Paluu Vaaraan: "Tätä ei oikeastaan kannata lukea"

VOi, mikä sotku ;)

Juttelin äsken J:n kanssa messengerissä, sitten vuosien. Pariisista aukenee yhteyksiä kauemmaskin Suomeen.

Pystyn nyt ehkä tekemään gradulle jotain. Katsotaan. Eilen metrossa Maria Vaaran lukeminen ahdisti, jouduin sulkemaan kirjan ja ajattelemaan jotakin muuta kuin loputonta loputonta depressiivisten metaforien ja muiden skitsoarvoitusten tulvaa: kuoppia, ovia, pimeitä huoneita, pettävää jäätä, tylinalia, mandraxia, vieraita, muukalaisia, pitää kyetä, ei voi sanoa... jaada jaa da jaa da! Kävin kirkossa ja olo onneksi katosi. Maria Magdalena voi rauhoittaa (oletan nyt Madeleinen olevan hänelle pyhitetty, en tarkistanut sitä mistään) mutta tuota toista naista ajatellessa... vaara.

Tällä hetkellä mielessä on kaksi muistiinpantavaa asiaa: viimeöinen pohdinta tien kronotoopista (A. voisi täydentää tätä Saisio-tietämyksellään ;) sekä pikainen ajatus Vaaran kirjoituksesta. Siirrän sen kronotooppi-jutun toiseen entryyn. Tämä jääköön tällaiseksi. Autenttiseksi todisteeksi erään gradun mahdottomuudesta.

(Muuten, kävisiköhän tämän jutun otsikko gradun otsikosta...)

MARIA VAARA

Eheytymisen, kasvun, ehto on mahdollisuus tavoittaa toinen ihminen, kommunikoida itse hänelle.

Käsittääkseni tästä on kyse a) omaelämäkerrallisessa kirjallisuudessa aina, b) mielen sairautta käsittelevässä kirjallisuudessa usein, c) Maria Vaaran tuotannossa ehdottomasti.

Maria Vaaralla ajatus näkyy kahdella eri tasolla. 1) Romaaneissa ja lyriikassa on kyse teeman: "minän ja toisen välisen suhteen mahdollisuus" käsittelystä. 2) Romaaneissa ja lyriikassa on kyse kielen merkitysmahdollisuuden analyysista. Ja nämä kaksi sekoittuvat toisiinsa, aina.

Mahdollisuus puhua, tuottaa ymmärrettävää kieltä avaa suhteen toiseen. Mielen terveys riippuu siis 1) kyvystä puhua ja 2) kyvystä puhua toiselle.

Vaara kirjoittaa ongelmista, temaattisesti:
Siitä että toinen ei ymmärrä
Siitä että toinen ei kuule
Siitä että toinen ei halua kuulla

Vaara analysoi ongelmaa, kielellistä, sanoen, että:
sanat eivät riitä
sanat pakenevat
--- nämä liittyvät ehkä eniten siihen, että toinen ei ymmärrä.
sanat ovat liian yksityisiä
--- liittyen siihen, että toinen ei kuule tai ei halua kuulla

Samalla Vaaran kirjoittamassa kiellessä näkyy poikkeuksia.
Voidaan puhua:
kielen materiaalisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka foneemeilla, äänteillä on
kielen syntaktisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka syntyy rakenteesta, koherenssista ja sen rikkomisesta
kielen semanttisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka on niin semanttisesti korrekteilla lausumilla kuin myös polysemiasta kärsivillä sellaisilla
kielen pragmaattisesta tasosta; ilmaisuvoimasta, joka syntyy suhteessa toiseen, kuulijaan. Tyyli.

Ilman vastaanottajaa ei ole merkitystä. Muttei myöskään puhuvan subjektin hajotessa. Eikä silloin, kun viesti on kulunut, eloton, tyhjä - oikeastaan.

Tämän kaiken lisäksi... Ei. Todisteena tästä kaikesta on olemassa 13 Vaaran teosta, jotka , kaikesta huolimatta, ovat ymmärrettävää kieltä, kieltä joka tavoittaa ainakin lukijan.

Mistä voi vetää itsestäänselvän johtopäätöksen, että kirjallinen, painettu sana tavoittaa toisen todennäköisemmin kuin puhuttu kieli. Mahdollisesti.

Mutta on niiden teosten tarkoitus myös kuvata kielen poikkeamia, juuri niitä ilmiöitä, jotka vievät kielen kuilun partaalle ja samalla pitävät sen myös elossa. Ja tutkijan.

HUh. Siteeraan vihamiestäni Maria Vaaraa: "Tätä ei oikeastaan kannata lukea" (1974, 5.)

Miksi kirjoittaa jotain, mitä ei oikeastaan kenenkään kannata lukea? Ehkä tuo ajatus, josta lähdin tähän sekopäiseen kartoitukseen, oli sittenkin väärä. Ehkä vastaanottajaa ei tarvita, vaan kirjoituksen funktio on luoda yhteys minän ja minussa olevan toisen välille. Ja siinä sivussa katsoa, josko kirjoituksesta saattaisi olla jotakin hyötyä myös muille.

6 vuotta myöhemmin sama nainen nimittäin kirjoittaa: "Siksi minä tässä näin sanon, kun ajattelen, että jossakin on joku, joka samoin tai toisilla tavoilla on tehnyt tämän matkan. Hän voi silloin, jos tahtoo ja uskaltaa, lukea loppuun tämän ja oppia jotakin minun tavoistani tulla elämään uudelleen kaiken ihan pienenkin kautta ja avulla. Minä tiedän, etten ole ainut Maria. Siksi minun pitää puhua ja ajatella ja kirjoittaa kaikesta tästä." (Vaara 1980, 23.)

Tekisi mieli kysyä, miksi siitä kaikesta pitää kirjoittaa 8 romaania, mutta en kysy. Blanchot'n mukaan kirjailija jatkaa saman tarinan kirjoittamista loputtomiin. Se on sen luonne, siis kirjallisuuden.