Tv-elämyksiä: agentin paha olo

Teini-ikäisenä katsottiin nuortensarjaa Niin sanottu elämäni (My So Called Life). Siinä oli jotain aitoa, ihan eri tavalla kuin Viiden jutuissa ja Dawson's Creekeissä ja muissa, jotka tulivat sen jälkeen. Clare Danesista tuli sarjan loputtua samalla tavalla "oikea näyttelijä" kuin nyt muutama vuosi sitten Mia Wasikowskasta In Treatmentin ensimmäisen kauden jälkeen. Danes esitti teinityttöä, joka muuttaa perheen kanssa uuteen kaupunkiin ja tutustuu koulun eksentrikkoihin (sarja jotenkin sanoi, että oikeasti saa olla erilainen) - ja rakastuu pahikseen, jota näytteli tietenkin Jared Leto. Muistelen, että sarjassa kävi hyvin. Ja se loppui sopivaan aikaan, kun tarina oli kerrottu.

Sittemmin Danes on tehnyt hyviä rooleja aika hyvissä elokuvissa. Viime syksynä hän ilmestyi 24-sarjan kirjoittajien uuden Homelandin pääosaan ja viime viikolla Homeland voitti kaikki Emmyt Mad Menin nenän edestä.

Outoa, mutta amerikkalaiseen tv-maailmaan oikeasti mahtui vielä yksi sarja terrorismista, poliitiikasta ja salaisista agenteista. Apuna ovat Danesin henkilöhahmo ja Homelandin kantava ajatus. Sen sijaan, että se keskittyisi esittämään näkemystään ihmisen pahuudesta ja maalaamaan uhkia, se kysyy, mikä tekee ihmisistä inhimillisiä? Nettimaailmassa sanotaan, että kirjoittajat yrittävät karkoittaa 24:sen haamua.

Danesin esittämällä Carriellä on pakkomielle estää syyskuun 11. tapahtumasta uudestaan, ja sen eteen menee kaikki muu. Vaikka Homeland on osittain hyvin perinteinenkin agenttisarja, sen tapa esittää merkityksiä, syitä ja motiiveita siirtää sen lopulta ihan toiseen lajiin. Kaiken ytimessä on pahoinvointi. Carrie tekee maanisesti työtään ja masentuu pohjamutiin saakka epäonnistumisistaan. Toisena päähenkilönä on Irakista 8 kateissa olon vuoden jälkeen pelastunut sotilas Brody, jolle on lähes mahdotonta sovittaa yhteen kahta elämää.

Ainahan sarjoissa esitetään pahaa oloa, mutta se on paljon useammin jotakin surun kaltaista: 24:sen Jack Bauer on murtunut lähimmille ihmisille tapahtuneista asioista, surraan rakkauden menetyksiä ja kuolemia. Clare Danesin Carrien paha olo on ihan erilaista: omasta minästä (syvistä henkilökohtaisista kokemuksista) kumpuavaa, juuri niin kuin masennus on - omien tekojen häpeämistä, kyseenalaistamista ja kyvyttömyyttä päästää irti. Aika alussa paljastuu, että tälle on myös medikaalinen syy, mutta sillä ei ole kovinkaan paljon väliä tulkinnan kannalta: Carrien hahmo on hyvin "normaali". Hänen kokemuksensa ovat, joskin ehkä tavallista syvempiä, täysin ymmärrettäviä - sekä henkilökohtaisina että tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa syntyneinä. Sama koskee, vähän eri tavalla Brodya, joka etsii sovitusta sekä itselleen että muille. 

Sarjan henkilöiden tekojen motiivit ovat syvissä tunnekokemuksissa, erilaisissa tragedioissa ja syyllisyydentunnossa, jotka ovat kiinteästi sidoksissa ympäröivään sosiaaliseen todellisuuteen. Ne kyseenalaistavat esimerkiksi aivopesun ajatuksen - tai ainakin monitahoistavat. Ihmiset yrittävät epätoivoisesti korjata tapahtumia, joihin he kokevat osallisuutta. Samalla tehdään ymmärrettäväksi sekä terroristien että terrorismin vastustajien toimintaa: vihaa, katkeruutta, pakottavuutta tekojen taustalla. Sosiaalisilla konflikteilla ja henkilökohtaisilla murtumisen kokemuksilla on tiivis yhteytensä.

Täällä todettiin, että Homelandissa on korvattu seksikohtauksilla se, mitä 24:sessa esitettiin kidutuksella.  Pointti on toimiva, kohtausten tarkoituksena on sekä kiinnittää katsojat että paljastaa henkilöhahmojen psyykkiset maisemat:

Without ever acknowledging it, “24” harnessed the nudity and emotional exposure of torture to arouse the audience, to merge our bloodlust with something libidinal. In contrast, on “Homeland,” the literal, and often fairly graphic, sex scenes are the crucial sequences. Some of them (Brody with his wife) are grim and alienated; others (Brody and Carrie’s first time) are frankly hot; yet others (Brody and Carrie’s first sober sex) are played as game-changers, altering the psychological landscape for both participants. These raw, nuanced sequences operate like the songs in a musical: they reveal the true hearts of the characters.

Lisäksi:

Kohtaukset kiteyttävät koko sarjan tärkeän huomion inhimillisyydestä: ihmiset kiinnittyvät toisiin ihmisiin ja ideoihin (tai ovat heistä tai niistä irrallaan) niin tiukoin sitein, että yksilön toiminta on aina vahvasti muihin sidoksissa, muiden ohjaamaa.

Carrie: I think I'm missing something.
Saul: You're missing him.
 ***

Vielä (lisäys):

Homelandin heikkoutena voi tietenkin olla, että se ikään kuin siirtää yhteiskunnallisia ongelmia yksilöiden psyykkisiksi ongelmiksi. En tiedä, miten toinen kausi tulee ratkaisemaan vaikkapa sen, että sarjan "terroristin" toiminnan motiiveiksi on tarjottu pienen lapsen kuolemaa ja sen aiheuttamaa kärsimystä. Parhaimmillaan Homeland pystyy esittämään politiikkaan liittyviä ja sen taustalla vaikuttavia tunnekuohuja, heikoimmillaan se yksinkertaistaa tällaisia vaikutussuhteita. Yksilöiden kokemusten (perusteltu ja uskottava) esiintuominen on kuitenkin tärkeä uusi suunta tässä agenttidraamojen lajissa.