeksi laakeaa, rakentamatonta. Voi katsoa Champs Elyséetä pitkin ajavien autojen merta, Seineä pitkin kulkevia laivoja, Eiffeliä.
Helsingin Sanomien Unelmien kaupungit löytyvät osoitteesta http://omakaupunki.hs.fi.
Paikka, jota Alanko ja Saren kuvasivat voisi itse asiassa olla Pariisi, helposti. He puhuivat pienistä kaupoista vieri vieressä, vilkkaista kahviloista, ravintoloista ja baareista, taiteen läsnäolosta katukuvassa, eloisista sisäpihoista, juttelevista, leikkivistä, nauravista ihmisistä - kaupungista joka on täynnä muistoja menneisyydestä ja samalla täynnä elämää.
Oon ollut tänään sisällä koko päivän. Täytyy yrittää hoitaa rästissä olevia asioita, vaikka graduun saakka tuskin pääsen tänäänkään.
Ikkunat ovat sisäpihalle mutta kaiken aikaa kuuluu elämän ääniä. Lapset huutavat, kirkon kellot lyövät tunnin välein - välillä useamminkin -, joku sahaa jotakin, naapuri pesee ikkunoita ja alakerran ravintolan keittiössä ahkeroidaan.
Noissa kelloissa on oma logiikkansa: on tuntilyönnit mutta välillä myös pelkkää soittoa, hirveän lujaa, nopeasti, pitkään. Mutta sitä tapahtuu vain keskipäivällä ja näin illan suussa. Yöksi soitto hiljenee ja alkaa yhdeksältä aamulla uudelleen.
Rappukäytävästä kuuluu tietenkin kaikki, edelleen. Kotiintulot ja -lähdot. Siivouksen äänet, käynnit postilaatikolla, puhelinkeskustelut. Täällä on niin paljon ihmisiä, että ollaan tavallaan lähekkäin koko ajan. Missään ei ole tyhjää tai autiota, ei kunnolla.
Laura Malmivaara puhui luonnosta, varsinkin meren läsnäolosta. Se täältä puuttuu. Nyt varsinkin, kun ilma alkaa olla syksyisempi ja aurinko paistaa harvemmin, tuntuu siltä että kaupunkimaisuus korostuu. Pimeä tulee vähän viiden jälkeen ja vain vilkkaimmilla kaduilla on kunnolla valoa. On paljon kiiltävää asvalttia ja kosteutta. Silloin mä nautin ehkä eniten suurten museoiden rauhasta. Louvressa ja Orsayssa voi istua aivan täydellisesti omissa ajatuksissaan.
Mutta päivisin ihania ovat edelleen puistot: Luxembourg, Tuileries, Monceau, Champ de Mars, pieni Square du Vert Galant Île de la Cité:n kärjessä, Square Jean XXIII Notre Damen takana. Välillä on jo liian kylmä istua: kosteus ja tuuli tulevat vaatteista läpi. Tuulen suojaa ei ole, sillä puut ovat riveissä ja alhaalta oksattomia. Lehdet lentävät väliin jääviä kujia pitkin.
Sellaisia näköaloja kuin Helsingin ja Espoon rannoilta on merelle, löytyy oikeastaan vain Seinen rannalta Tuilerien puutarhasta ja Concordelta. Vain siellä on tarpeeksi laakeaa, rakentamatonta. Voi katsoa Champs Elyséetä pitkin ajavien autojen merta, Seineä pitkin kulkevia laivoja, Eiffeliä.
Helsingin Sanomien Unelmien kaupungit löytyvät osoitteesta http://omakaupunki.hs.fi.
sunnuntai 12. marraskuuta 2006
"Car numéro deux, car numéro deux, car du, car du, car numéro deux."
"Le week-end d'intégration" takana. Uskomatonta riehumista, tanssimista, huutamista. Viiniä, tequilaa, giniä, vodkaa. Ranskalaisista lähtee järkyttävän kova melu. 100-päinen ihmislauma huutaa kuorossa: "On a soif, on a soif, on a soif" (jano). Ja hakkaa käsiään pöytään. Haarukat ja veitset lentelevät.
Bussissa sama ilmiö. Kun jompikumpi busseista ohittaa toisen, hakataan käsiä ikkunoihin. Liimaudutaan alasti kiinni ikkunaan. Piirretään kaikkien kasvoihin ja käsiin tussilla. Myös selkiin, vatsoihin jne.
Teemana "open bar" ja "open kiss".
Hygienia. Ei ole. Yhteinen pullo. Vaahtokarkkileikkejä.
Kiinnostava kokemus.
Juttelin:
Itävaltalaisen pojan kanssa opiskeluista.
Kreikkalaisen ja italialaisen tytön kanssa opiskeluista.
Adinan ja Dirtyn kanssa monista asioista. Erityisesti ranskalaisesta käytöksestä. Sama koskee Emmiä ja Tuulia.
Ranskalaisen pojan kanssa sairaalajärjestelmistä.
Ranskalaisen pojan kanssa siitä pidinkö häntä tylsänä. En pitänyt, se oli väärinkäsitys. Olin sanonut, että rauhallinen.
Italialaisen pojan kanssa todennäköisesti Italiasta ja taiteesta.
Ranskalaisen tytön kanssa jostakin tärkeästä. Annoin ehkä neuvon.
Espanjalaisen pojan kanssa tanssimisesta.
Venezuelalaisen pojan kanssa Kimi Räikkösestä ja pakokaasun aiheuttamista saasteista. Äänensävyt olivat aika kärkkäitä.
(tässä kohtaa voi arvata, että kävin nukkumassa)
Kööpenhaminalaisen pojan kanssa Niels Lan Dokyn hienosta dokumentista nimeltä "Between a Tear and a Smile". Tanskalaisesta jazz-klubista. Ruotsin kielestä.
Itävaltalais-turkkilaisen pojan kanssa markkinoinnista ja hygieniasta.
Espanjalaisen, J:n näköisen pojan kanssa lumesta. Ice Princess.
Aamulla käveltiin maaseudulla. Päivällä Mont St-Michelillä. Luostari on rakennettu vuorelle 700-luvulla. Vuoroveden laskiessa se on yhteydessä mantereehen, muutoin oma saarensa. Hieno.
Väsyttää. Tyytyväinen, että selvisin hengissä - ja puhuin ranskaa.
Koe itse:
Ja:
Les jeux
Une chanson allemande
Bussissa sama ilmiö. Kun jompikumpi busseista ohittaa toisen, hakataan käsiä ikkunoihin. Liimaudutaan alasti kiinni ikkunaan. Piirretään kaikkien kasvoihin ja käsiin tussilla. Myös selkiin, vatsoihin jne.
Teemana "open bar" ja "open kiss".
Hygienia. Ei ole. Yhteinen pullo. Vaahtokarkkileikkejä.
Kiinnostava kokemus.
Juttelin:
Itävaltalaisen pojan kanssa opiskeluista.
Kreikkalaisen ja italialaisen tytön kanssa opiskeluista.
Adinan ja Dirtyn kanssa monista asioista. Erityisesti ranskalaisesta käytöksestä. Sama koskee Emmiä ja Tuulia.
Ranskalaisen pojan kanssa sairaalajärjestelmistä.
Ranskalaisen pojan kanssa siitä pidinkö häntä tylsänä. En pitänyt, se oli väärinkäsitys. Olin sanonut, että rauhallinen.
Italialaisen pojan kanssa todennäköisesti Italiasta ja taiteesta.
Ranskalaisen tytön kanssa jostakin tärkeästä. Annoin ehkä neuvon.
Espanjalaisen pojan kanssa tanssimisesta.
Venezuelalaisen pojan kanssa Kimi Räikkösestä ja pakokaasun aiheuttamista saasteista. Äänensävyt olivat aika kärkkäitä.
(tässä kohtaa voi arvata, että kävin nukkumassa)
Kööpenhaminalaisen pojan kanssa Niels Lan Dokyn hienosta dokumentista nimeltä "Between a Tear and a Smile". Tanskalaisesta jazz-klubista. Ruotsin kielestä.
Itävaltalais-turkkilaisen pojan kanssa markkinoinnista ja hygieniasta.
Espanjalaisen, J:n näköisen pojan kanssa lumesta. Ice Princess.
Aamulla käveltiin maaseudulla. Päivällä Mont St-Michelillä. Luostari on rakennettu vuorelle 700-luvulla. Vuoroveden laskiessa se on yhteydessä mantereehen, muutoin oma saarensa. Hieno.
Väsyttää. Tyytyväinen, että selvisin hengissä - ja puhuin ranskaa.
Koe itse:
Ja:
Les jeux
Une chanson allemande
torstai 9. marraskuuta 2006
Siltoja menneisyyteen
Näin viime perjantaina Hammurabin lakikiven. En oikeastaan tiennyt, että se on Louvressa. Herätti outoja muistoja ala-asteen historian tunnilta, jotakin salaperäistä ja kiinnostavaa. Tavoittamatonta.
Muutenkin olen tässä keräillyt erilaisia kokemuksia menneestä. Mietin tänään Musée d'Orsayssa, että jostakin syystä en kykene ymmärtämään että kaikki ne maalaukset ja piirrokset ovat oikeita. Siis alkuperäisiä kappaleita, eivät muutamia vuosia sitten painettuja julisteita tai kuvia ruudulla. Joudun muistuttelemaan itseäni siitä.
Veistokset ja rakennukset eivät tuota samaa ongelmaa. Ne ovat ikään kuin väistämättä läsnä, alkuperäisessä muodossaan, mikä on tietenkin paradoksaalista sillä juuri niidenhän kohdalla monistaminen on sallittua. Mutta jotenkin ne tunkeutuvat katsojan elämään nykyhetkessä, tuovat luokseni alkuperäisen kontekstinsa, koko historiansa minun katseeseeni saakka, siinä missä kuvataide tuntuu elävän menneessä, jäävän sinne, ja jättävän jälkeensä vain loputtoman määrän kopiota. Kuvien kohdalla tunnistan menneisyyden mutta en jostakin syystä meinaa tavoittaa sitä.
Toisaalta kuvien kanssa voi kyllä olla yhteinen historia. Niin kuin kirjojenkin kanssa. Ja ihmisten.
Yhteys rakentuu toisaalta menneisyyden ymmärryksestä, siitä että tietää toisen olevan eri maailmasta, jostakin jota ei voi itse koskaan saavuttaa ja jonka voi vain kuvitella, ja toisaalta omasta suhteesta, omasta historiasta teoksen kanssa, joka on uudempi mutta samalla merkityksellinen.
In the Lost Garden (Helen Humphreys).Menetetyssä puutarhassa, kadonneessa puutarhassa Gwen kirjoittaa loputonta kirjettä Virginia Woolfille. Hän tuntee lähes katkeruutta siitä, että Mrs. Woolf on yhtäkkiä poissa. Ettei tämä voisikaan enää koskaan lukea saamaansa kirjettä, vastata kysymykseen näkivätkö he toisensa eräänä sumuisena iltana lontoolaisella kujalla. Kun kirjailija vielä oli elossa, suhteella oli mahdollisuus mutta kuoleman jälkeen tuntuu, että side heidän väliltään, mahdollinen yhteys, on katkaistu. Asia muistuttaa häntä siitä katkoksesta, jonka sota aiheuttaa elämälle.
Eletään vuotta 1941. Niin paljon kuolemaa, että menneisyyden ja nykyisyyden välille on kasvanut järjetön kuilu. Paljon asioita, joiden myötä entinen elämä on menetetty lopullisesti, ja uusia menetyksiä tapahtuu koko ajan. Mikään ei säily. Aikaa ei enää ole.
Kun Jane lukee ääneen Woolfin "Majakkaa" eräälle sotilaista, Gwen istuu oven takana kuuntelemassa. Romaanin kautta jokin Gwenin kokemuksessa muuttuu.
(p.143)
"She reads as though there were all the time in the world to tell the story. And when I hear that voice polishing those words so that they shine inside me, I miss my old life - London, my mother - so acutely I actually cry. I haven't read To the Lighthouse in so long, but I remember it all."
(p.155-156)
"I lean my head against the door and it moves open a crack. I can see Jane reading to David, how she sits close beside him, her head bent over the sweater he is fashioning from his skeins of wool.
There is Lily Briscoe on the lawn, trying to finish her painting, looking up from her easel to a memory of Mrs. Ramsay on the steps of the house with James. Her hand holds a paintbrush as a conductor holds a baton. This is the music of the moment, these words and images, and all of a sudden I know that it doesn't matter whether or not it was Mrs. Woolf I followed through London that June evening seven years ago. I will never be closer to her than now. The book is the shared experience, the shared intimacy. There is Virginia Woolf, dipping her pen in ink, looking up from the page with Lily on the lawn, to the view out her window. Here am I, looking across the room to the summer dark beating against these mullioned panes. There is Jane reading the words aloud to a young soldier sitting beside her. It is a place we have all arrived, this book."
Luennan kautta syntyy yhteys menneisyyden ja nykyisyyden, iäksi menetetyn toisen ja minän välille. Taideteosten synnyttämät kokemukset, muistot kantautuvat menneisyydestä nykyhetkeen teosten välityksellä. Ne toimivat kuin päiväkirja tai valokuva, luovat suhteen menneeseen minään mutta samalla myös toiseen ihmiseen, kirjailijaan, toiseen lukijaan.
Taideteoksen ympärillä voidaankin nähdä olevan yhteisö, joka koostuu kirjailijasta ja lukijasta, lukijoiden affektiivisista kokemuksista, saman lukijan eri luennoista, toisten eri luennoista.
Kokonainen maailma, joka ei ole riippuvainen ajan ja paikan asettamista rajoitteista, vaan ylittää rajat menneisyydestä nykyisyyteen, sieltä tänne.
keskiviikko 8. marraskuuta 2006
Puutarhoissa, Luxembourgin ja muuallakin, kirjallisissa ja todellisissa
Olen lueskellut ja ollut erilaisissa maisemissa. Tai pikemminkin ajoissa, sillä Pariisi säilyy, etenkin puutarhat.
Fragmentteja:
Helen Humphreysin romaanissa The Lost Garden puhutaan kukista kuin taiteesta. Niiden tulkinnasta, puutarhojen tulkinnasta. Puutarhat kertovat tarinoita: kasvit, niiden tarkoitukset, tuoksut, nimien etymologia, värit, muodot, rakenne. Romaanissa on yksi kappale, joka kuljetti minut vuoden 1941 Devonista takaisin tänne Pariisiin.
Madame Hardy-niminen valkoinen ruusu muodostaa teoksen viimeisen puutarhan, "Garden of Faith":in, uskon puutarhan. Edelliset olivat "Garden of Longing", kaipauksen puutarha sekä "Garden of Loss", menetyksen puutarha. Teoksen puutarhojen mukaan menetystä ja kaipausta seuraa usko. Gwen kirjoittaa:
"The rose is called Madame Hardy. It is a Damask Rose, with large, double blooms that are often as wide across as the span of a hand. It has very strong, haunting fragrance, with a hint of lemon under the musk of perfume. Though a shrub rose, it is tall and can be used as a climber, as it has been here in the hidden garden. A distinctive feature of this beautiful rose is the small emerald-green eye in the centre of the bloom. Bred by Eugene Hardy at the Luxembourg Gardens in France in 1832, it was named after his wife." (p.154)
Myös Écriture academic-luento vei minut muutama viikko sitten Luxembourgin puutarhaan. Luettiin Simone de Beauvoirin Mémoires d'une jeune fille rangeé:n kohtausta, jossa nuori Simone viettää kesäpäivää puutarhassa ja kirjakaupassa:
"Pendant les semaines qui précédèrent mon examen, je connus des joils sans mélange. Il faisait beau et ma mère me permit d'aller étudier au Luxembourg. Je m'installais au bord d'une pelouse au près de la fontaine Medicis. Sous mon chapeau de paille, je me croyais des allures d'une grand jolie fille. Je lisais, je respirais l'odeur du gazon, et je me sentais aussi libre que les etudiants qui traversaient nonchalamment le jardin.
Je franchissais la grille, je allais sous les arcades de l'Odeon, où il y avait à l'etalage des rangées de livres: je lisais debut pendant trois ou deux heures, tout ce qui me tombait sous la main. Sans que jamais avant un vendeur me derangeât. Je me disais que tant qu'il y aurait des livres, le bonheur m'était garanti."
"Niin kauan kuin on kirjoja, onneni on taattu."
Ruusuja en ole löytänyt mutta käytiin AL:n kanssa Medicien lähteellä viime viikolla.
Suihkulähteen mytologia-hahmot on lisätty vasta 1800-luvulla (kertoi opaskirja) ja AL järkeili, että myös outo fasadi, jota vasten ne piirtyvät on samaa tekoa. Kun Simone kävi siellä, olivat hahmot kyllä jo paikoillaan, olleet vuosikymmeniä. Mutta Hardyn kasvattaessa ruusujaan, oli lähteen laajennus ehkä vasta suunnitteilla.
Kuvaelma esittää rakastavaisia Galateiaa ja Acista, nymfiä ja paimenta. Heidän yläpuolellaan on Polyneikes-jättiläinen, joka rakasti myös Galateiaa. Tappoi paimenen. Galateia suri ja muutti Aciksen suihkulähteeksi (miten sopivaa) tai luotettavamman lähteen mukaan Acis-joeksi Sisiliaan.
En tiedä paljoa muista maista, mutta ehkä parasta täällä ovat puutarhat. Ne tuntuvat olevan tärkeitä.
Viime lauantaina tuossa ikkunani alla oli kolme ihmistä laittamassa kuntoon sisäpihan viheraluetta.
Fragmentteja:
Helen Humphreysin romaanissa The Lost Garden puhutaan kukista kuin taiteesta. Niiden tulkinnasta, puutarhojen tulkinnasta. Puutarhat kertovat tarinoita: kasvit, niiden tarkoitukset, tuoksut, nimien etymologia, värit, muodot, rakenne. Romaanissa on yksi kappale, joka kuljetti minut vuoden 1941 Devonista takaisin tänne Pariisiin.
Madame Hardy-niminen valkoinen ruusu muodostaa teoksen viimeisen puutarhan, "Garden of Faith":in, uskon puutarhan. Edelliset olivat "Garden of Longing", kaipauksen puutarha sekä "Garden of Loss", menetyksen puutarha. Teoksen puutarhojen mukaan menetystä ja kaipausta seuraa usko. Gwen kirjoittaa:
"The rose is called Madame Hardy. It is a Damask Rose, with large, double blooms that are often as wide across as the span of a hand. It has very strong, haunting fragrance, with a hint of lemon under the musk of perfume. Though a shrub rose, it is tall and can be used as a climber, as it has been here in the hidden garden. A distinctive feature of this beautiful rose is the small emerald-green eye in the centre of the bloom. Bred by Eugene Hardy at the Luxembourg Gardens in France in 1832, it was named after his wife." (p.154)
Myös Écriture academic-luento vei minut muutama viikko sitten Luxembourgin puutarhaan. Luettiin Simone de Beauvoirin Mémoires d'une jeune fille rangeé:n kohtausta, jossa nuori Simone viettää kesäpäivää puutarhassa ja kirjakaupassa:
"Pendant les semaines qui précédèrent mon examen, je connus des joils sans mélange. Il faisait beau et ma mère me permit d'aller étudier au Luxembourg. Je m'installais au bord d'une pelouse au près de la fontaine Medicis. Sous mon chapeau de paille, je me croyais des allures d'une grand jolie fille. Je lisais, je respirais l'odeur du gazon, et je me sentais aussi libre que les etudiants qui traversaient nonchalamment le jardin.
Je franchissais la grille, je allais sous les arcades de l'Odeon, où il y avait à l'etalage des rangées de livres: je lisais debut pendant trois ou deux heures, tout ce qui me tombait sous la main. Sans que jamais avant un vendeur me derangeât. Je me disais que tant qu'il y aurait des livres, le bonheur m'était garanti."
"Niin kauan kuin on kirjoja, onneni on taattu."
Ruusuja en ole löytänyt mutta käytiin AL:n kanssa Medicien lähteellä viime viikolla.
Suihkulähteen mytologia-hahmot on lisätty vasta 1800-luvulla (kertoi opaskirja) ja AL järkeili, että myös outo fasadi, jota vasten ne piirtyvät on samaa tekoa. Kun Simone kävi siellä, olivat hahmot kyllä jo paikoillaan, olleet vuosikymmeniä. Mutta Hardyn kasvattaessa ruusujaan, oli lähteen laajennus ehkä vasta suunnitteilla.
Kuvaelma esittää rakastavaisia Galateiaa ja Acista, nymfiä ja paimenta. Heidän yläpuolellaan on Polyneikes-jättiläinen, joka rakasti myös Galateiaa. Tappoi paimenen. Galateia suri ja muutti Aciksen suihkulähteeksi (miten sopivaa) tai luotettavamman lähteen mukaan Acis-joeksi Sisiliaan.
En tiedä paljoa muista maista, mutta ehkä parasta täällä ovat puutarhat. Ne tuntuvat olevan tärkeitä.
Viime lauantaina tuossa ikkunani alla oli kolme ihmistä laittamassa kuntoon sisäpihan viheraluetta.
maanantai 6. marraskuuta 2006
Suunnitelmia, korviketoimintoja
Kirjoitan kritiikkiä google-runoudesta ja tarvitsen tietenkin korviketoimintoja. Kirjoitus on kohta jo myöhässä, johtuen lähinnä tietokone-ongelmistani, mutta toivoa sen saataamisesta lähetyskuntoon viimeistään huomenna on vielä olemassa. Jotenkin kuvittelin, että täällä ei tulisi koskaan kiire. Olin väärässä.
Olen selaillut koko päivän muiden suomalaisten blogeja, hakusanoinani google ja runot, ja huomannut (jälleen) miten tärkeä väline netistä on kulttuurimaailmassakin tullut. Keskustelua taiteesta käydään blogeissa ja kulttuurisivustoilla. Ihmiset viittaavat toisiinsa ja kaikki käyvät ristiin samoissa paikoissa. En edelleenkään tiedä mitä olisin tehnyt, ellen olisi saanut konettani toimimaan (tai ellei se itse olisi päättänyt parantua). Vastedes lähetän kaiken kirjoittamani suoraan nettiin "turvaan" vielä varmuuskopioiden lisäksi. Ja pääsyäni nettiin älköön mikään estäkö :)
Tiedän, että olen parhaimmillani tehdessäni katteettomia lupauksia itselleni juuri tällaisilla hetkillä, jolloin jonkin työn deadline lähestyy armottomasti. Mutta joka tapauksessa: aion yrittää käyttää aikaani täällä myös ranskalaisen kulttuurielämän seuraamiseen. Haluaisin löytää täällä käynnissä olevat keskustelut ja keskustelevat ihmiset, unohtamatta kuitenkaan suomalaista taiteen maailmaa. Siinä on tehtävää kyllikseen. Joka tapauksessa: ilman nettiä en olisi tänään voinut tavoittaa Suomea mitenkään. Kiitos internet.
Mutta takaisin Pariisiin ja täällä oleviin konkreettisiin suunnitelmiin. Ostin viime torstaina vuosikortin Musée d'Orsayhin ja perjantai on edelleen Louvre-päivä. En edelleenkään tiedä, missä välissä aion sitä graduani kirjoittaa. Yritän olla ottamatta siitä paineita. Lupaan, että lopetan suunnitelmien tekemisen tähän.
Olen selaillut koko päivän muiden suomalaisten blogeja, hakusanoinani google ja runot, ja huomannut (jälleen) miten tärkeä väline netistä on kulttuurimaailmassakin tullut. Keskustelua taiteesta käydään blogeissa ja kulttuurisivustoilla. Ihmiset viittaavat toisiinsa ja kaikki käyvät ristiin samoissa paikoissa. En edelleenkään tiedä mitä olisin tehnyt, ellen olisi saanut konettani toimimaan (tai ellei se itse olisi päättänyt parantua). Vastedes lähetän kaiken kirjoittamani suoraan nettiin "turvaan" vielä varmuuskopioiden lisäksi. Ja pääsyäni nettiin älköön mikään estäkö :)
Tiedän, että olen parhaimmillani tehdessäni katteettomia lupauksia itselleni juuri tällaisilla hetkillä, jolloin jonkin työn deadline lähestyy armottomasti. Mutta joka tapauksessa: aion yrittää käyttää aikaani täällä myös ranskalaisen kulttuurielämän seuraamiseen. Haluaisin löytää täällä käynnissä olevat keskustelut ja keskustelevat ihmiset, unohtamatta kuitenkaan suomalaista taiteen maailmaa. Siinä on tehtävää kyllikseen. Joka tapauksessa: ilman nettiä en olisi tänään voinut tavoittaa Suomea mitenkään. Kiitos internet.
Mutta takaisin Pariisiin ja täällä oleviin konkreettisiin suunnitelmiin. Ostin viime torstaina vuosikortin Musée d'Orsayhin ja perjantai on edelleen Louvre-päivä. En edelleenkään tiedä, missä välissä aion sitä graduani kirjoittaa. Yritän olla ottamatta siitä paineita. Lupaan, että lopetan suunnitelmien tekemisen tähän.
sunnuntai 5. marraskuuta 2006
Tietokoneen ylösnousemus
Viikko sitten kannettava päätti sairastua niin pahasti, etten päässyt käynnistystä pidemmälle yrittäessäni kiireessä lähettää itselleni koulutehtäviä sähköpostiin ja sitten printattavaksi. Tunsin itseni täysin hylätyksi, ja tajusin oikeastaan ensimmäistä kertaa täällä ollessani, että jokin saattaa oikeasti mennä vikaan. Sillä hetkellä tuntui itse asiassa siltä, että oli tapahtunut pahin mahdollinen.
Gradu, kaikki valokuvat, kaikki osoitteet, numerot, laskelmat, muistiinpanot olivat yhtäkkiä kadonneet. Ja kaikkein eniten harmitti edellisenä iltana valmistuneiden koulutehtävien menetys.
Jätin menemättä Suomen käännöstunnille sekä akateemisen kirjoittamisen luennolle ja käytin päivän soittelemalla Suomen ja Ranskan Fujitsu Siemensille. Tajusin samalla vähitellen, ettei gradun kirjoittamisesta tulisi mitään ilman viimeisimpiä muistiinpanoja. Miten riippuvainen ihminen voi olla yhdestä tietokoneesta?
A-L toi tullessaan varalle koneen, jolla pääsin kuitenkin nettiin. Ja viimeisen 9 päivän kuluessa olen jo tottunut ajatukseen, että tiettyjä asioita voi jättää tekemättä. Niin kuin nyt esimerkiksi se gradu, ja joku koulutehtävä jonka käsittelykerta meni jo.
Kunnes tänään jälleen kerran yritin avata rikkinäisen koneen - ja se käynnistyi. Näköjään myös sairastunut tietokone voi parantua äkisti.
Huomenna alkaa uusi viikko, viides täällä ja asiat alkavat olla kohtalaisen hyvällä mallilla.
Gradu, kaikki valokuvat, kaikki osoitteet, numerot, laskelmat, muistiinpanot olivat yhtäkkiä kadonneet. Ja kaikkein eniten harmitti edellisenä iltana valmistuneiden koulutehtävien menetys.
Jätin menemättä Suomen käännöstunnille sekä akateemisen kirjoittamisen luennolle ja käytin päivän soittelemalla Suomen ja Ranskan Fujitsu Siemensille. Tajusin samalla vähitellen, ettei gradun kirjoittamisesta tulisi mitään ilman viimeisimpiä muistiinpanoja. Miten riippuvainen ihminen voi olla yhdestä tietokoneesta?
A-L toi tullessaan varalle koneen, jolla pääsin kuitenkin nettiin. Ja viimeisen 9 päivän kuluessa olen jo tottunut ajatukseen, että tiettyjä asioita voi jättää tekemättä. Niin kuin nyt esimerkiksi se gradu, ja joku koulutehtävä jonka käsittelykerta meni jo.
Kunnes tänään jälleen kerran yritin avata rikkinäisen koneen - ja se käynnistyi. Näköjään myös sairastunut tietokone voi parantua äkisti.
Huomenna alkaa uusi viikko, viides täällä ja asiat alkavat olla kohtalaisen hyvällä mallilla.
lauantai 28. lokakuuta 2006
Le Cremailler
Tupaantuliaiset.
AL tuli viime yönä ja tänään tytöt tulivat katsomaan asuntoa. Ripustettiin (hirtettiin) pata... pendre le cremailler, tai jotain sinnepäin. Maylis, Elsa ja E., myöhemmin T., ja sitten vielä Audrey ja Agatha. Se menee. Siis hyvin. Huolimatta siitä että tuntuu, ettei kykyni puhua ranskaa ole kehittynyt yhtään. Se ei tunnu haittaavan, ainakaan näiden ihmisten kanssa.
AL tuli viime yönä ja tänään tytöt tulivat katsomaan asuntoa. Ripustettiin (hirtettiin) pata... pendre le cremailler, tai jotain sinnepäin. Maylis, Elsa ja E., myöhemmin T., ja sitten vielä Audrey ja Agatha. Se menee. Siis hyvin. Huolimatta siitä että tuntuu, ettei kykyni puhua ranskaa ole kehittynyt yhtään. Se ei tunnu haittaavan, ainakaan näiden ihmisten kanssa.
lauantai 21. lokakuuta 2006
Pyykkipäivä
Ensimmäinen lauantai yksin omassa kodissa. Kävin ostamassa kirjoja Hôtel de Villen vierestä BHV:ltä ja tulin pesemään pyykkejä. Ehti jo tulla pimeäkin.
Kotikadulla on Laverie. Se on niin lähellä tätä asuntoa, että voi melkein ajatella käyvänsä pyykkituvassa. Täällä asunnon pieni koko ei haittaa. Elämää on ympärillä niin lähellä.
Vielä viikko sitten vierastin kaikkia ääniä. Puurappuset huutavat kun joku kävelee. Nyt alan jo tottua niihin. Ja yksin olemiseen.
Kotikadulla on Laverie. Se on niin lähellä tätä asuntoa, että voi melkein ajatella käyvänsä pyykkituvassa. Täällä asunnon pieni koko ei haittaa. Elämää on ympärillä niin lähellä.
Vielä viikko sitten vierastin kaikkia ääniä. Puurappuset huutavat kun joku kävelee. Nyt alan jo tottua niihin. Ja yksin olemiseen.
lauantai 14. lokakuuta 2006
Ranskalainen illanvietto
A. ja M. tulivat tänään. Odotin Gare du Nordilla vain hetken, vaikka piti olla ajoissa. Olin ajellut metrolla ajatuksissani edestakaisin. Täällä on paljon ihmisiä mutta ei täällä koskaan eksy. Ei paikoista eikä ihmisistä. Tytötkin näin jo junasta.
Mutta myöhässä ovat kaikki.
Uudessa kodissa alkaa olla jo valmista. Aamulla kävin tyttöjen, E:n ja kämppisten, kanssa St. Ouenin kirpputorilla. Sieltä se nimikin on, siis kirpputori, marché aux puces. Joku oli toissavuosisadalla katsellut lumppukasoja ja todennut, että onpas kirppujen tori ("Ma parole, mais c'est le marché aux puces!"). Nyt siellä on mahtavia antiikkikauppoja. Ja ravintola nimeltää Chez Louisette, joka on portti suoraan 40-luvulle.
Tulin kotiin tekemään ostoksia iltaa varten. Rue du Commercella on fromagerie, boulangerie, boucherie, patisserie... Helppoa ja jännittävää. Katu päättyy kirkkoon jonka vieressä asun. Kirkon takana puolestaan, Boucicaut'n metroaseman vieressä, on Monoprix. Vain se on auki myöhempään. Muutoin kaupunki hiljenee täällä päin seitsemän jälkeen. Missä päivällä on kova vilinä, on illalla kodikasta ja rauhallista.
Täällä voi, nyt vielä ainakin, nauttia pienistä asioista: kaupassa käymisestä ja metrolla kulkemisesta.
Illalla oli Floren läksiäiset vanhassa "kodissa" Rue du Dragonilla. (Se jatkuu etelään Montparnasselle Rue du Cherche-Midinä, jolla HP kuulemma asuu. Kuriositeetti, pitää aina mainitta.) E:n, Maylisin ja Audreyn luona tuntuu hyvältä käydä.
Tuntuu, että elämä alkaa jo kulkea täällä varmasti ja hallitusti. On paikkoja ja ystäviä. Illanviettoja ja juhlia, joihin kutsutaan.
Mutta myöhässä ovat kaikki.
Uudessa kodissa alkaa olla jo valmista. Aamulla kävin tyttöjen, E:n ja kämppisten, kanssa St. Ouenin kirpputorilla. Sieltä se nimikin on, siis kirpputori, marché aux puces. Joku oli toissavuosisadalla katsellut lumppukasoja ja todennut, että onpas kirppujen tori ("Ma parole, mais c'est le marché aux puces!"). Nyt siellä on mahtavia antiikkikauppoja. Ja ravintola nimeltää Chez Louisette, joka on portti suoraan 40-luvulle.
Tulin kotiin tekemään ostoksia iltaa varten. Rue du Commercella on fromagerie, boulangerie, boucherie, patisserie... Helppoa ja jännittävää. Katu päättyy kirkkoon jonka vieressä asun. Kirkon takana puolestaan, Boucicaut'n metroaseman vieressä, on Monoprix. Vain se on auki myöhempään. Muutoin kaupunki hiljenee täällä päin seitsemän jälkeen. Missä päivällä on kova vilinä, on illalla kodikasta ja rauhallista.
Täällä voi, nyt vielä ainakin, nauttia pienistä asioista: kaupassa käymisestä ja metrolla kulkemisesta.
Illalla oli Floren läksiäiset vanhassa "kodissa" Rue du Dragonilla. (Se jatkuu etelään Montparnasselle Rue du Cherche-Midinä, jolla HP kuulemma asuu. Kuriositeetti, pitää aina mainitta.) E:n, Maylisin ja Audreyn luona tuntuu hyvältä käydä.
Tuntuu, että elämä alkaa jo kulkea täällä varmasti ja hallitusti. On paikkoja ja ystäviä. Illanviettoja ja juhlia, joihin kutsutaan.
sunnuntai 8. lokakuuta 2006
J'ai trouvé un appartement - j'espere....
Voilà!
Se on 15:sta arrondissementissä, hyvien metro-yhteyksien varrella. Etsiminen oli vaikeaa ja turhauttavaa. Tuntuu melkein hyvältä luovuttaa huomenna välitysfirmalle (tuo keltainen kuvassa... se sijaitseekin sopivasti asunnon alakerrassa) 800 euroa siitä hyvästä, ettei tarvitse enää ikinä jonottaa näyttöihin ja tavata ahneita vuokranantajia, eikä varsinkaan nähdä vessattomia loukkoja luksustalojen ullakoilla.
Viikko siihen meni, löytämiseen. Ja jouduin luopumaan monesta rahallisesta kriteeristä. Mutta mieluummin maksan välittäjälle huimat summat kuin kärsin jossain ikkunattomassa, suihkuttomassa luukussa ja lihotan samalla perijättärien ja perijöiden lompakoita. Ihmisten, joita ei voisi vähempää kiinnostaa se, että heidän vuokraamansa "yksiöt" ovat luokattomassa kunnossa. Yksikin vanha monsieur, joka tarjosi asuntoa seinänäköalalla hintaan 650 euroa, kertoi omistavansa sisarensa kanssa koko rakennuksen. Lähellä oli hyviä japanilaisia ravintoloita - mutta voin käydä niissä omasta pikku kodistani vähän kauempaakin.
torstai 5. lokakuuta 2006
Tästä alkaa vuosi Pariisissa
Yhtäkkiä kotikaupunki vaihtui Pariisiksi ja kieli ranskaksi. Sen kanssa tulee vielä ongelmia.
Ensimmäinen viikko on ollut sateinen ja ihana. Elämä vailla kunnollista kielitaitoa ja asuntoa on helpompaa kuin voisi kuvitella. Jokaisesta päivästä on vain selvittävä ja illalla voi huomata sen, että tehtävästä on selviytynyt kohtalaisen helposti. Kaikki on huiman raskasta ja kevyttä samaan aikaan.
Istuin tänään E:n kanssa Luxembourgin puutarhassa, lähellä sitä kohtaa jossa Edelfelt maalasi lapsia ja hoitajattaria. Luin ilmoituksia asunnoista. Tuuli kovasti. Mihinkään muualle ei ole täällä kiire kuin näyttöihin. Mutta niihin ehtii moneen päivässä. Monta pettymystä mutta myös uutta kokemusta.
Tämä on Pariisi.
Ensimmäinen viikko on ollut sateinen ja ihana. Elämä vailla kunnollista kielitaitoa ja asuntoa on helpompaa kuin voisi kuvitella. Jokaisesta päivästä on vain selvittävä ja illalla voi huomata sen, että tehtävästä on selviytynyt kohtalaisen helposti. Kaikki on huiman raskasta ja kevyttä samaan aikaan.
Istuin tänään E:n kanssa Luxembourgin puutarhassa, lähellä sitä kohtaa jossa Edelfelt maalasi lapsia ja hoitajattaria. Luin ilmoituksia asunnoista. Tuuli kovasti. Mihinkään muualle ei ole täällä kiire kuin näyttöihin. Mutta niihin ehtii moneen päivässä. Monta pettymystä mutta myös uutta kokemusta.
Tämä on Pariisi.
tiistai 22. elokuuta 2006
Castello la Rocca - porraskäytävä
Muistelin kesää ja löysin kuvan:
Valmistautumassa illalliselle Italiassa, Toscanassa maanantaina 17.7.2006. Paikka oli uskomaton. Aito linna torneineen, portaikkoineen, kappeleineen.
Tässä kesässä oli enemmänkin paluita lapsuuteen kuin vain muistot kuvitteellisesta Pariisista. Toscanasta, varsinkin Firenzestä, on olemassa aitoja muistoja.
Valmistautumassa illalliselle Italiassa, Toscanassa maanantaina 17.7.2006. Paikka oli uskomaton. Aito linna torneineen, portaikkoineen, kappeleineen.
Tässä kesässä oli enemmänkin paluita lapsuuteen kuin vain muistot kuvitteellisesta Pariisista. Toscanasta, varsinkin Firenzestä, on olemassa aitoja muistoja.
tiistai 15. elokuuta 2006
Kesän lopulla
Elokuulla jo. Tulin Ranskasta lauantaina. Kesät menevät aina näin, liian nopeasti. Kohta on edessä toinen matka Ranskaan, pidempi vain.
Kävin ensimmäistä kertaa Notre Damen tornissa, ylhäällä saakka. Pitäisi lukea lisää Hugoa, tai uudelleen. Pariisi saa minut aina kokemaan, että olen juuri saavuttamaisillani jonkin totuuden. Lapsena saatu tieto palaa yhtäkkiä mieleen, mutta vaillinnaisena ja kaukaisena. Jostakin syystä tuo kaupunki oli jo silloin niin lähellä minua, että koin tuntevani sen. Nyt, kun tunnen sen paremmin, lähempää ja aitona, koen jotakin hyvin ristiriitaista. Tätä täytyy miettiä lisää sitten syksyllä.
maanantai 12. kesäkuuta 2006
Kesän kynnyksellä
Huomenna valmistujaiset. Kandin paperit ulos.
Eli jotakin on saatu aikaan.
Pitäisi lukea mutta nyt en ehdi, kirjoittamisesta puhumattakaan. Mutta ehkä tämä kesä tuo jotakin tullessaan - ainakin toisia maailmoita.
Tehtiin jo retki ympäri Suomen. Kesäisin saa palata 1800-1900-luvun vaihteeseen, kun taiteilijoiden erämaa-ateljeet ja -kodit avautuvat vierailijoille. Lisäksi tänä kesänä on Tampereen taidemuseossa laaja Gallen-Kallella-näyttely. Sinnekin ehdittiin viikonloppuna, matkan päätökseksi.
On ihan kevyt olo. Ehkä tämä valoisuus tekee hyvää. Pieksämäellä ja Jyväskylässä aurinko ei laskenut lainkaan - ja täälläkin enää hetkeksi. Lisäksi löysin Jyväskylästä Mirdjan - tai Anni löysi - vihdoinkin. En ole avannutkaan sitä vielä, mutta elän jo uudelleen teoksen muistoissa. Pian Italiaan!
Eli jotakin on saatu aikaan.
Pitäisi lukea mutta nyt en ehdi, kirjoittamisesta puhumattakaan. Mutta ehkä tämä kesä tuo jotakin tullessaan - ainakin toisia maailmoita.
Tehtiin jo retki ympäri Suomen. Kesäisin saa palata 1800-1900-luvun vaihteeseen, kun taiteilijoiden erämaa-ateljeet ja -kodit avautuvat vierailijoille. Lisäksi tänä kesänä on Tampereen taidemuseossa laaja Gallen-Kallella-näyttely. Sinnekin ehdittiin viikonloppuna, matkan päätökseksi.
On ihan kevyt olo. Ehkä tämä valoisuus tekee hyvää. Pieksämäellä ja Jyväskylässä aurinko ei laskenut lainkaan - ja täälläkin enää hetkeksi. Lisäksi löysin Jyväskylästä Mirdjan - tai Anni löysi - vihdoinkin. En ole avannutkaan sitä vielä, mutta elän jo uudelleen teoksen muistoissa. Pian Italiaan!
perjantai 3. helmikuuta 2006
Kristevaa...
Helene Schjerfbeckin Maria (1909). Tyttö lukemassa.Palasin tänään kirjallisuuden kandityöni teemoihin.
Luin Julia Kristevan Mustaa aurinkoa (1989/1999) ja muistin, miten merkityksellinen kieli on minulle ja sinulle, toiselle, joka eroat minusta täysin mutta johon voin saada yhteyden kielen avulla. Luoda merkitystä siirtävä ja kuljettava liike...
Kandini aiheena oli 1970-luvulla tuotantonsa kirjoittaneen kotimaisen kirjailijan, Maria Vaaran, toinen romaani Kuuntele Johannes (1975). Nämä ajatukset tammikuulta 2005:
Puhuvan subjektin olemassaolo on sidottu kieleen jo syntyperustastaan lähtien ja se, että kieli merkitsee tuottaa myös elämän merkityksellisyyden. Kielen merkityksen särkyessä puhuva subjekti on kriisissä: "Puhuvan olennon elämä on merkityksellistä elämää, ja merkitys jopa huipentuu elämässä. Kun elämän tarkoitus katoaa, katoaa helposti myös elämä: merkityksen särkyessä on elämä on vaarassa." (Kristeva 1999 Musta aurinko, 18.)
***
Käsittelen proseminaarityössäni Julia Kristevan ajatusten kautta sitä, miten hajoava subjekti kielellistää todellisuutta. Mikä on depressioon vajonneen, melankolisen ja pirstoutuneen subjektin ja kielen välinen suhde teoksessa? Mistä merkityksettömyyden kokemus kumpuaa, niin kielessä kuin elämässäkin? Ja miten sitä vastaan voidaan yrittää taistella? Lähtökohtani teoksen analyysiin on kysymyksessä: miksi Maria kirjoittaa? Hänen kirjoituksessaan yhdistyvät ruumiin kokemus ja pyrkimys tuottaa sanoja, joiden avulla yhteys toiseen olisi mahdollinen. Tämä yhteys jää usein kuitenkin vain haaveeksi: "Ei se hyödyttänyt. Oli turha huutaa tuolle miehelle viittomakielellä, verensykkeellä ja ajatusten tulvavedellä. Hän ei kuullut sitä ja Maria aloitti tämänkin istunnon äänettömänä tuolin reunaa nyrkeissään puristaen." (Vaara 1975 Kuuntele Johannes, 10.) Kirjallisuuden kielen avulla voidaan kuitenkin käsitellä suhdetta toiseen, ja samalla jotakin tulee artikuloiduksi: sanomaton. Tästä kertovat myös Kristevan näkemykset subjektiksi tulosta ruumiillisena prosessina. Hänelle runouden kielessä ilmenevät semioottiset virtaukset vievät subjektia takaisin kieltä edeltävään ruumiilliseen tilaan, missä eroa toiseen ei ole vielä syntynyt.
Ensimmäinen...
Herätessä
pitää puhua hiljaa
kunnes oma ääni
voittaa unen äänet
ja käsi tietää,
kenen se on
(Maria Vaara: Miten herätessä pitää puhua 1977)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)