perjantai 4. toukokuuta 2012

Cotonou, Hotel le Prince

Läppärin näppäimistö takertuu sormiin. Täällä taas, Beninissä, Cotonoussa, Hotel le Princessä jossa on ihana ilmainen nettiyhteys ja viimeinen mahdollisuus avata tai lähettää isoja liitetiedostoja taikka siivota sähköpostia vilkkaasti (onpa ongelmat). Respassa oli tuttu, yrmeä mies, joka taisi tunnistaa. Hymyilytti.

Ruumis pitää trooppisesta säästä. Nenä avautuu, lihakset rentoutuvat. Vuodessa tämän kaiken unohtaa ja ei-unohda. Eilen kello 19.30 paikallista aikaa (Suomessa kesäaikaan se olisi 21.30) kävelin ulos lentokoneesta kuumaan ja kosteaan pimeyteen, ja muistin yhtäkkiä miten pakokauhuisen jännittävä tulo oli tammikuussa 2011. Nyt saapuminen tuntuu niin tutulta ja helpolta, että hymyilyttää. Vielä eilen aamulla olo oli sellainen, että tekisin mitä vaan ettei tarvitsisi matkustaa. Matkan päässä odotti kuitenkin tunne, että koti on yhä täällä.

Koti on myös Grand-Popossa, etenkin Grand-Popossa. Nyt jännittää eniten, mikä huone Madamella on jäljellä turkoosista talostaan. Kaikkien ihmisten tapaaminen jännittää myös, mutta sitä ajatellessa hymyilyttää ja se on hyvä merkki.

Hymyilyreaktio hymyilyttää myös. Lentokentällä meni jo hermokin, kun kaikki tunkevat matkatavarahihnalle - varsinkin ecobank-liiviset miehet, joille maksetaan tavaroiden noutamisesta ja jotka nostavat joka ikisen laukun ilmaan ja roikkuvat niiden perässä pitkin hihnaa ja tulevat sormille ja varpaille. Mutta sitten huudetaan pardonpardon. Pieni taistelu fyysisestä (ja psyykkisestä, melkein jouduin käyttämään taas aviomiestarinaakin) tilasta ehkä pitää ujon pohjoismaalaisen virkeänä. Sosiaalinen jumppa tekee hyvää pitkän kylmän talven jälkeen.

Ei kommentteja: