Tammikuisia muistiinpanoja museoista ja näyttelyistä

Tammikuussa hurjana riehunut Guggenheim-kiistely alkaa jo vähän laantua, mutta sen ympärillä käyty keskustelu sai kertaamaan ja kasvattamaan ajatuksia museoista ylipäänsä.

Muistan käydä taidemuseoissa ikään kuin selkäytimestä, se on pinttynyt tapa. Uudessa kaupungissa en kävele sellaisen ohi. Mutta toisin kuin vaikka Leena Krohnin Umbra, joka keräsi museoista esimerkkejä paradoksien arkistoonsa (tulee aina mieleen lappunen, jossa lukee "Please ignore this notice"), käyn muissa museoissa lähinnä mielijohteesta tai vahingossa.

Niin kuin marraskuussa Tukholman Nobel-museossa: halusin tietää, miten Norja liittyy Nobel-instituuttiin, ja sillä hetkellä museoon sisään käveleminen oli helpompi selvitystapa kuin internetin avaaminen. (Se harvoin on) ja onneksi kävelin.

Nobel-näyttely on niin omalaatuinen että se on opettavainen ikään kuin vahingossa. Katossa kiertävät ratastot, joita pitkin liikkuu nobelistien kuvia. Ympäri avaraa, valoisaa salia on erilaisia pisteitä, joissa kuvataan tärkeitä keksintöjä ja saavutuksia - salissa on yksittäisiä esineitä väljästi sijoiteltuna eri puolille, hyvin kirjoitettuja, näyttäviä tekstejä ja valokuvia, materiaaleja joita saa käpälöidä ja ihmetellä.

Yhdessä pienessä, hämärästi valaistussa huoneessa on itse palkinnon historiaan keskittyvä vitriiniesittely Alfred Nobelista kuolinnaamioineen ja toinen pieni huone on varattu luukkukaapille, jonka lokeroista lapset (ja muut) voivat hankkia tietoa kirjallisuudesta, fysiikasta, rauhanpalkinnosta, taloudesta. Koko museo on pieni, mutta läpensä mielenkiintoinen monimuotoisuudessaan. Ja sain vielä haluamani: rauhannobel myönnetään Norjassa, mutta itse Alfred oli ruotsalainen ja muut valinnat ja juhlallisuudet tapahtuvat Ruotsissa.

Ylipäänsä tuntumani on kuitenkin se, että taidemuseot ovat suositumpia kuin historialliset museot (luonnontieteelliset museot painivat ehkä vähän eri sarjassa). Lasten kanssa käydään museoissa; aikuisena niissä on jo käyty. Kärjistäen: Etelä-Suomessa museovierailuperinnettä pitävät yllä lähinnä Mauri Kunnaksen kirjat ja jokaisen lapsen unelmamuseo Heureka (mitä Turku, Espoo ja Vantaa olisivat ilman Käsityöläismuseota, Glimsiä tai Heurekaa?).

Varsinkin Helsingissä historialliset museot jäävät taidemuseoiden jalkoihin: viime syksynä pari turistia oli jo Kansallismuseon pihalla, kun kuulivat ettei siellä olekaan taidetta (muuta kuin Gallen-Kallelan frescot) ja kääntyivät takaisin keskustaan päin, enkä heitä erityisesti soimannut. Ei kaikkia kiinnosta historia - ja siitä saa usein helpoimmin kiinni taiteen kautta (anteeksi vain, Kansallismuseo).

Silti Helsinki on täynnä erilaisia kiinnostavia museokuriositeettejä, jos ne vain osaa löytää.

Pari viikkoa sitten kävin sunnuntaina Viikissä Maatalousmuseossa. Se on auki vain yhtenä päivänä viikossa muutaman tunnin, ja hyvä jos sitäkään: Yliopisto on ilmeisesti lakkauttamassa koko museota, joka oikeastaan onkin "museomuseo" - jäänne suomalaisen museoalan historiasta vuodelta 1938.

Alla olevat kuvat puhuvat puolestaan: näyttelyn esitystapa on alkuperäinen, lohko lohkolta käydään läpi maatalouden historiaa Suomessa alkaen viljalajikkeista ja isojaosta ja päättyen traktoreihin ja valikoimaan taiteilijan tekemiä replikoita valioeläimistä.

Samat asiat, samassa järjestyksessä olen tankannut päähäni jo ala-asteella, mutta nykyisin pitäisi tietenkin olla tarinallista ja osallistavaa. "Tässä on kuokka; tässä on äes" ei riitä. Maatalousmuseo on kuitenkin sympaattisin historiallinen museo, jossa olen käynyt vuosiin (ja voihan sitä ennen lukea jokusen Koiramäki-kirjan, jos kontekstia ja tarinaa kaipaa).

Opin mm. eri viljakasvien pohjoisrajat 1920-luvulla ja sain mielikuvan kalastuksen ja metsästyksen alueellisesta jakautumisesta 1800-luvulla, opiskelin erilaisia pettuleipätyyppejä ja vertailin keskenään hämäläistä, karjalaista ja pohjalaista tupamallia.

Myös museorakennus on upea. Lohkoihin jaettu tila on tyylikäs ja valoisa: esillepanot kiertävät seinillä ja keskilattia jää avoimeksi alakertaan.

Sinisestä paperista leikatut opastetekstit ovat hauskoja yksinkertaisuudessaan, puhumattakaan sananlaskuista jotka kiertävät seinillä: "Sonta on pellon herra"; "Parempi vallan sileä kuin huonosti kruusattu"; "Kaljalla työt tehdään, oluella pidot pidetään". Ensi kerralla lähetän turistit Viikkiin, tosin se on pakko tehdä tulkin kanssa - kaikki tekstit ovat suomeksi.

Toivon, että joku keksii alkaa käydä Maatalousmuseossa. Ja lupaan itse käydä myös Yliopiston uudessa tulevassa museossa, joka rakennetaan Tähtitorninmäelle vanhaan Observatorioon. Heti ensi syksynä. Ja sitä ennen luen Kunnaksen Avaruus-kirjan.

***

Dublinissa mietin joskus, miksei Suomessa juurikaan ole kirjailijoista kertovia museoita. Tietenkään Suomessa ei myöskään ole Joycen tai Yeatesin kaltaisia koko maailman kirjallisuushistorian klassikoita (Volter Kilpi tai Edith Södergran eivät ehkä samalla tavalla vedä modernismihifistelijöitä...). Mutta onhan meillä Aleksis Kiven synnyinmökki, Juhani Ahon Ahola, ja viime vuonna Sastamalaan avattu kirjamuseo Pukstaavi, minne ajattelin mennä kesällä (ellei Tanskan Louisiana-museo jotenkin vie kaikkea aikaa).

Dublinin kirjailijamuseoissa kerrotaan koko maan historiaa kirjailijoiden elämiin nivoutuneena. Irlannista muistan aina kreivitär Markieviczin hahmon, josta myös Helen Humphreys on kirjoittanut teoksessa Ethel on Fire ja johon törmäsin mm. Kilmainhamin vankilamuseossa.

Irlannin museoiden tarinat linkittyvät aina tavalla tai toisella sisällissotaan ja ajan kulttuuripiireihin, etenkin kirjailijoihin, jotka olivat poliittisesti hyvin aktiivisia itsenäisyyden puolesta - niin kuin Suomessakin.

Kirjailijoiden työ on kai aina ollut eräänlaista nykyajan tai nykyhetken dokumentointia - myös, kun kirjoitetaan historiasta tai tulevaisuudesta. Mutta itse kirjailijoita ei Suomessa perinteisesti dokumentoida museoihin, vaan toisiin kirjoihin ja arkistoihin. Meillä ehkä kirjallisuus- ja kulttuurilehdet sekä kirjastot ovat eräänlaisia kirjallisuuden museoita, joissa kirjoittajat nostetaan esiin ja joiden kautta he pysyvät muistettuina.