Lahden toisella puolen

"Kuningasajatus" Estomanian avajaisten jälkeen.

"Curiosity killed the cat", sanotaan, vaan ei ihmisiä, jos ajatellaan halua mennä ulos ja tutkia mitä siellä tapahtuu. Ainakin lomilla tiedonhalu saa syntyä ja suuntautua ihan vapaasti.

Pari viikkoa sitten, elokuun alun perjantaina, ikkunan alta alkoi kuulua kaikenlaista huutoa ja mekastusta. Samalla kaverilta tuli tekstiviesti, että teidän alakerran galleriassa on virolaista sirkustaidetta. Lähdettiin ulos sateeseen ja päädyttiin katsomaan, miten alusvaatteisillaan olevaa naista sidottiin elmukelmulla Mika Waltarin muistomerkkiin; mies soitti kitaraa veden tippuessa vahvistimeen; joku huusi megafoniin ja naamiomies punnersi toisen alusvaatenaisen päällä. Oltiin tultu Estomaniaan. Olin saanut minifestivaalista ja näyttelyistä sähköpostimainoksen, mutta unohtanut sen saman tien tänä kiireisenä kesänä. Kuitenkin jo viestin alun kaunis lause oli herättänyt kiinnostuksen:

"ESTOMANIA - kunsti kahest rannast.
Kirkkaalla säällä Tallinnasta näkee Helsinkiin. Helsingistä matkustaa Tallinnaan tuhasia ihmisiä päivässä. Kaupunkien välille on harkittu merenalaista tunnelia. Suomalaiset tykkäävät sankarimatkata Tallinnan katoavissa kansankuppiloissa, virolaiset tulevat töihin ja vaateostoksille Helsinkiin. Suomalaiset taiteilijat miettivät muuttoa Tallinnaan halvempien vuokrien perässä. Pääkaupungit ovat väkiluvuiltaan suunnilleen samankokoiset, kielet muistuttavat toisiaan, tunnetaan henkistä yhteenkuuluvuutta ja kiinnostusta toinen toista kohtaan. Silti kahden kaupungin välillä on myös monenlaisia eroja mm. historiassa, politiikassa, arkkitehtuurissa, kulttuurissa - ja taiteen tekemisessä.
Estomania on näyttely instituutioiden ulkopuolelta, Tallinnan takapihoilta, rannoilta, ullakoilta, lakkautetuista teollisuusrakennuksista, puun takaa, bunkkereista, ränsistyneestä kommuunista, yhdessä tekemisen riemusta, taiteen merkityksellisyydestä, romantiikasta, ystävyydestä, kauneudesta, kapinasta ja glamourista.
Tämä on myös askel aktiivisempaan ruohonjuuritason kulttuurivaihtoon kahden kaupungin välillä." 

***

Virolaisilla on selvästi "juttu" erikoisiin performansseihin. Lapsena äiti vei kaikenmaailman kuvataideviikoille ja totuin näkemään alastomia miehiä ihoonmaalatuissa frakeissa ja sensellaista. Yksi muistikuva liittyy Billnäsin ruukkiin ja siellä järjestettyyn taidenäyttelyyn: mies (alaston tietenkin) istuu Billnäsin koskessa, pato avataan ja hän tulee mukkelismakkelis alas virran mukana. Muutama vuosi sitten luulen nähneeni videon samasta tapahtumasta Tallinnassa Kumussa. Nämä ovat hämäriä muistikuvia. Joka tapauksessa Estomanian performanssi Mika Waltarin luona tuntui kotoisalta. Luonnollisesti se loppui kammottavaan, ruskeankeltaiseen kaasupilveen jonka epäilin tulevan suoraan meille kotiin avonaisista ikkunoista. Ja joku heitteli kumipäitä. Yksi taitaa olla edelleen hortensiapenkissä Eliten terassin takana.

Sisällä Oksasenkatu 11-galleriassa oli (tai on, näyttely päättyy nyt sunnuntaina) videoteos aalloista. Seinä, johon teos on heijastettu, on päällystetty pienillä vodkapikareilla. Avajaisissa edessä oli tikkaat ja niitä pitkin pääsi tyhjentämään pikarin. Sitruunaa päälle viereiseltä pöydältä. Meidän yhteinen Itämeremme.

Gallerian kellaritilasta löysin, muiden teosten ohessa, kokoelman virolaisista rakennuksista ja bunkkereista löydettyjä, neuvostomiehityksenaikaisia propagandajulisteita ja vihkosia. Vaikutuin suuresti tutkimusryhmän nimestä: "Romantic Geographic Society / department of ancient relics / exploration dep. / department of political geography / department of landscape studies / underground department". Romanttisen maantieteen seura, poliittisen geografian osasto.

Voi olla että avajaisten riehakkaalla tunnelmalla oli osansa, mutta pidin Estomaniaa elävänä tapahtumana ja tilana, sellaisena jollaisten avulla taide pysyy aidosti avoimena ja vahvasti kokemuksellisena. Instituutioiden ulkopuolella, ruohonjuuritasolla, niin kuin näyttelyn tiedotteessa kuvataan.

Noolegrupp (EST), "Seuraava aalto" (2012), Estomania, Oksasenkatu 11.

Merestä vielä sen verran, että juuri ennen Estomanian löytymistä päädyin ensimmäistä kertaa Riiaan. Lähdin oikeastaan etsimään aurinkoa ja rantaa. Jokin vuosisadanvaihteesta muistuttavissa rantapaikoissa kuten Saarenmaassa, Hangossa tai vaikkapa Pihlajasaaressa kutsuu kesäisin puoleensa. Riiasta pyöräilee reilussa tunnissa vanhaa junarataa pitkin Jurmalan loputtomalle rannalle. Ja matkalla näkee graffitien peittämiä hylättyjä vetureita, lähiöiden kerrostaloja, pieniä puutarhoja, omakotitaloja, asemia ja lopulta kangasmetsää ja merta.

Jurmalan ranta

Pohjoisessa on Saarenmaa ja sitten Hanko.

Art Nouveau'ta, jota Latviassakin jugendiksi kutsutaan, esittelevän rakennuksen (ja museon) ullakkokerroksessa näin Jurmalan retkeä edeltävänä päivänä valokuvia symbolisti Janis Rozentalsin ja suomalaisen Elli Forssellin perheen päivistä samoilla rannoilla. Siellä jugendtalon portaikossa ja Jurmalan lämpimässä vedessä sata vuotta ei tuntunut jotenkin miltään. Tosin en tiedä puhuttiinko Latviassa vuonna 1904 (jolloin Alberta iela 12 rakennettiin ja Rozentalsien perhe muutti ylimmän kerroksen asuntoon) yhtä paljon venäjää kuin nyt 2012. Riian keskustan museoissa meillekin osoitettiin sanat aina ensimmäiseksi toisella kielellä, johtuiko sitten habituksesta vai mummoista, jotka neuvostoajan jäänteinä vartioivat näyttelysaleja ja myyvät lippuja. 

Rozentalsien kotiovelta, Art Nouveau-museo, Alberta iela 12

Fragmentit, Art Museum Riga Bourse