Kävin alkusyksystä Versaillesissa katsomassa Marie Antoinetten aluetta ("Le domaine de Marie-Antoinette"), sitä minne kuninkaallakaan ei ollut pääsyä. Petit Trianonin "huvila", oma teatteri, appelsiinipuutarha, huvimajoja, erilaisia puutarhoja, joki ja lampi sekä pieni maalaiskylä myllyineen ja muine rakennuksineen. Aivan oma maailma eristyksissä muista. Ylellinen leikkikenttä.
Sofia Coppola kuvaa nuoren naisen, jolla on kaikkea ja ei-mitään. Versailles itsessään tuntuu nykyäänkin olevan todiste täydellisestä vieraantumisesta "normaalien" ihmisten elämästä, linnan ulkopuolisesta todellisuudesta. Coppolan elokuva korostaa tätä. Siinä näytetään vain valtava linna ja sen puutarha(t), symmetrisesti muodostuva tekojärvi. ...Kuninkaallista aluetta silmänkantamattomiin, ainoana tarkoituksenaan huvittaa kuninkaallisia ja hovia... Sama ylellisyys ja ylettömyys näkyy linnan sisäpuolella, barokkisistuksissa, kultauksissa ja koristeissa. Sitten on vielä Coppolan lisäämät ainekset: vaatteet, kengät, peruukit, ruuat, joita vain on ylettömästi. Yltäkylläisyys näyttäytyy jo groteskina, karnevaalina, jossa kuningasta ei alennetakaan (kunnes...).
Samalla kuitenkin Coppola ja Dunst tuovat Marie Antoinetten aivan lähelle. Hän on nuori tyttö, joka saapuu linnan vieraantuneeseen elämään ja kokee asioita, yksinäisyyttä, pelkoa, toisten ihmisten tavoin: ...Tuleva kuningatar seisoo alasti koko hovin edessä omassa makuuhuoneessaan ja hytisee kylmästä... Kuningatar on kävelyllä peilisalissa ja väistelee vihaisia katseita ja ilkeämielisiä puheita... Kuningatar ei saa yhteyttä kuninkaaseen... Kuningatar bilettää aamuun saakka, juo, käyttää huumeita... Kuningatar ostaa timantteja ja kylpee leivoksissa, samalla kansa näkee nälkää (mutta sitä ei näytetä, kuuluu vaan huhuja: Coppolan elokuvassa ei ole toista osapuolta)... Kuningatar lukee Rousseau'n ajatuksia paluusta luontoon ja rakentaa itselleen maalaiskylän, paetakseen elämäänsä... Kun kaikki alkaa olla kohdallaan, tulee vallankumous. Kuningatar hyvästelee ystävänsä ja rauhoittelee lapsiaan ja palvelijoita, kun väkijoukko valtaa linnan.
Coppolan elokuva kertoo täydestä vieraantuneisuudesta ja täydestä inhimillisyydestä. Näyttää siltä, että hahmot täyttävät elämiensä tyhjyyttä, yrittävät unohtaa kuninkaallisuuden heille luoman vankilan, esineiden, yltäkylläisyyden avulla. Se on kuin addiktio. Musiikki tekee kaiken vielä epätodellisemmaksi: kuninkaalliset elävät jossakin aivan muualla. Marie Antoinette elää asemassa, jollaista kellään toisella ei ole ja tulee silti aivan liki. Mitä silloin todella tapahtui? Mitä silloin oli? Miksi on Versailles?
"Syökööt leivoksia".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti