Toinen luku "Filosofit ja itsemurha: historiallinen katsaus" on ensinnäkin erityinen katsaus filosofian historiaan. Ehkä klassikoita pitäisi aina ajatella näin: jonkin tietyn aiheen kautta. Tässä tapauksessa Platonin, Aristoteleen, epikurolaisten, stoalaisten, Spinozan, Humen, Schopenhauerin... ajattelut avautuvat suhteessa kuolemaan - käsitykset heijastelevat filosofien koko muuta tuotantoa, ja samalla ikään kuin paljastavat siitä olennaisen. Varsinkin moraalifilosofia kiteytyy, tietenkin, kysehän on elämästä ja kuolemasta.
Toiseksi, itsemurhan yhteys mielenterveysongelmiin tulee käsitellyksi tavalla, joka avaa samalla muuta keskustelua mielenterveysongelmista. Teoksessa pidetään huolta siitä, että itsemurha ei redusoidu pelkäksi psyykkisesti sairaan ihmisen teoksi, ja tullaan puhuneeksi yleisesti siitä, miten kirjoittaa "hulluudesta" - ilmiöistä, jotka irrationaalisiksi luokitellaan.
Kun itsemurha-alttius käsitetään yksilöpsykologiseksi ongelmaksi, psykiatriassa on päätetty jo ennalta, millaisen ilmiön kanssa ollaan tekemisissä. Näin psykologisia oppeja voidaan käyttää ihmisen patologisoimiseen. (16.)Ja:
Medikalisoiva lähestymistapa stigmatisoi yksilön, ylikorostaa yksilöllisiä piirteitä yhteiskunnallisten tekijöiden kustannuksella ja antaa ymmärtää, että pelkkä lääketiede pystyy ratkaisemaan ongelmat. (19.)Tästä ei voi koskaan muistuttaa liian vähän, ei vaikka psykologia ja psykiatria pystyisivätkin (edes joskus) näkemään yhteiskunnan ihmisessä - ja sen oman valtansa.
Ajattelin, että myös humanistinen lähestymistapa ilmiöihin, jotka yleensä luokitellaan mielenterveysongelmiksi, on jatkuvan tasapainoilun tilassa. Yhteiskunnan määrittelevän vallan kritiikki on usein vaarassa kääntyä yksilön kokemuksen romantisoimiseksi, joka puolestaan on jälleen uusi luokittelun muoto. Sekä "auttamisen" näkökulma että "yksilön vapautta" ja "omaehtoisuutta" korostava näkökulma ovat ongelmallisia.
Itsemurhan filosofia ei voi asettua itsemurhakandidaatin puolustajaksi, mutta se ei myöskään voi jakaa tuomioita. Sen on pyrittävä sanomaan jotakin semmoista, mikä ylittää yksilöt. (33.)Ja samalla:
Filosofialla ei ole oikeutta uhrata yksityistä yleisen vuoksi sen enempää kuin yhteiskunnalla. Ihmisellä on vain yksi elämä, ja siksi on pelkästään vastuutonta yksiulotteistaa tuo elämä sosiaalisten tai taloudellisten voimien hallittavaksi. (34.)Yksilön kokemus on voitava tuoda esiin, mutta ilman, että "yhteiskunnalliset ongelmat hahmotetaan ihmisten sisäisiksi" (19.)
***
Filosofian historian katsauksesta painan mieleeni Schopenhauerin, Nietizschen ja Cioranin näkemykset. Schopenhauerille itsemurha oli "turha ja typerä teko", sillä se ei varsinaisesti ratkaise alkuperäistä ongelmaa, mikä S:lle on elämäntahdon jatkuminen. Kilpeläisen lopetussanat, "itsemurha ei ole ratkaisu. Mutta ei ole elämäkään." viittilöivät Schopenhauerin suuntaan. Nietzsche ja Cioran taas näkivät itsemurhan mahdollisuuden syynä jatkaa elämää: aina on mahdollisuus kuolla. Die Another Day.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti