Videossa, altaassa

Johtuuko se elämästä liikkuvien kuvien maailmassa vai omista mieltymyksistä (vai ensimmäisen vaikutuksesta jälkimmäisiin), mutta joka tapauksessa videotaide tuottaa ihan ihmeellisiä elämyksiä.

Tony Ourslerin outoja projektiohahmoja (sellaisia möykkyjä, johon oli projisoitu vihreitä ja violetteja alieneita) oli esillä Galleria Forsblomilla lähes viisi vuotta sitten, mutta ne palaavat aina mieleen. Samaten tanskalaisen Jesper Justin kovin perinteiset ja draamalliset lyhyet elokuvat, jotka olivat Carnagie-ehdokkaina 2008 (ja saivat toisen palkinnon).

Pyhäinpäivänä galleriat ja museot menivät tyypilliseen tapaan jo neljältä kiinni, mutta Amos Andersson oli kuuteen saakka auki ja päädyin sinne - vaikka täytyy myöntää, että Boutique-näyttelyn mainosmateriaalit eivät varsinaisesti sisään houkutelleetkaan. Sattumalta löytyvät kuitenkin parhaat asiat.

Amoksen ensimmäisen kerroksen parvi oli muutettu suljetuksi käytäväksi, jonka varrella oli esillä Paola Suhosen ja Mikko Ijäksen yhteisprojekti "Seitsemän sadun maa" (2012). Se koostui seitsemästä tilasta ja tilojen videoista, jotka olivat jossakin muotikuvan, mediataiteen ja amerikkalaisen elokuvan rajamailla. Ensimmäisessä tyttö kävelee koivikossa samalla kun katsojat haistelivat koivun tuoksua, toisessa katsottiin design-penkiltä jonkinlaista road-movieta. Ja kolmas, se paras, oli idealtaan aivan käsittämätön.

Paola Suhonen & Mikko Ijäs: Uima-allas, kuva: Kari Siltala

Suljetun parven laidalle oli kaakeloitu syvä uima-allas, joka käytännössä ulottui ensimmmäisen kerroksen lattiaan saakka. Pohja oli laatoitoitettu valkoisilla kaakelineliöillä, reunat sinisillä, ja katsojat kurkottivat parven kaiteen yli katsomaan uima-altaan pohjaa. Pohjalle virtasi ohut kerros vettä ja vedessä ja kaakeleissa oli kloorin tuoksu. Ja veden pintaan ja valkoisiin kaakeleihin oli heijastettu Suhosen ja Ijäksen video, jossa kaksi mallia kävelee uima-altaan reunalla. Välillä kuvaan piirtyy Ijäksen animoitu versio Botticellin Venuksen syntymästä. Samaan aikaan altaassa soi Magenta Skycode. Ihmiset roikkuivat parven yli, uima-altaan pohjaa tuijottaen, kloorilta tuoksuen.

Vieraan kielen ymmärtämisestä

On pitänyt tehdä listaa suomeen tulleista ilmaisuista, joita en ymmärrä. Siksi tämä kommentti valtion tilaamassa teoksessa käytetystä "epäselkokielestä" "syväongelmineen" toi mielenrauhaa. Olen vuosia miettinyt, mitä esimerkiksi sanalla "prosessijohtaminen" yritetään hakea, etenkin sen sanalla "prosessi", jonka pitäisi tarkoittaa tapahtumasarjaa vailla selkeää päätepistettä. Ystävä kertoi olevansa työpaikallaan "prosessin omistaja". Kuinka mukavaa. Mutta miksei voi puhua vaikkapa jonkin asian suunnittelusta, projektista vastaamisesta: jostakin konkreettisesta abstraktin "prosessin" sijaan. Minulle prosessilla on kaksi merkitystä: muutosten kokonaisuus ja oikeudenkäynti.

Huoh, kieli.

***

Sanat, jotka eivät tarkoita mitään, sanat, jotka tarkoittavat oikeastaan vähän jotakin muuta ja sanat, jotka kuulostavat hyviltä mutta tarkoittavat ihan päinvastaista ilmestyvät helposti teksteihin, kun ajattelemiseen, kirjoittamiseen, kirjoitetun lukemiseen ja sen korjaamiseen ei ole kunnolla aikaa eikä energiaa. Sitten ne herättävät lukijoissa ihmetystä. Joskus tuntuu kuin lukisi vierasta kieltä.

***

Ymmärtäminen vaatii konteksteja: "prosessijohtaminen" on käytännössä varmasti ihan yksinkertaista ja "syväongelma" on varmaankin (sanojen "syvä" ja "ongelma" merkitysten perusteella) ongelma, joka on tosi paha. Silti kumpikaan ei tunnu tuovan kieleen mitään uutta tai ilmaisuvoimaista: ensimmäinen tarvitsee pitkiä selityksiä ja konkreettisia esimerkkejä tullakseen ymmärrettäväksi, jälkimmäinen on toistelias.

Sanojen ymmärtäminen vaatii yleensä sitä, että niillä on jokin yhteys kokemuksiin. "Aurinko", "väsynyt" ja "punainen" voidaan ainakin jollakin tasolla esittää. "Verotkin" voidaan esittää - tarvitaan vain vähän metakieltä tai ainakin malli vaikkapa verokortista ja taustatietoa siitä, miten yhteiskunta toimii.

Monille prosessinomistajuudesta alkaa varmasti jo tulla kokemuksellista ja sanalle vakiintuu uusi merkitys. Sitten onkin taas helpompi ymmärtää.

Paitsi tietenkin silloin, kun joku puhuukin prosesseista siinä alkuperäisessä, paljon abstraktimmassa ja avoimemmassa merkityksessä.

Muistiinpano: Itsemurhan filosofiasta

Luin lokakuussa vähän, muutaman artikkelin, arvioitavan teoksen, aloittelin kaikenlaisia hulluuskirjallisuustietokirjoja, mutta eräänä lauantaina ihan lokakuun alussa aloitin ja lopetin saman päivän aikana Tapani Kilpeläisen Itsemurhan filosofian (2012). Se oli hyvä kirjavalinta ja jäi mietityttämään, monesta eri syystä.

Toinen luku "Filosofit ja itsemurha: historiallinen katsaus" on ensinnäkin erityinen katsaus filosofian historiaan. Ehkä klassikoita pitäisi aina ajatella näin: jonkin tietyn aiheen kautta. Tässä tapauksessa Platonin, Aristoteleen, epikurolaisten, stoalaisten, Spinozan, Humen, Schopenhauerin... ajattelut avautuvat suhteessa kuolemaan - käsitykset heijastelevat filosofien koko muuta tuotantoa, ja samalla ikään kuin paljastavat siitä olennaisen. Varsinkin moraalifilosofia kiteytyy, tietenkin, kysehän on elämästä ja kuolemasta.

Toiseksi, itsemurhan yhteys mielenterveysongelmiin tulee käsitellyksi tavalla, joka avaa samalla muuta keskustelua mielenterveysongelmista. Teoksessa pidetään huolta siitä, että itsemurha ei redusoidu pelkäksi psyykkisesti sairaan ihmisen teoksi, ja tullaan puhuneeksi yleisesti siitä, miten kirjoittaa "hulluudesta" - ilmiöistä, jotka irrationaalisiksi luokitellaan. 

Kun itsemurha-alttius käsitetään yksilöpsykologiseksi ongelmaksi, psykiatriassa on päätetty jo ennalta, millaisen ilmiön kanssa ollaan tekemisissä. Näin psykologisia oppeja voidaan käyttää ihmisen patologisoimiseen. (16.)

Ja:

Medikalisoiva lähestymistapa stigmatisoi yksilön, ylikorostaa yksilöllisiä piirteitä yhteiskunnallisten tekijöiden kustannuksella ja antaa ymmärtää, että pelkkä lääketiede pystyy ratkaisemaan ongelmat. (19.)

Tästä ei voi koskaan muistuttaa liian vähän, ei vaikka psykologia ja psykiatria pystyisivätkin (edes joskus) näkemään yhteiskunnan ihmisessä - ja sen oman valtansa.

Ajattelin, että myös humanistinen lähestymistapa ilmiöihin, jotka yleensä luokitellaan mielenterveysongelmiksi, on jatkuvan tasapainoilun tilassa. Yhteiskunnan määrittelevän vallan kritiikki on usein vaarassa kääntyä yksilön kokemuksen romantisoimiseksi, joka puolestaan on jälleen uusi luokittelun muoto. Sekä "auttamisen" näkökulma että "yksilön vapautta" ja "omaehtoisuutta" korostava näkökulma ovat ongelmallisia.

Itsemurhan filosofia ei voi asettua itsemurhakandidaatin puolustajaksi, mutta se ei myöskään voi jakaa tuomioita. Sen on pyrittävä sanomaan jotakin semmoista, mikä ylittää yksilöt. (33.)  

Ja samalla:

Filosofialla ei ole oikeutta uhrata yksityistä yleisen vuoksi sen enempää kuin yhteiskunnalla. Ihmisellä on vain yksi elämä, ja siksi on pelkästään vastuutonta yksiulotteistaa tuo elämä sosiaalisten tai taloudellisten voimien hallittavaksi. (34.)

Yksilön kokemus on voitava tuoda esiin, mutta ilman, että "yhteiskunnalliset ongelmat hahmotetaan ihmisten sisäisiksi" (19.)

***

Filosofian historian katsauksesta painan mieleeni Schopenhauerin, Nietizschen ja Cioranin näkemykset. Schopenhauerille itsemurha oli "turha ja typerä teko", sillä se ei varsinaisesti ratkaise alkuperäistä ongelmaa, mikä S:lle on elämäntahdon jatkuminen. Kilpeläisen lopetussanat, "itsemurha ei ole ratkaisu. Mutta ei ole elämäkään." viittilöivät Schopenhauerin suuntaan. Nietzsche ja Cioran taas näkivät itsemurhan mahdollisuuden syynä jatkaa elämää: aina on mahdollisuus kuolla. Die Another Day.

Tv-elämyksiä: agentin paha olo

Teini-ikäisenä katsottiin nuortensarjaa Niin sanottu elämäni (My So Called Life). Siinä oli jotain aitoa, ihan eri tavalla kuin Viiden jutuissa ja Dawson's Creekeissä ja muissa, jotka tulivat sen jälkeen. Clare Danesista tuli sarjan loputtua samalla tavalla "oikea näyttelijä" kuin nyt muutama vuosi sitten Mia Wasikowskasta In Treatmentin ensimmäisen kauden jälkeen. Danes esitti teinityttöä, joka muuttaa perheen kanssa uuteen kaupunkiin ja tutustuu koulun eksentrikkoihin (sarja jotenkin sanoi, että oikeasti saa olla erilainen) - ja rakastuu pahikseen, jota näytteli tietenkin Jared Leto. Muistelen, että sarjassa kävi hyvin. Ja se loppui sopivaan aikaan, kun tarina oli kerrottu.

Sittemmin Danes on tehnyt hyviä rooleja aika hyvissä elokuvissa. Viime syksynä hän ilmestyi 24-sarjan kirjoittajien uuden Homelandin pääosaan ja viime viikolla Homeland voitti kaikki Emmyt Mad Menin nenän edestä.

Outoa, mutta amerikkalaiseen tv-maailmaan oikeasti mahtui vielä yksi sarja terrorismista, poliitiikasta ja salaisista agenteista. Apuna ovat Danesin henkilöhahmo ja Homelandin kantava ajatus. Sen sijaan, että se keskittyisi esittämään näkemystään ihmisen pahuudesta ja maalaamaan uhkia, se kysyy, mikä tekee ihmisistä inhimillisiä? Nettimaailmassa sanotaan, että kirjoittajat yrittävät karkoittaa 24:sen haamua.

Danesin esittämällä Carriellä on pakkomielle estää syyskuun 11. tapahtumasta uudestaan, ja sen eteen menee kaikki muu. Vaikka Homeland on osittain hyvin perinteinenkin agenttisarja, sen tapa esittää merkityksiä, syitä ja motiiveita siirtää sen lopulta ihan toiseen lajiin. Kaiken ytimessä on pahoinvointi. Carrie tekee maanisesti työtään ja masentuu pohjamutiin saakka epäonnistumisistaan. Toisena päähenkilönä on Irakista 8 kateissa olon vuoden jälkeen pelastunut sotilas Brody, jolle on lähes mahdotonta sovittaa yhteen kahta elämää.

Ainahan sarjoissa esitetään pahaa oloa, mutta se on paljon useammin jotakin surun kaltaista: 24:sen Jack Bauer on murtunut lähimmille ihmisille tapahtuneista asioista, surraan rakkauden menetyksiä ja kuolemia. Clare Danesin Carrien paha olo on ihan erilaista: omasta minästä (syvistä henkilökohtaisista kokemuksista) kumpuavaa, juuri niin kuin masennus on - omien tekojen häpeämistä, kyseenalaistamista ja kyvyttömyyttä päästää irti. Aika alussa paljastuu, että tälle on myös medikaalinen syy, mutta sillä ei ole kovinkaan paljon väliä tulkinnan kannalta: Carrien hahmo on hyvin "normaali". Hänen kokemuksensa ovat, joskin ehkä tavallista syvempiä, täysin ymmärrettäviä - sekä henkilökohtaisina että tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa syntyneinä. Sama koskee, vähän eri tavalla Brodya, joka etsii sovitusta sekä itselleen että muille. 

Sarjan henkilöiden tekojen motiivit ovat syvissä tunnekokemuksissa, erilaisissa tragedioissa ja syyllisyydentunnossa, jotka ovat kiinteästi sidoksissa ympäröivään sosiaaliseen todellisuuteen. Ne kyseenalaistavat esimerkiksi aivopesun ajatuksen - tai ainakin monitahoistavat. Ihmiset yrittävät epätoivoisesti korjata tapahtumia, joihin he kokevat osallisuutta. Samalla tehdään ymmärrettäväksi sekä terroristien että terrorismin vastustajien toimintaa: vihaa, katkeruutta, pakottavuutta tekojen taustalla. Sosiaalisilla konflikteilla ja henkilökohtaisilla murtumisen kokemuksilla on tiivis yhteytensä.

Täällä todettiin, että Homelandissa on korvattu seksikohtauksilla se, mitä 24:sessa esitettiin kidutuksella.  Pointti on toimiva, kohtausten tarkoituksena on sekä kiinnittää katsojat että paljastaa henkilöhahmojen psyykkiset maisemat:

Without ever acknowledging it, “24” harnessed the nudity and emotional exposure of torture to arouse the audience, to merge our bloodlust with something libidinal. In contrast, on “Homeland,” the literal, and often fairly graphic, sex scenes are the crucial sequences. Some of them (Brody with his wife) are grim and alienated; others (Brody and Carrie’s first time) are frankly hot; yet others (Brody and Carrie’s first sober sex) are played as game-changers, altering the psychological landscape for both participants. These raw, nuanced sequences operate like the songs in a musical: they reveal the true hearts of the characters.

Lisäksi:

Kohtaukset kiteyttävät koko sarjan tärkeän huomion inhimillisyydestä: ihmiset kiinnittyvät toisiin ihmisiin ja ideoihin (tai ovat heistä tai niistä irrallaan) niin tiukoin sitein, että yksilön toiminta on aina vahvasti muihin sidoksissa, muiden ohjaamaa.

Carrie: I think I'm missing something.
Saul: You're missing him.
 ***

Vielä (lisäys):

Homelandin heikkoutena voi tietenkin olla, että se ikään kuin siirtää yhteiskunnallisia ongelmia yksilöiden psyykkisiksi ongelmiksi. En tiedä, miten toinen kausi tulee ratkaisemaan vaikkapa sen, että sarjan "terroristin" toiminnan motiiveiksi on tarjottu pienen lapsen kuolemaa ja sen aiheuttamaa kärsimystä. Parhaimmillaan Homeland pystyy esittämään politiikkaan liittyviä ja sen taustalla vaikuttavia tunnekuohuja, heikoimmillaan se yksinkertaistaa tällaisia vaikutussuhteita. Yksilöiden kokemusten (perusteltu ja uskottava) esiintuominen on kuitenkin tärkeä uusi suunta tässä agenttidraamojen lajissa.

Akanien matkassa

Ghanassa ja Norsunluurannikolla elävillä Akan-kulttuureilla on valloittava traditio, jossa lapselle annetaan nimi sen mukaan minä viikonpäivänä hän on syntynyt. Esimerkiksi ystäväni Kwassi on "sunnuntain lapsi". Moni tietää, että Kofi Annanin etunimi merkitsee perjantaina syntynyttä. Ja Ghanan kuuluisa presidentti Kwame Nkrumah oli syntynyt lauantaina.

Nimissä on pientä muuttuvuutta riippuen siitä, minkä kielen ja kulttuurin piirissä ollaan. Akan-sukuun kuuluvat myös esimerkiksi Ashantit ja Fantet - ja traditio on elävä myös esimerkiksi Beninissä, jonka kielet kuitenkin kuuluvat pikemmin gbe-kielisukuun (ewe, mina, fon) kuin akan-kieliin. Maanantain poika eli Kwadwo tunnetaan Beninissä Kodjona; tiistain poika eli Kwabena on Beninin puolella Komla(n). Keskiviikko taas on, alueesta riippuen, Kwaku tai Koku ja torstai Yao, Yaw tai jopa Ekow.

Tyttöjen nimet kulkevat rinnan poikien nimien kanssa, pienillä muutoksilla: maanantai Adwoa, tiistai Abena, keskiviikko Akua/Akuba, torstai Yaa/Ayawa, perjantai Afua/Afi, lauantai Amma/Ame, sunnutai Akosi/Asi. Yhden Adwoan olen tavannut, ja Ayawa kuulostaa tutulta, mutta muuten tuntuu että tyttöjen viikonpäivänimet ovat kuitenkin vähän vähemmän käytössä. Ranskalaiset ja englantilaiset vaikutteet ovat sen sijaan tuoneet nimiä kuten Précieuse - kallisarvoinen tai Immaculée - tahraamaton. Myös pojan nimi Dieudonné (jumalan antama) on vertaansa vailla.

***

Kuvissa oleva tyttö on Ashantien kuuluisa Akwaba, tämä esimerkki Villa Karon kokoelmista. Tarinan mukaan kauan sitten eli Ashanti-nainen nimeltä Akwa, joka ei voinut saada lasta. Hän sai avukseen fetissipapilta pienen nuken, jota hänen piti hoitaa kuin oikeaa - ja synnytti lopulta tytön, joka sitten adoptoi nuken itselleen. Ja nuken nimeksi tuli Akwa-ba, Akwan lapsi.

Näitä miettiessä törmää aina ortografian eroihin. Ainakin keskiviikon lapsi Akua ja Akwa ovat todennäköisesti täysin sama nimi käytännössä. Suomalaiselle ero ei useinkaan ole suuri, meille on niin luontevaa lausua nimiä kirjoitusasun mukaisesti (vaikka pieleenhän sekin menee, prosodiikan suhteen). Mutta esimerkiksi siinä on suuri ero kirjoitetaanko vaikkapa Beninin entinen nimi Dahomey juuri näin, vai alkuperäisempään muotoon Danxomè, joka olisi ikään kuin korrektimpi mutta jonka englantilainen lähes vääjäämättä ääntää väärin [da-houm] (oikeamman [da-ho-mé]:n sijaan). Ja sitä paitsi, joskus olen yrittänyt ostaa vettä eweksi tai minaksi: esi! mutta törmään mahdottomuuteen siirtää painoa pois ensimmäiseltä tavulta. Pyytämäni "e-si" on kuulijoille käsittämätön. Varmaankin yhtä mahdoton kuin ajatus suomalaisesta kaksoiskonsonantista ulkomailta tuleville.

Lahden toisella puolen

"Kuningasajatus" Estomanian avajaisten jälkeen.

"Curiosity killed the cat", sanotaan, vaan ei ihmisiä, jos ajatellaan halua mennä ulos ja tutkia mitä siellä tapahtuu. Ainakin lomilla tiedonhalu saa syntyä ja suuntautua ihan vapaasti.

Pari viikkoa sitten, elokuun alun perjantaina, ikkunan alta alkoi kuulua kaikenlaista huutoa ja mekastusta. Samalla kaverilta tuli tekstiviesti, että teidän alakerran galleriassa on virolaista sirkustaidetta. Lähdettiin ulos sateeseen ja päädyttiin katsomaan, miten alusvaatteisillaan olevaa naista sidottiin elmukelmulla Mika Waltarin muistomerkkiin; mies soitti kitaraa veden tippuessa vahvistimeen; joku huusi megafoniin ja naamiomies punnersi toisen alusvaatenaisen päällä. Oltiin tultu Estomaniaan. Olin saanut minifestivaalista ja näyttelyistä sähköpostimainoksen, mutta unohtanut sen saman tien tänä kiireisenä kesänä. Kuitenkin jo viestin alun kaunis lause oli herättänyt kiinnostuksen:

"ESTOMANIA - kunsti kahest rannast.
Kirkkaalla säällä Tallinnasta näkee Helsinkiin. Helsingistä matkustaa Tallinnaan tuhasia ihmisiä päivässä. Kaupunkien välille on harkittu merenalaista tunnelia. Suomalaiset tykkäävät sankarimatkata Tallinnan katoavissa kansankuppiloissa, virolaiset tulevat töihin ja vaateostoksille Helsinkiin. Suomalaiset taiteilijat miettivät muuttoa Tallinnaan halvempien vuokrien perässä. Pääkaupungit ovat väkiluvuiltaan suunnilleen samankokoiset, kielet muistuttavat toisiaan, tunnetaan henkistä yhteenkuuluvuutta ja kiinnostusta toinen toista kohtaan. Silti kahden kaupungin välillä on myös monenlaisia eroja mm. historiassa, politiikassa, arkkitehtuurissa, kulttuurissa - ja taiteen tekemisessä.
Estomania on näyttely instituutioiden ulkopuolelta, Tallinnan takapihoilta, rannoilta, ullakoilta, lakkautetuista teollisuusrakennuksista, puun takaa, bunkkereista, ränsistyneestä kommuunista, yhdessä tekemisen riemusta, taiteen merkityksellisyydestä, romantiikasta, ystävyydestä, kauneudesta, kapinasta ja glamourista.
Tämä on myös askel aktiivisempaan ruohonjuuritason kulttuurivaihtoon kahden kaupungin välillä." 

***

Virolaisilla on selvästi "juttu" erikoisiin performansseihin. Lapsena äiti vei kaikenmaailman kuvataideviikoille ja totuin näkemään alastomia miehiä ihoonmaalatuissa frakeissa ja sensellaista. Yksi muistikuva liittyy Billnäsin ruukkiin ja siellä järjestettyyn taidenäyttelyyn: mies (alaston tietenkin) istuu Billnäsin koskessa, pato avataan ja hän tulee mukkelismakkelis alas virran mukana. Muutama vuosi sitten luulen nähneeni videon samasta tapahtumasta Tallinnassa Kumussa. Nämä ovat hämäriä muistikuvia. Joka tapauksessa Estomanian performanssi Mika Waltarin luona tuntui kotoisalta. Luonnollisesti se loppui kammottavaan, ruskeankeltaiseen kaasupilveen jonka epäilin tulevan suoraan meille kotiin avonaisista ikkunoista. Ja joku heitteli kumipäitä. Yksi taitaa olla edelleen hortensiapenkissä Eliten terassin takana.

Sisällä Oksasenkatu 11-galleriassa oli (tai on, näyttely päättyy nyt sunnuntaina) videoteos aalloista. Seinä, johon teos on heijastettu, on päällystetty pienillä vodkapikareilla. Avajaisissa edessä oli tikkaat ja niitä pitkin pääsi tyhjentämään pikarin. Sitruunaa päälle viereiseltä pöydältä. Meidän yhteinen Itämeremme.

Gallerian kellaritilasta löysin, muiden teosten ohessa, kokoelman virolaisista rakennuksista ja bunkkereista löydettyjä, neuvostomiehityksenaikaisia propagandajulisteita ja vihkosia. Vaikutuin suuresti tutkimusryhmän nimestä: "Romantic Geographic Society / department of ancient relics / exploration dep. / department of political geography / department of landscape studies / underground department". Romanttisen maantieteen seura, poliittisen geografian osasto.

Voi olla että avajaisten riehakkaalla tunnelmalla oli osansa, mutta pidin Estomaniaa elävänä tapahtumana ja tilana, sellaisena jollaisten avulla taide pysyy aidosti avoimena ja vahvasti kokemuksellisena. Instituutioiden ulkopuolella, ruohonjuuritasolla, niin kuin näyttelyn tiedotteessa kuvataan.

Noolegrupp (EST), "Seuraava aalto" (2012), Estomania, Oksasenkatu 11.

Merestä vielä sen verran, että juuri ennen Estomanian löytymistä päädyin ensimmäistä kertaa Riiaan. Lähdin oikeastaan etsimään aurinkoa ja rantaa. Jokin vuosisadanvaihteesta muistuttavissa rantapaikoissa kuten Saarenmaassa, Hangossa tai vaikkapa Pihlajasaaressa kutsuu kesäisin puoleensa. Riiasta pyöräilee reilussa tunnissa vanhaa junarataa pitkin Jurmalan loputtomalle rannalle. Ja matkalla näkee graffitien peittämiä hylättyjä vetureita, lähiöiden kerrostaloja, pieniä puutarhoja, omakotitaloja, asemia ja lopulta kangasmetsää ja merta.

Jurmalan ranta

Pohjoisessa on Saarenmaa ja sitten Hanko.

Art Nouveau'ta, jota Latviassakin jugendiksi kutsutaan, esittelevän rakennuksen (ja museon) ullakkokerroksessa näin Jurmalan retkeä edeltävänä päivänä valokuvia symbolisti Janis Rozentalsin ja suomalaisen Elli Forssellin perheen päivistä samoilla rannoilla. Siellä jugendtalon portaikossa ja Jurmalan lämpimässä vedessä sata vuotta ei tuntunut jotenkin miltään. Tosin en tiedä puhuttiinko Latviassa vuonna 1904 (jolloin Alberta iela 12 rakennettiin ja Rozentalsien perhe muutti ylimmän kerroksen asuntoon) yhtä paljon venäjää kuin nyt 2012. Riian keskustan museoissa meillekin osoitettiin sanat aina ensimmäiseksi toisella kielellä, johtuiko sitten habituksesta vai mummoista, jotka neuvostoajan jäänteinä vartioivat näyttelysaleja ja myyvät lippuja. 

Rozentalsien kotiovelta, Art Nouveau-museo, Alberta iela 12

Fragmentit, Art Museum Riga Bourse

Ei Charlottea tällä kertaa

Eilen piti nähdä Charlotte Gainsbourg isossa sinisessä teltassa, joka oli rakennettu parkkipaikalle Hietaniemen rannan kupeeseen. Charlotte ei päässyt laulamaan (instrumentit matkoilla) mutta ehkä se ei haittaa; kukapa teltassa haluaisikaan laulaa - kun ei voi edes katsella merta.

Sen sijaan aloin muistella Melancholia-elokuvaa. Se on ilmeisesti viime vuoden hienoimpia elokuvakokemuksia, koska palaa mieleen tasaisin väliajoin. Charlotte Gainsbourgin hahmo yrittää kannatella häitä, jotka ajautuvat kaiken aikaa kohti totaalista tuhoa. Alussa morsian (Kirsten Dunst) ja sulhanen (Alexander Skarsgård) ovat aivan liikaa myöhässä, kun liian pitkä limusiini ei pääse kääntymään kartanolle vievän metsätien mutkissa. Myöhästymisen vielä kestäisi, mutta tapahtuma toisensa jälkeen sattuu kaikki se katastrofaalinen, joka yleensäkin uhkaa häitä. Morsian ei pysty nauttimaan juhlasta, vieraat pitävät sopimattomia puheita, vanhempien ja lasten väliset jännitteet purkautuvat. Gainsbourgin kaasohahmo yrittää tukea morsianta ja Skarsgårdin sulhanen esittää neutraalia, mutta juuri mitään ei ole tehtävissä - morsian tuhoaa omat häänsä.

Lars von Trierin elokuvilta ei koskaan voi tietää mitä odottaa, eikä nytkään - varsinkaan jos ei ole lukenut kuvauksia elokuvasta "katastrofielokuvana" tai "maailmanloppuelokuvana". Tasapainoiseen ja velvollisuudentuntoiseen Gainsbourgiin verrattuna Dunstin morsian on umpihullu. Mutta vähitellen, häiden loputtua ja Dunstin erottua miehestään, käy ilmi että morsiamen masentuneelle ja itsetuhoiselle käytökselle on, ainakin jollakin tasolla, looginen selitys: maata lähestyy Melancholia-niminen planeetta. Mitään ei ole tehtävissä myöskään maailman suhteen.

Ajattelen, että Dunstin hahmo oli Melancholian vaikutuksen alaisuudessa ennen kuin kukaan muu oli valmis uskomaan planeetan tuloon. Ja hän oli myös ainoa, joka oli valmis kohtaamaan sen.

Trierin näyttelijävalinnat ovat yhtä aikaa nerokkaita ja käsittämättömiä. Pieni ja hento ranskalaisbritti Gainsbourg esittää sisarta, jonka harteilla häät ovat. Hänen miehenään on Jack Bauerina (!) tunnettu amerikkalainen Kiefer Sutherland (ei kovin arvattava valinta tällaisen elokuvan päähenkilöksi). Hollywoodtähti Kirsten Dunst, joka on siirtynyt näyttelemään laatuelokuvissa Sofia Coppolan Marie Antoinetten jälkeen, jatkaa selkeimmin Trierin viimeaikaista näyttelijävalintakaavaa (esim. Nicole Kidman Dogvillessa). Ja Dunstin sulhasta esittää True Bloodin Alexander Skarsgård, Trierin luottonäyttelijän, Stellan Skarsgårdin poika. Stellan puolestaan esittää Dunstin vastenmielistä pomoa, yhtä perustetta sille miksi Dunst ei ehkä olekaan hullu.

Muistiinpano Nothombista. Ja jurttasaunassa.

Ostin Pariisin lentokentältä Amélie Nothombin romaanin Une forme de vie (2010) ja etsiskelen hyviä hetkiä sen lukemiseen. Toukokuun loppu ja kesäkuu näkyvät mielessä pikakelauksena, vaikea muistaa mikä päivä on.

Taas kävi niin, että paluu Afrikasta Suomeen käynnisti jonkinlaisen aikavyöryn. Enää ei huristeta mopolla yhdestä jännästä paikasta toiseen (muistelen päivää kuukausi sitten, jolloin ajauduin lounastauolla naapurikaupunkiin moskeijalle, moskeijalta ystävän kotiin, kotoa sairaalalle, sairaalalta takaisin moskeijalle ja lopulta katsomaan kuinka miehet paistavat lihaa tynnyrissä - kaikki puolessatoista tunnissa). Korkeintaan mennään pyörällä ihan tuttuihin paikkoihin, aurinko paistaa mutta tuuli on kylmä ja Alepasta voi ostaa reilun kaupan banaaneita evääksi. Ja yhtäkkiä näitä päiviä kotona on kulunut kaksikymmentäviisi.

Viime viikolla luin Nothombia Töölönlahdenrannalla ja odottelin jurttasaunan naistenvuoroa alkavaksi (kiitos Keskustakirjasto-hankkeelle, sauna Helsingin keskustassa on varmasti tämän kesän upeimpia tapahtumia). Vesi alkaa lämmetä ja saunan jälkeen voi jo uida.

Odottaessa pääsin kohtaan, jossa päähenkilö paljastaa logiikan Irakiin sijoitettujen Yhdysvaltojen sotilaiden elämänkyvyn taustalla: tyhjyyden tunne täytetään syömällä, ja samalla syyllisyyden paino saa fyysisen muodon. Sotilas Melvin Mapple kirjoittaa kirjeitä ihailemalleen kirjailija Amélielle liian hitaasti loppuvan ja merkityksettömän sodan keskeltä. Syömällä sotilaat yrittävät helpottaa oloaan - ja tuhota itsensä ja koko armeijan. Nyt Melvin ei mahdu enää tankin ovesta sisään.

Tuntuu ahdistavalta. Mutta Melvinillä on poeettinen tulkinta koko kammottavasta tilanteesta, sodasta, sen turhuudesta ja loputtomasta ahmimisen kierteestä joka tuntuu groteskilta maassa josta on kaikki tuhottu. Kyse on koko armeijan irvokkuudesta. On myös niitä, jotka eivät ole lihonneet ja Melvin ajattelee, että pahat teot eivät paina heitä samalla tavoin kuin muita. Ils sont pires que moi. Ylilihavuus on merkki omastatunnosta ja kärsimyksestä, ja ovelin sabotaasin muoto.

Nothombin teos on epätoivoinen tavalla, joka kuuluu nimenomaan tähän aikaan. On niin paljon materiaa, että pahoinvointi kiinnittyy yltäkylläisyyteen: Nothombin sotilaiden tapauksessa mahdollisuuteen syödä ja siten täyttää minuudessa olevaa aukkoa. Syömiseen liittyvään psyykkiseen ja fyysiseen tuhoutumiseen kiteytyy koko tilanteen kaameus ja järjettömyys: että jotkut näkevät nälkää ja toiset tuhoaa ruuan paljous, mahdottomuus "olla ilman". Nothombin romaanin nerokkuus on ehkä ahmimiseen ja lihavuuteen liittyvän stigman analyysissa. Melvinin sairaus on kovin looginen, tai siltä ainakin tuntuu tässä tilassa jossa on taas Afrikasta Suomeen heitetty ja kaikki "paljous" tuntuu oireelta jostakin syvemmästä tyhjyydestä.

Mutta jurttasaunassa oli lämmin ja täyttä. Ihmiset onnellisia täälläolosta ja niin pienistä asioista kuin lämpö ja laituri ja vesi ja vastarannalla näkyvä Linnunlaulu. Saunan jälkeen sai Hard Book Caféssa "viskiä" (Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä) ja "sahtia" (Zetor-traktorin historiikin). Helsingin kesä on kaunis.

Lentokenttäkärsimys

Grand-Popo jäi taakse

Suomessa taas! Viikonloppun helle ja Maailma kylässä -festarit tekivät tästä paluusta helpomman kuin vuoden takaisesta. Mutta Cotonoussa ei ollut perjantaina erityisen helppoa, näin jälkikäteen tosin aika hauskaa, tai mielenkiintoista.

Ensinnäkin ne matkatavarat. Ensin lentokentän ulkopuolella piti ostaa pakolaiskassi ja tunkea sinne kaikkea ylimääräistä tavaraa (tämä oli oma virhe, miksi luvata ottaa kaverin 10 maniokkikiloa, kun viimekin vuonna teki juuri samaisen juuresjauhon kanssa tiukkaa, ja sitä vielä saa Hakaniemestä ihan helposti).

Sitten piti kieltäytyä elmukelmutuksesta (1500 CFA:n mukasäästö, oma virhe myös). Ja sen jälkeen jonottaa "madame" ja "monsieur" -huudoissa ja viittilöinneissä check-inniin (mietin aina, miksei tällaisissa ohjaustilanteissa ennemmin voida puhua selvästi ja huitoa ja tuuppia vähemmän) kuullakseen, että pakolaiskassin elmukelmutus on pakollinen.

Sitten viittilöinneissä ja madame-huudoissa ("ette voi mennä siitä, madame, ette voi mennä siitä") pois check innistä ja takaisin elmukelmutukseen. Ja takaisin check inniin (tällä toisella kerralla ei kuitenkaan tarvitse enää näyttää passia; sen tarkastuksesta vastaava herra päästää säälien läpi) kuullakseen, että kahdessa muussa matkalaukussa on 1-2 kiloa liikaa painoa. Elmukelmutetussa pakolaiskassissa ei ollut lainkaan liikaa painoa, ja se lähtikin jo iloisesti pitkin hihnaa jonnekin näkymättömiin.

Tässä kohtaa check inn neuvoo "nopeasti" keventämään vähän jotain laukuista. Nostan laukut hihnalta avatakseni ne, mutta hän jyrähtää, että "nopeasti, piti olla nopeasti, tämä ei ole nopeasti". Mutta pitäähän nämä saada auki, että voi keventää! Ja kuinka paljon kummastakin? "Tuosta toisesta vähäsen!". Paljon on vähäsen? "Eiei, nostakaa se laukku takaisin hihnalle! Ei tämä onnistu, pitää laittaa toiseen jotakin." Mutta ei siinä toisessa ole tilaa, ja sen pakolaiskassin te lähetitte jo menemään ja sitten aloitte vaatia muutoksia!

Ei mitään, sitten lähdetään juoksemaan hihnaa pitkin pakolaiskassin perässä. Kohta se palautetaan, mutta ohjeistuksella, että tuosta reunasta avaat vähäsen - missään nimessä ei saa tarraa poistaa. Miten? Eihän tänne saa mitään laitettua, jos ei tätä avaa. "Eiei, sitä tarraa ei voi irrottaa." Kyllä se on pakko irrottaa, ei se muuten avaudu. Nyt lähden itse laukkuineni pois takaisin elmukelmumiehen luokse, siellä on yllättäen turva ja isompia kasseja. Ensimmäinen pakolaiskassi vaihtuu toiseen isompaan, osa toisen matkalaukun tavaroista sinne, ja sitten itse, omatoimisesti puntarille (sellainen on onneksi salin reunassa, eikä kukaan huuda "madame, madame!"). Yksi matkalaukku on edelleen 23 kg, siitä on saatava kilo pakolaiskassiin, joka on edelleen runsaasti alipainoinen. Mutta nyt kassin vetoketju on jumissa. Elmukelmumies tule pelastamaan!   

Ja hän tulee. Kiskoo pakolaiskassin auki, siirretään tavaroita, kunnes kaikki laukut ovat tasapainossa. Sitten tehdään elmukelmutus numero 2. 1500 CFA siitä ja 2000 CFA uudesta pakolaiskassista elmukelmumiehelle. Onneksi hän on jäänyt ensimmäisestä kelmutuksesta velkaa 500 CFA, joten viimeinen jäljellä oleva viiden tonnin seteli riittää juuri ja juuri. Ja sitten taas passintarkastuksen ohi ja kolmannen kerran check inniin. Nyt rouva kuitenkin hyväksyy kaikki kolme laukkua: toinen ruumaan menevä on 22 kiloa, toinen 12 kg. Ja käsimatkatavaroihin jää 11 kg. Tasapaino on saavutettu. Lähden hengästyneenä täyttämään maastapoistumislomaketta syrjään kaikista madame-huudoista ja katselemaan, kun muut taistelevat.

Puntarilla on yksi kamppailu, kun epätoivoiset availevat matkalaukkujaan ja siirtelevät tavaroitaan. Ja ihan vieressä on toinen: tullimies huutaa venäläisen näköiselle miehelle, että "jeans, jeans!" ja tarttuu välillä matkalaukusta pilkistäviin farkkuihin ja yrittää siirtää niitä toiseen. Arvelen rauhallisena, että logiikka on siinä, että farkut ovat painavat: ne kannattaa siirtää ylipainoisesta laukusta muualle. Kukaan ei enää huuda madame minulle. Joku raukka yrittää säästyä käsilaukun punnitsemiselta, muttei tietenkään säästy, käsimatkatavaroiden yhteispaino on ylitetty ja sitten hän vielä kävelee liian hitaasti pois check inn -alueelta ja vaikuttaa etäisesti siltä kuin olisi vähällä kääntyä väärään suuntaan. Ainakin viisi työntekijää tulee heti huitomaan, että toinen suunta, toinen suunta. Ajattelen, että olen säästynyt jo paljolta.

Mutta sitten tulee varsinainen maastapoistuminen ja tullinaisen mulkoilut. Ja kolme eri turvatarkastusta, joista yhden suorittaa mies, joka istuu läpivalaisulaitteen päällä kotiasussa ja heiluttelee jalkojaan, ja tarttuu yhtäkkiä pöydällä olevaan passiini. Nappaan passin tietenkin takaisin ja huudan, että irti! Kolmannella kerralla selviää, että mies tosiaan on lentokentällä töissä. Pahoittelujeni jälkeen pääsen lentokoneeseen enkä sano sanaakaan kenellekään ennen kuin Pariisissa seuraavana päivänä.

Sunnuntaina oli Maailma kylässä -festareilla upea, havainnollistava "House of Democracy", johon astuva saa omakohtaisesti kokea miten heikko yksilön asema voi viranomaisten edessä olla. Tarkoituksena on päästä äänestämään, mutta harva pääsee läpi edes ensimmäiseltä tiskiltä, jossa mulkoillaan henkilökorttia ja kysytään nopeita henkilökohtaisia kysymyksiä vieraalla kielellä. Toisessa etapissa pitäisi äänestää, mutta virkailija suosittaa vahvasti yhtä vaihtoehdoista. Jos valitsee jotakin muuta, saa äänestyslipukkeeseensa leiman "hylätty" ja luvattu kuohuviini jää juomatta. Ulos päästyäni ajattelin, että "House of Democracy" toistaa osan siitä millaista on olla tekemisissä viranomaisten kanssa cotonoulaisella lentokentällä. Voi vain kuvitella millaista äänestäminen saattaa jossakin olla. Tai maahan tulo ilman kaikkia tarvittavia papereita. Minä taistelin vain matkatavarakiloista, joita ei ollut olemassakaan.

Paluusta, hyvästä ja huonosta

Jo melkein kaksi viikkoa täällä auringon alla. Paljon töitä: kierrän G:n kanssa kuvaamassa raskaana olevia naisia, kaksosista taruja kertovia mummoja, vodun-spesialisteja. Museorakennukseen syntyy vähitellen uusi näyttely, seinät ja jalustat on jo maalattu, jalustat kunnostettu, seinillä tekstit ja upea Länsi-Afrikan kartta, johon yhtenä hikisenä iltapäivänä merkitsin maalarin kanssa kulttuurit Norsunluurannikon Baouléista Malin Touaregeihin. Vuorotellaan hommia T:n kanssa, kaksi tekijää tähän tarvittiinkin: hassua sanoa että elämä on hektisempää Afrikassa, mutta se on.

Liikenne määrittää elämää enemmän kuin aiemmin. Tullessa puskataksista hajosi kaksi rengasta. Ensimmäinen hoitui nopeasti: kuljettaja kaivoi takakontista uuden (tosin täysin erilaisen kuin muut) ja vaihtoi sen rikkonaisen tilalle. Toisen kohdalla matka katkesi. Istututtiin ja odotettiin tien poskessa "huoltamon" (maja ja olkikatos) pihalla sillä aikaa, kun uutta rengasta haettiin mopolla 10 kilometrin päästä - auto jäi tien poskeen kauemmaksi. Pieni poika puuhasi rikkonaista rengasta vanteesta irti, isä ja kuljettaja mopoineen Ouidahiin. Muut matkustajat katosivat yksitellen. Ajattelin, että Afrikassa on aikaa odotella. Kun kuski ilmestyi puolentoista tunnin päästä takaisin rikkinäinen rengas mukanaan ajattelin, että nyt on sittenkin paras jatkaa matkaa. Poika oli saanut juuri vanteen irroitettua. Ja kun jotakin niistä rikkinäisistä kappaleista alettiin puuhata vanteen ympärille, vihjasin kuljettajalle etten oikein voisi enää odottaa. Mutta työ oli kuulemma JO valmis. Vartin päästä se olikin, ja toisen vartin päästä tee-se-itse-rengas kiinni autossa ja auto huoltamon pihalla kyytiin ottamassa. Etupenkillä istunut vanha arvokas mies oli pysynyt sisällä autossa tyynesti odottaen ja oli innoissaan, kun palasin kyytiin. Kärsivällisyys pelasti hänen päivänsä: kun kaikki muut lähtivät, te jaksoitte odottaa, hän iloitsi. Jotenkin se osoitti, että elämässä lopputulos on aina sama. Ja sitten vaihdettiin yhteystietoja.

Muut liikenneuutiset ovat kurjempia. Täällä on ollut paljon onnettomuuksia. Ystävältä katkesi reisiluu toissa viikolla mopokolarissa ja käyn häntä Coméssa sairaalassa katsomassa. Lääkäri, joka tekee töitä sekä Coméssa että Cotonoussa, lähti maanantaina hakemaan leikkaustarpeita, ja leikkaus luvattiin torstaille. Lopulta odotus venyi viikkoon, leikkaus oli viime sunnuntaina. Nyt potilas voi hyvin. Mutta kolareita tulee koko ajan lisää: joka kerta, kun käyn sairaalassa on tiellä uusi auto rytistyneenä. Toisen ystävän mopon alle juoksi viime viikolla hullu sika, kolmannen päälle ajoi zemikuski alkuviikosta. Onneksi näissä selvittiin tikeillä, sika syötiin (ystävä ei ikävä kyllä saanut maistaa).

Onnettomuudet ovat pahimmillaan, ja hyvin helpostikin, henkilökohtaisia vararikkoja, invalidisoivia, kuolemaan johtavia. Sosiaaliturvaa ei ole kenelläkään, kuukausipalkka ihmisillä heikoimmillaan n. 30 000 frangia. Leikkaus maksaa miljoonan. Ne jotka eivät pysty järjestämään rahoja, jäävät odottamaan kunnes haavat vievät. Mutta sairaaloita kuitenkin on. Ja päteviä lääkäreitä, jotka tekevät töitä vuorokauden ympäri.

Täällä pitäisi jo alkaa sadekausi, mutta niin kuin viime vuonna, sadetta on ehkä yhtenä päivänä viikossa. Maanantaina Coméssa satoi rankasti (juuri kun olin sairaalareissulla puskataksien ja mopojen varassa), mutta ei Grand-Popossa. Kuvissa yllä näkyy kontrasti: ensimmäisessä on Grand-Popon sininen taivas, seuraavissa kaatosade Comén Hopital de Zonella - välimatkaa 10 km. Ja  lauantaina oli sama juttu kun oltiin presidentin kanslian virkamiehen tyttären (!) rippijuhlissa Cotonoussa: koko loppumatkan satoi kaatamalla. Niistä juhlista: olin jonkinlaisena yovo-maskottina, suomalaisedustajana. Upeat vaatteet kaikilla, vuokrattu ilmastoitu sali Cotonoun stadionilta, hirveästi ruokaa. Tv-julkkis juontajana. Tunsin itseni alipukeutuneeksi ja hukassa olevaksi, mutta kaikki ovat niin ystävällisiä, ettei se kauaa haittaa. Ympärillä tapahtuu paljon sellaista, mitä ei ihan ymmärrä. Se on tässä ehkä parasta.

Cotonou, Hotel le Prince

Läppärin näppäimistö takertuu sormiin. Täällä taas, Beninissä, Cotonoussa, Hotel le Princessä jossa on ihana ilmainen nettiyhteys ja viimeinen mahdollisuus avata tai lähettää isoja liitetiedostoja taikka siivota sähköpostia vilkkaasti (onpa ongelmat). Respassa oli tuttu, yrmeä mies, joka taisi tunnistaa. Hymyilytti.

Ruumis pitää trooppisesta säästä. Nenä avautuu, lihakset rentoutuvat. Vuodessa tämän kaiken unohtaa ja ei-unohda. Eilen kello 19.30 paikallista aikaa (Suomessa kesäaikaan se olisi 21.30) kävelin ulos lentokoneesta kuumaan ja kosteaan pimeyteen, ja muistin yhtäkkiä miten pakokauhuisen jännittävä tulo oli tammikuussa 2011. Nyt saapuminen tuntuu niin tutulta ja helpolta, että hymyilyttää. Vielä eilen aamulla olo oli sellainen, että tekisin mitä vaan ettei tarvitsisi matkustaa. Matkan päässä odotti kuitenkin tunne, että koti on yhä täällä.

Koti on myös Grand-Popossa, etenkin Grand-Popossa. Nyt jännittää eniten, mikä huone Madamella on jäljellä turkoosista talostaan. Kaikkien ihmisten tapaaminen jännittää myös, mutta sitä ajatellessa hymyilyttää ja se on hyvä merkki.

Hymyilyreaktio hymyilyttää myös. Lentokentällä meni jo hermokin, kun kaikki tunkevat matkatavarahihnalle - varsinkin ecobank-liiviset miehet, joille maksetaan tavaroiden noutamisesta ja jotka nostavat joka ikisen laukun ilmaan ja roikkuvat niiden perässä pitkin hihnaa ja tulevat sormille ja varpaille. Mutta sitten huudetaan pardonpardon. Pieni taistelu fyysisestä (ja psyykkisestä, melkein jouduin käyttämään taas aviomiestarinaakin) tilasta ehkä pitää ujon pohjoismaalaisen virkeänä. Sosiaalinen jumppa tekee hyvää pitkän kylmän talven jälkeen.

Väkivallan erilainen kuvaus

Ensimmäinen kuva: Nainen (Tilda Swinton) työntää lastenvaunuja kadulla. Vauva huutaa. Nainen on laiha ja kalpea, silmät uupuneet ja paniikkiset. Kadulla on työmiehiä katuporien kanssa. Sietämätön meteli. Nainen työntää rattaat porien viereen, sulkee silmänsä ja hengähtää.

Toinen kuva: Mies, Heathcliff (James Howson) on yksin kylmässä kivitalossa. Ulkona viuhuu tuuli, oksa hakkaa ikkunaa. Mies juoksee päin seinää, lyö päänsä ja kaatuu lattialle. Hän nousee ja tekee saman uudestaan, valittaa.

Molempien elokuvien tarinat olen lukenut ensin kirjoina, Lionel Shriverin Poikani Kevinin (We Need to Talk About Kevin) ja Emily Brontën Humisevan harjun (Wuthering Heights). Poikani Kevin on kirjana järkyttävämpi, Wuthering Heights taas Andrea Arnoldin ohjaamana elokuvana. Sitä katsoessa ajattelin samaa, kuin Pertti Avola: Jouko Turkka olisi voinut ohjata tämän. Verta, sylkeä, kuraa.

Poikani Kevin kertoo koulusurmasta. Kirjassa pelko tapahtuvasta pakottaa lukijaa eteenpäin. Täysi epävarmuus aiheuttaa kärsimystä yhtä paljon kuin ajatus nuoresta tappajasta: mikä on totta, mikä ei; mitä tulee tapahtumaan; ja ennen kaikkea: mikä Kevin on? Voiko joku olla "absoluuttisesti paha", syntyessään? Vai onko tarinaa kertova äiti kuvitellut menneen: tragedian musertama tai masentunut - tai yksinkertaisesti huono äiti? Elokuvassa Kevin on paha ja äiti uhri. Tulkinta on helpotus: elokuvan jälkeen Kevin on saanut kasvot ja kirja selityksen. Se vainoaa vähemmän.

Arnoldin Humisevasta harjusta järkyttävän tekee myös väkivalta, mutta toisin kuin Kevinissä, se ei ole psykologista ja itseään odotuttavaa vaan läsnä kaiken aikaa, alusta loppuun. Heathcliff, jonka Arnold kuvaa tummaihoisena, piestään kerta toisensa jälkeen, hänet pakotetaan ulos ja eläimien keskelle nukkumaan. Todellisuudessa, joka alentaa ja hyväksikäyttää, hänellä ei itselläänkään ole muita kommunikaation mahdollisuuksia kuin väkivalta: eläimiä kohtaan, toisia ihmisiä, itseä. Arnoldin tulkinta tarjoaa selityksen sille, miksi Cathyn ja Heathcliffin rakkaustarina muuttuu äärimmäiseksi kärsimykseksi. Siinä mielessä se on myös helpottava, vaikkakin raskas katsoa. Elämä nummella on tuhoa ja kuolemaa. Inhimillinen väkivalta muuttuu sään, maiseman, eläinten tappamisen väkivallaksi. Sen vastapainona on kuitenkin Cathyn ja Heathcliffin rakkauden nummi: varvikko, kallio, vapaat linnut.

Ajattelen, että tällaisia tulkintoja klassikoista tarvitaan. Brontën sisarusten maailma on erilainen kuin Jane Austinin - ja Arnold osaa tuoda sen esiin.

Muistiinpano: Eeva Kilven paluu

Muutama vuosi sitten, ei, viisi (!) vuotta sitten lainasin Eeva Kilven vuodenaikakuvausta Ihmisen ääni -teoksesta. Silloin oli inhoittava marraskuu ja Kilven angst omaa ankeata kesäkuutaan kohtaan jotenkin helpotti tilannetta. Silloin oli myös EMMA:ssa Anette Messagerin näyttely, sekin auttoi marraskuuta eteenpäin. Nyt on EMMA:ssa eri ranskalainen, mutta sääkin on parempi, suorastaan ihana. Ajattelin tänään Kansalliskirjaston edessä, että vähän niin kuin Pariisin kevät. Vielä on liian kylmä, mutta pian!

Kirjastossa olin, koska etsin Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa - koko Ihmisen äänen olin jo unohtanut. Mutta se palasi mieleen päiväkirjaa lukiessa. Naisen päiväkirja julkaistiin 1978, kun Ihmisen ääni tuli kaksi vuotta aiemmin. Ehkä kustantaja todella halusi omaelämäkerrallista tekstiä 70-luvulla, parin vuoden välein, "tunnustuskirjallisuuden" kultaisella vuosikymmenellä. Nykyisessä julkisuusmyllyssä ei vastaavaa voitaisi enää kirjoittaa - ja toisaalta, eihän kukaan enää ehdi keskittyä toisen elämään kahdensadan kirjasivun verran. Mutta hyviä nämä ovat, nämä 70-luvun Kilvet. Sattumalta Naisen päiväkirja loppuu marraskuuhun (harmi etten törmännyt siihen silloin viisi vuotta sitten). On marraskuu ja kaikki on hyvin:

11. päivä. Olen miettinyt asiaa muutaman päivän ja nyt tiedän: tekisin tutut asiat vielä kertaalleen. Haluaisin olla suurimman osan päivää yksin niin kuin tavallisesti. Tekisin joka hetki muistiinpanoja, en tiedä miksi; se on minun tapani elää. Siivoaisin edes yhden komeron. Luultavasti tiskaisin ja imuoroisin. Kävisin vanhempieni luona, kuuntelisin heitä, puhuisin vähän; söisin äidin laittamaa ruokaa (ehkä se olisi paistettua silliä kermassa, hyvää ja vahvanhajuista ruokaa, lapsuudesta tuttua), katselisin heitä. Valmistaisin itse lapsilleni hyvän aterian päivälliseksi, ehkä uunipaistia, sellaista lihapottia jossa on monenlaista lihaa. Sitä lanttulaatikon, piiraitten, puolukoitten ja suolakurkun kanssa. Katselisin heitä ja kuuntelisin tuntojani. Ehkä ymmärtäisin juuri silloin elämästä jotakin. En enää surisi sitä, että niin monta kirjaa jää kirjoittamatta, vaan sitä että niin monta jää lukematta. Lukisin vielä jonkin Tsehovin novellin ja vähän Kafkaa kokeakseni hänen lauserakenteittensa ihmeellisen totuudenmukaisuuden ja ehkä ennättäisin lukea vielä yhden tuntemattoman novellin, kukaties Hesseä. En missään tapauksessa kuormittaisi päivääni. Katselisin puita. Puitten muodossa ja kurkottumisessa on jotain olennaista; ne ovat hermoston muotoisia. Yrittäisin joka hetki tehdä havaintoja. Se on suurin nautinto. En käyttäisi alkoholia enkä olisi miellyttävänkään miehen kanssa, koska se sekoittaisi ajatukseni. Ehkä kuitenkin lyhyesti muistelisin myös sukupuolielämää. Soittaisin molemmille sisarilleni, yhdelle nuoruudenystävälle ja yhdelle kollegalle, mutta en puhuisi kauan. Illalla leikkaisin lehdestä mielenkiintoiset artikkelit; jospa ikuisuudessa hyvinkin ehtii käydä ne läpi. Toivoisin, että kynä pysyisi kädessä loppuun saakka. Haluaisin kirjoittaa viime hetkeen, näin.
Tai ehkä lähtisin vain metsäkävelylle. (Eeva Kilpi 1978, 238.)

Sophie Calle, Calle, Calle

Tämä taiteilija on vaivannut siitä lähtien, kun hänen ja Paul Austerin välinen kytkös selvisi muutamia vuosia sitten. Se tarina meni suurin piirtein niin, että ensin Auster varasti (ilmeisesti pyynnöstä) Callen hahmon Leviathan-romaaniinsa - ja sitten Calle teki teoksen romaanista: varasti sen kuvaaman taiteilijan (siis itsensä) ja alkoi esittää omaa "peilikuvaansa". Eräänlainen kaksoisvarkaus.

Nyt Sophie Callelta on esillä uusi näyttely EMMA:ssa. Tällä kertaa hän on ottanut lähtökohdakseen entisen rakastajan lähettämän erokirjeen jäähyväissanat. Miehen viesti jätetylle Callelle on ranskaksi hivenen epämuodollisempi kuin suomeksi, mutta silti lopetuksen teitittelevä muoto pysäyttää: "Prenez soin de vous" - "Pitäkää huolta itsestänne." Sähköpostilla lähetetty erokirje on pahasti ristiriidassa Herra X:n ilmaisun kanssa, ajattelin kun luin näyttelystä ensimmäistä kertaa. Myöhemmin näytin erokirjettä eräälle ystävälle, joka myös alkoi heti tulkitsemaan tekstiä. Tämä on kuvaavaa, sillä niin teki myös Calle: hän lähetti sen joukolle naisia - ja näyttely koostuu noista tulkinnoista.

Calle on yksi kiinnostavimmista nykytaiteilijoista. Olen maininnut hänen ihmeellisyydestään aiemminkin, mutta lainaan nyt taas Austeria, joka kuvaa Leviathanin Calle-hahmoaan seuraavasti:

Some people called her a photographer, others referred to her as a conceptualist, still others considered her a writer, but none of these descriptions was accurate, and in the end I don't think she can be pigeonholed in any way. Her work was too nutty for that, too idiosyncratic, too personal to be thought of as belonging to any particular medium or discipline. Ideas would take hold of her, she would work on projects, there would be concrete results that could be shown in galleries, but this activity didn't stem from a desire to make art so much as from a need to indulge her obsessions, to live her life precisely as she wanted to live it. Living always came first, and a number of her most time-consuming projects were done strictly for herself and never shown to anyone. (Paul Auster: Leviathan, 61.)

Callen taide on jo kauan sitten liikkunut yli perinteisten taide-esineiden, yli valokuvankin, ja varsinkin yli romaanin tai muun kirjana ilmenevän tekstikokoelman. Callelle taide on jonkinlainen yhteisöllinen performanssi, mutta siinä on aina mukana myös henkilökohtainen side. Callen teokset ovat lähes aina elämäkerrallisia: nykytaidetta, joka on kaikille lähestyttävää; jonka edessä ei voi sanoa, että typerää tai en ymmärrä.

Take Care of Yourself-teoksessa elämästä tulee taidetta jopa siinä määrin, että eräs Herra X:n kirjeen tulkitsijoista lähes moittii Callea:

Jos Sophie olisi rakastanut häntä niin paljon kuin väitti, hän ei olisi koonnut kokonaista naisten eskadroonaa auttamaan itseään pääsemään asiasta yli. Hän olisi yrittänyt päästä asiasta yli, pakkohan hänen on, mutta ei tällä lailla, toisten naisten ympäröimänä.

Ajattelin samaa. Tapahtumasta tulee lähde teokselle, todellinen kokemus sivuutetaan, vähän julmastikin, tulkintojen vyöryllä. Mutta tämä on tietenkin tarkoituskin.

Monet tulkinnoista ovat hauskoja (Calle usein on). Naisten taustat ja etenkin heidän ammattinsa ohjaavat tulkintoja: toimittaja kertoo, miksei kirjettä voitaisi julkaista lehdessä; kriminologi muodostaa miehestä profiilin; poliisi toteaa, ettei aihetta tutkintaan ole, sillä "moraalisen vahingon mahdollisuus [---] on ominaista kaikille romanttisille suhteille, sillä eikö rakastaminen tapahdu aina omalla vastuulla?"

Osa tulkinnoista on videolla, esimerkiksi nukahtelevan klovnin luenta. Ja papukaija, joka huutelee jäähyväissanoja "Prenez soin de vous, prenez soin de vous" ja lopuksi repii koko kirjeen.

Ystävälleni jäi mieleen papukaija - ja tuomari, joka kirjoittaa, että "Sopimuksen toisella osapuolella on tässä tapauksessa oikeus tällä perusteella pyytää sopimuksen purkamista eli mitätöintiä. --- Kokonaisuudessaan kirje osoittaa selkeästi, että rakkaussuhteen solmiminen ei merkittävästi eroa tavanomaisen vuokrasuhteen ehtojen sopimisesta ja täytöönpanosta."

Minä samastun välittömästi kirjallisuudentutkijaan, diskurssianalyytikkoon, äidinkielenopettajaan ("Keksi tarinalle erilainen loppu") ja oikolukijaan. Analysoisin kirjeen sana sanalta, lause lauseelta - ikään kuin eron aiheuttamalle kivulle löytyisi jokin ratkaisu kirjeestä. Vaikka itse kirje on myös hyvin kaunis. Ei lainkaan raukkamainen tai vastuuton. Se tuskin herättää ulkopuolisissa vihan tai suuttumuksen tunteita, tai harvemmin herättää (yksi asianajaja on poikkeus - hän asettuu voimallisesti herra X:ää vastaan). Eräs tulkitsija kehoittaakin lukemaan kirjeen aina uudestaan ja uudestaan: se on merkki siitä, että sinua rakastetaan.

Paras taidemuseo

Päätin tänäisenä korviketoimintona, noin kuuden vuoden tiukan pohdinnan jälkeen, että Euroopan (suur)kaupunkien (lasken mukaan New Yorkin) taidemuseoista paras on Pariisin Orangerie. Korjaan mielipidettäni jos jotain parempaa vielä tulee vastaan.


Perustelut:

• Rakennus vanha appelsiinitarha, jossa kaunis valo; hienosti restauroitu
• Museo vetää väkeä Monet'n lummemaalausten takia (mielettömät, suuret lummepaneelit ajalta, jolloin Monet'sta tuli sokeutuessaan melkein abstrakti maalari), ja ovaalinmuotoiset, valkoiset lummesalit rakennuksen yläkerrassa ovatkin hienot. Mutta paras löytyy silti kellarista: ihana, sopivan pieni valikoima Picassoa, Matissea, Derainia, Modigliania, Rousseu'ta, Utrilloa ja Soutinea
  
• Sisään jonottaminen ei haittaa Tuilerie'n puutarhan päädyssä, vieressä Concorden aukion kiviaita, sen takana Seine ja Eiffel
• Alakerrassa mahtuu aina olemaan, turistit katsovat yläkerrassa lumpeita
  
• Alakerran näyttely esittää Picasson, Matissen, Modiglianin ja muiden aikalaisten suhteet toisiinsa paremmin kuin mikään iso kokoelma
  

Mutta korkeille sijoille pääsevät Orangerien kanssa myös Wäinö Aaltonen Turussa (ihana tila), Tate Britain Lontoossa (pre-rafaeliitat) ja, tietenkin, Louvren keskiajan ja 1600-1700-luvun ranskalaisen kuvanveiston alueet (lasikattoiset "pihat", marmorilattiat, vähän turisteja, veistokset, puut joiden alla voi istua).

Täytyy myös myöntää, että Pariisin Musée d'Orsay'ssa on ehdottomasti vaikuttavin interiööri, kun sinne astuu ensimmäistä kertaa sisään, ja vaihtuvista näyttelyistä riippuen siellä on myös vaikuttavimmat teokset.

New Yorkin Guggenheim, Tallinnan Kumu ja Helsingin Kiasma ovat mielenkiintoisia rakennuksia, joissa järjestään hyviä näyttelyitä, mutta jotenkin niiden hienoja porrasluiskoja pitkin valuu kohti ulko-ovea ja pois museosta. Firenzen Uffici, Rooman Vatikaanimuseo, Pietarin Eremitaasi sekä Louvren renessanssi-osiot kärsivät pahasta lattioiden narinasta ja liiasta määrästä turisteja (maailmanluokan klassikoiden kirous).

Kiinnostavimmat ja yllätyksellisimmät (mutta näiden jälkein olo on kuollein, saleja käytännössä mahdoton ohittaa ja niitä on paljon):

• Pompidou, Pariisi
  
• Tate Modern, Lontoo
  

Amsterdamin Van Gogh-museossa en ole tyhmyyttäni (rahattomuuttani) käynyt (enkä Barcelonassa missään, pitää mennä), mutta Amsterdamin Stedelijk (tällä hetkellä kiinni) on jokseenkin mielenkiintoinen - ei kuitenkaan vedä vertoja Tukholman Moderna Museetille tai vaikka Dublinin IMMA:lle (hienot, oudot tilat vanhassa sairaalassa; helppo valita näyttelyitä). Wienistä, Bratislavasta ja Berliinistä - ja myös Caenista - löytyy puolestaan hienoja perusmuseoita (ainakin taidehistorian opiskeluun).

Ja sitten on tietenkin museot, joista olen vain kuullut puhuttavan, Prahassa, Varsovassa, Krakovassa, Antwerpenissä... Louisiana Tanskassa ja Groninger Hollannissa, Getty Los Angelesissa.

Ja unohtuneet (jotakin hienoa näissä oli, ulkopuolella, vihreää...), niin kuin Venetsian Guggenheim, Mäntän Serlachius ja Oslossa kaikki...

***

Lisäys. Tästä saa nyt sellaisen kuvan, että tärkeimmät ominaisuudet taidemuseolle ovat (näyttelyiden ja teosten lisäksi) rakennus, rauha ja stressittömyys. Ja niinhän se taitaa olla. Näkeminen vaatii tilaa ympärille, aikaa ajatella, virkeyttä.

Muistiinpano: Octavio Pazin esseistä

Käsityötaide ei halua kestää vuosituhansia eikä sen pakkomielteenä ole kiire kuolla nopeasti. Se lipuu päivien myötä, kulkee rinnallamme, kuluu vähä kerrassaan. Se ei etsi kuolemaa eikä kiellä sitä: se hyväksyy sen. Museon ajattoman ja tekniikan nopeutetun ajan välissä käsityötaide on inhimillisen ajan syke. Se on hyödyllinen, mutta samalla kaunis esine; esine joka kestää, mutta kuluu loppuun ja alistuu loppuunkulumiselle. Esine joka ei ole uniikki kuten taideteos ja joka voidaan korvata toisella samankaltaisella, mutta ei identtisellä. Käsityötaide opettaa meitä kuolemaan, ja siten elämään. (Octavio Paz: "Käyttö ja kontemplaatio", 1973.)

Löysin kirjahyllystä Octavio Pazin esseekokoelman Ruhtinas ja narri (Taide-lehden julkaisuja vuodelta 1988). Meksikolainen runoilija, esseisti kirjoittaa mm. Henri Michaux:n kuvataiteesta, Luis Buñuelista elokuvan runoilijana, Baudelairesta taidekriitikkona, surrealismista ja meksikolaisesta taiteesta - sekä kolmijaosta: taide, tekniikka ja käsityö. Sopii hyvin tähän hetkeen, jossa kaduilla mainostetaan Helsingin Designvuotta mutta vuoden sisältö hahmottuu vähän hankalasti. Pazilla on selkeä näkökulma, ihanan puristinen: taiteen ja käsityön puolesta, tekniikkaa vastaan.

Pazin mukaan:

Taide tutkii olevassa olevaa halkeamaa, toiseutta. Se on lähellä maagista. Ja tasapainoilee olemisen ja merkitsemisen rajoilla.

Tekniikka tasoittaa erot, yhdenmukaistaa, kitkee pois toiseutta.

Käsityötaide taas "suojelee hedelmällisyyttä säilyttämällä erot". Se nousee kylistä pikemmin kuin kansoista, kun taas tekniikka on kansainvälistä.

Taideteoksen kohtalona on museon ilmastoitu ikuisuus; teollisen tuotteen kohtalona taas roskakori. Käsityöt pelastuvat museosta ja jos ne joutuvat lasikaappeihin, ne puolustautuvat kunnialla: kyseessä ei ole uniikkiesine vaan näyte. (Mt.)

Käsityöt ovat Pazille epätäydellisiä ja siksi inhimillistäviä. Taide puolestaan paljastaa jokaisen ihmisen sisällä olevan toiseuden: "Rajaton ei ole meidän ulkopuolellamme vaan sisällämme", hän toteaa Michaux:n maalauksista.

Pazin 1940-60-lukujen esseet todistavat hätkähdyttävästi siitä, että jälkistrukturalistiset taideteoriat eivät tosiaan syntyneet tyhjästä. Todellisuus on "merkkien kimppu" ja minuus hajoaa taiteellisessa toiminnassa, Paz kirjoittaa ja ammentaa esseissään surrealisteilta ja heidän edeltäjiltään: Nervalin, Baudelairen, Rimbaud'n, Bretonin nimet vilahtelevat teksteissä.

Kiinnostavaa on myös pohdinta taiteen suunnasta. Vuonna 1967 Paz ennakoi taide-esineen loppua "esineiden tuotantona", siis substanssina:

Sellaisessa yhteiskunnassa kuin tämä meidän, taide ei tarjoa merkityksiä eikä mielikuvia: se on taidetta joka etsii merkityksiä. Taidetta joka etsii läsnäoloa tai tyhjyyttä, jossa merkitykset hajoavat. Tämä kontemplaation taide pelastaisi käsitteen teos. Sen sijaan että näkisi siinä esineen, se palauttaisi sille alkuperäisen funktion: olla silta katsojan ja sen läsnäolon välillä, johon taide aina viittaa nimeämättä sitä koskaan täysin. ("Läsnäolo ja nykyhetki: Baudelaire taidekriitikkona", 1967.)

Teorian puolella samaan on tultu viimeistään jälkistrukturalismin myötä (erona vain se, miten koko teoksen käsite uudelleenarvioitiin; muuten Paz puhuu lähes täsmälleen samoin sanoin). Ja paitsi teorian, Paz näytti aavistavan myös taiteen suunnan (kohti aineetonta, osallistavaa). Reilu 10 vuotta aikaisemmin (vuonna 1954) hän analysoi surrealismin kuolemaa ja kirjoittaa, ettemme voi tietää, mitä on edessä kolmenkymmenen vuoden päästä (atomipommi, kylmä sota ja "moderni" kummittelevat tekstin taustalla). 1967-vuoden esseessä jotakin uutta on syntynyt niin maailmassa kuin myös taiteen kentällä, ja hän painottaa ilmiöitä jotka ovat nähtävissä edelleen: ryhmätyön korostumista, katsojan käsitteen muutosta, luovaa leikkiä läsnäolon ja poissaolon rajoilla:

Teos liukenee elämään, mutta elämä puolestaan hajoaa juhlaan. --- Juhla poistaa hetkeksi vastakkainasettelun läsnäolon ja mielikuvan tuottamisen, ajattoman ja historiallisen, merkin ja merkityn esineen väliltä. Se on esittämistä mutta samalla kuluttamista: läsnäolo ruumiillistuu vain tullakseen jaetuksi ja kulutetuksi pöytätoverusten kesken. (Mt.)

Mutta jo vuonna 1955 taide kätkee ja paljastaa - tarjoaa mahdolllisuuksia muutoksiin:

Jokaisessa taideteoksessa on kiistatonta mahtia ruumiillistua ja paljastaa; se on jatkuva, kaikille ihmisille avoin mahdollisuus muodonmuutokseen. ("Maaginen taide", 1955.)

Tammikuisia muistiinpanoja museoista ja näyttelyistä

Tammikuussa hurjana riehunut Guggenheim-kiistely alkaa jo vähän laantua, mutta sen ympärillä käyty keskustelu sai kertaamaan ja kasvattamaan ajatuksia museoista ylipäänsä.

Muistan käydä taidemuseoissa ikään kuin selkäytimestä, se on pinttynyt tapa. Uudessa kaupungissa en kävele sellaisen ohi. Mutta toisin kuin vaikka Leena Krohnin Umbra, joka keräsi museoista esimerkkejä paradoksien arkistoonsa (tulee aina mieleen lappunen, jossa lukee "Please ignore this notice"), käyn muissa museoissa lähinnä mielijohteesta tai vahingossa.

Niin kuin marraskuussa Tukholman Nobel-museossa: halusin tietää, miten Norja liittyy Nobel-instituuttiin, ja sillä hetkellä museoon sisään käveleminen oli helpompi selvitystapa kuin internetin avaaminen. (Se harvoin on) ja onneksi kävelin.

Nobel-näyttely on niin omalaatuinen että se on opettavainen ikään kuin vahingossa. Katossa kiertävät ratastot, joita pitkin liikkuu nobelistien kuvia. Ympäri avaraa, valoisaa salia on erilaisia pisteitä, joissa kuvataan tärkeitä keksintöjä ja saavutuksia - salissa on yksittäisiä esineitä väljästi sijoiteltuna eri puolille, hyvin kirjoitettuja, näyttäviä tekstejä ja valokuvia, materiaaleja joita saa käpälöidä ja ihmetellä.

Yhdessä pienessä, hämärästi valaistussa huoneessa on itse palkinnon historiaan keskittyvä vitriiniesittely Alfred Nobelista kuolinnaamioineen ja toinen pieni huone on varattu luukkukaapille, jonka lokeroista lapset (ja muut) voivat hankkia tietoa kirjallisuudesta, fysiikasta, rauhanpalkinnosta, taloudesta. Koko museo on pieni, mutta läpensä mielenkiintoinen monimuotoisuudessaan. Ja sain vielä haluamani: rauhannobel myönnetään Norjassa, mutta itse Alfred oli ruotsalainen ja muut valinnat ja juhlallisuudet tapahtuvat Ruotsissa.

Ylipäänsä tuntumani on kuitenkin se, että taidemuseot ovat suositumpia kuin historialliset museot (luonnontieteelliset museot painivat ehkä vähän eri sarjassa). Lasten kanssa käydään museoissa; aikuisena niissä on jo käyty. Kärjistäen: Etelä-Suomessa museovierailuperinnettä pitävät yllä lähinnä Mauri Kunnaksen kirjat ja jokaisen lapsen unelmamuseo Heureka (mitä Turku, Espoo ja Vantaa olisivat ilman Käsityöläismuseota, Glimsiä tai Heurekaa?).

Varsinkin Helsingissä historialliset museot jäävät taidemuseoiden jalkoihin: viime syksynä pari turistia oli jo Kansallismuseon pihalla, kun kuulivat ettei siellä olekaan taidetta (muuta kuin Gallen-Kallelan frescot) ja kääntyivät takaisin keskustaan päin, enkä heitä erityisesti soimannut. Ei kaikkia kiinnosta historia - ja siitä saa usein helpoimmin kiinni taiteen kautta (anteeksi vain, Kansallismuseo).

Silti Helsinki on täynnä erilaisia kiinnostavia museokuriositeettejä, jos ne vain osaa löytää.

Pari viikkoa sitten kävin sunnuntaina Viikissä Maatalousmuseossa. Se on auki vain yhtenä päivänä viikossa muutaman tunnin, ja hyvä jos sitäkään: Yliopisto on ilmeisesti lakkauttamassa koko museota, joka oikeastaan onkin "museomuseo" - jäänne suomalaisen museoalan historiasta vuodelta 1938.

Alla olevat kuvat puhuvat puolestaan: näyttelyn esitystapa on alkuperäinen, lohko lohkolta käydään läpi maatalouden historiaa Suomessa alkaen viljalajikkeista ja isojaosta ja päättyen traktoreihin ja valikoimaan taiteilijan tekemiä replikoita valioeläimistä.

Samat asiat, samassa järjestyksessä olen tankannut päähäni jo ala-asteella, mutta nykyisin pitäisi tietenkin olla tarinallista ja osallistavaa. "Tässä on kuokka; tässä on äes" ei riitä. Maatalousmuseo on kuitenkin sympaattisin historiallinen museo, jossa olen käynyt vuosiin (ja voihan sitä ennen lukea jokusen Koiramäki-kirjan, jos kontekstia ja tarinaa kaipaa).

Opin mm. eri viljakasvien pohjoisrajat 1920-luvulla ja sain mielikuvan kalastuksen ja metsästyksen alueellisesta jakautumisesta 1800-luvulla, opiskelin erilaisia pettuleipätyyppejä ja vertailin keskenään hämäläistä, karjalaista ja pohjalaista tupamallia.

Myös museorakennus on upea. Lohkoihin jaettu tila on tyylikäs ja valoisa: esillepanot kiertävät seinillä ja keskilattia jää avoimeksi alakertaan.

Sinisestä paperista leikatut opastetekstit ovat hauskoja yksinkertaisuudessaan, puhumattakaan sananlaskuista jotka kiertävät seinillä: "Sonta on pellon herra"; "Parempi vallan sileä kuin huonosti kruusattu"; "Kaljalla työt tehdään, oluella pidot pidetään". Ensi kerralla lähetän turistit Viikkiin, tosin se on pakko tehdä tulkin kanssa - kaikki tekstit ovat suomeksi.

Toivon, että joku keksii alkaa käydä Maatalousmuseossa. Ja lupaan itse käydä myös Yliopiston uudessa tulevassa museossa, joka rakennetaan Tähtitorninmäelle vanhaan Observatorioon. Heti ensi syksynä. Ja sitä ennen luen Kunnaksen Avaruus-kirjan.

***

Dublinissa mietin joskus, miksei Suomessa juurikaan ole kirjailijoista kertovia museoita. Tietenkään Suomessa ei myöskään ole Joycen tai Yeatesin kaltaisia koko maailman kirjallisuushistorian klassikoita (Volter Kilpi tai Edith Södergran eivät ehkä samalla tavalla vedä modernismihifistelijöitä...). Mutta onhan meillä Aleksis Kiven synnyinmökki, Juhani Ahon Ahola, ja viime vuonna Sastamalaan avattu kirjamuseo Pukstaavi, minne ajattelin mennä kesällä (ellei Tanskan Louisiana-museo jotenkin vie kaikkea aikaa).

Dublinin kirjailijamuseoissa kerrotaan koko maan historiaa kirjailijoiden elämiin nivoutuneena. Irlannista muistan aina kreivitär Markieviczin hahmon, josta myös Helen Humphreys on kirjoittanut teoksessa Ethel on Fire ja johon törmäsin mm. Kilmainhamin vankilamuseossa.

Irlannin museoiden tarinat linkittyvät aina tavalla tai toisella sisällissotaan ja ajan kulttuuripiireihin, etenkin kirjailijoihin, jotka olivat poliittisesti hyvin aktiivisia itsenäisyyden puolesta - niin kuin Suomessakin.

Kirjailijoiden työ on kai aina ollut eräänlaista nykyajan tai nykyhetken dokumentointia - myös, kun kirjoitetaan historiasta tai tulevaisuudesta. Mutta itse kirjailijoita ei Suomessa perinteisesti dokumentoida museoihin, vaan toisiin kirjoihin ja arkistoihin. Meillä ehkä kirjallisuus- ja kulttuurilehdet sekä kirjastot ovat eräänlaisia kirjallisuuden museoita, joissa kirjoittajat nostetaan esiin ja joiden kautta he pysyvät muistettuina.