Siltoja menneisyyteen

Näin viime perjantaina Hammurabin lakikiven. En oikeastaan tiennyt, että se on Louvressa. Herätti outoja muistoja ala-asteen historian tunnilta, jotakin salaperäistä ja kiinnostavaa. Tavoittamatonta.

Muutenkin olen tässä keräillyt erilaisia kokemuksia menneestä. Mietin tänään Musée d'Orsayssa, että jostakin syystä en kykene ymmärtämään että kaikki ne maalaukset ja piirrokset ovat oikeita. Siis alkuperäisiä kappaleita, eivät muutamia vuosia sitten painettuja julisteita tai kuvia ruudulla. Joudun muistuttelemaan itseäni siitä.

Veistokset ja rakennukset eivät tuota samaa ongelmaa. Ne ovat ikään kuin väistämättä läsnä, alkuperäisessä muodossaan, mikä on tietenkin paradoksaalista sillä juuri niidenhän kohdalla monistaminen on sallittua. Mutta jotenkin ne tunkeutuvat katsojan elämään nykyhetkessä, tuovat luokseni alkuperäisen kontekstinsa, koko historiansa minun katseeseeni saakka, siinä missä kuvataide tuntuu elävän menneessä, jäävän sinne, ja jättävän jälkeensä vain loputtoman määrän kopiota. Kuvien kohdalla tunnistan menneisyyden mutta en jostakin syystä meinaa tavoittaa sitä.

Toisaalta kuvien kanssa voi kyllä olla yhteinen historia. Niin kuin kirjojenkin kanssa. Ja ihmisten.

Yhteys rakentuu toisaalta menneisyyden ymmärryksestä, siitä että tietää toisen olevan eri maailmasta, jostakin jota ei voi itse koskaan saavuttaa ja jonka voi vain kuvitella, ja toisaalta omasta suhteesta, omasta historiasta teoksen kanssa, joka on uudempi mutta samalla merkityksellinen.

In the Lost Garden (Helen Humphreys).

Menetetyssä puutarhassa, kadonneessa puutarhassa Gwen kirjoittaa loputonta kirjettä Virginia Woolfille. Hän tuntee lähes katkeruutta siitä, että Mrs. Woolf on yhtäkkiä poissa. Ettei tämä voisikaan enää koskaan lukea saamaansa kirjettä, vastata kysymykseen näkivätkö he toisensa eräänä sumuisena iltana lontoolaisella kujalla. Kun kirjailija vielä oli elossa, suhteella oli mahdollisuus mutta kuoleman jälkeen tuntuu, että side heidän väliltään, mahdollinen yhteys, on katkaistu. Asia muistuttaa häntä siitä katkoksesta, jonka sota aiheuttaa elämälle.
Eletään vuotta 1941. Niin paljon kuolemaa, että menneisyyden ja nykyisyyden välille on kasvanut järjetön kuilu. Paljon asioita, joiden myötä entinen elämä on menetetty lopullisesti, ja uusia menetyksiä tapahtuu koko ajan. Mikään ei säily. Aikaa ei enää ole.

Kun Jane lukee ääneen Woolfin "Majakkaa" eräälle sotilaista, Gwen istuu oven takana kuuntelemassa. Romaanin kautta jokin Gwenin kokemuksessa muuttuu.

(p.143)
"She reads as though there were all the time in the world to tell the story. And when I hear that voice polishing those words so that they shine inside me, I miss my old life - London, my mother - so acutely I actually cry. I haven't read To the Lighthouse in so long, but I remember it all."
(p.155-156)
"I lean my head against the door and it moves open a crack. I can see Jane reading to David, how she sits close beside him, her head bent over the sweater he is fashioning from his skeins of wool.
There is Lily Briscoe on the lawn, trying to finish her painting, looking up from her easel to a memory of Mrs. Ramsay on the steps of the house with James. Her hand holds a paintbrush as a conductor holds a baton. This is the music of the moment, these words and images, and all of a sudden I know that it doesn't matter whether or not it was Mrs. Woolf I followed through London that June evening seven years ago. I will never be closer to her than now. The book is the shared experience, the shared intimacy. There is Virginia Woolf, dipping her pen in ink, looking up from the page with Lily on the lawn, to the view out her window. Here am I, looking across the room to the summer dark beating against these mullioned panes. There is Jane reading the words aloud to a young soldier sitting beside her. It is a place we have all arrived, this book."

Luennan kautta syntyy yhteys menneisyyden ja nykyisyyden, iäksi menetetyn toisen ja minän välille. Taideteosten synnyttämät kokemukset, muistot kantautuvat menneisyydestä nykyhetkeen teosten välityksellä. Ne toimivat kuin päiväkirja tai valokuva, luovat suhteen menneeseen minään mutta samalla myös toiseen ihmiseen, kirjailijaan, toiseen lukijaan.

Taideteoksen ympärillä voidaankin nähdä olevan yhteisö, joka koostuu kirjailijasta ja lukijasta, lukijoiden affektiivisista kokemuksista, saman lukijan eri luennoista, toisten eri luennoista.

Kokonainen maailma, joka ei ole riippuvainen ajan ja paikan asettamista rajoitteista, vaan ylittää rajat menneisyydestä nykyisyyteen, sieltä tänne.