Paluusta, hyvästä ja huonosta

Jo melkein kaksi viikkoa täällä auringon alla. Paljon töitä: kierrän G:n kanssa kuvaamassa raskaana olevia naisia, kaksosista taruja kertovia mummoja, vodun-spesialisteja. Museorakennukseen syntyy vähitellen uusi näyttely, seinät ja jalustat on jo maalattu, jalustat kunnostettu, seinillä tekstit ja upea Länsi-Afrikan kartta, johon yhtenä hikisenä iltapäivänä merkitsin maalarin kanssa kulttuurit Norsunluurannikon Baouléista Malin Touaregeihin. Vuorotellaan hommia T:n kanssa, kaksi tekijää tähän tarvittiinkin: hassua sanoa että elämä on hektisempää Afrikassa, mutta se on.

Liikenne määrittää elämää enemmän kuin aiemmin. Tullessa puskataksista hajosi kaksi rengasta. Ensimmäinen hoitui nopeasti: kuljettaja kaivoi takakontista uuden (tosin täysin erilaisen kuin muut) ja vaihtoi sen rikkonaisen tilalle. Toisen kohdalla matka katkesi. Istututtiin ja odotettiin tien poskessa "huoltamon" (maja ja olkikatos) pihalla sillä aikaa, kun uutta rengasta haettiin mopolla 10 kilometrin päästä - auto jäi tien poskeen kauemmaksi. Pieni poika puuhasi rikkonaista rengasta vanteesta irti, isä ja kuljettaja mopoineen Ouidahiin. Muut matkustajat katosivat yksitellen. Ajattelin, että Afrikassa on aikaa odotella. Kun kuski ilmestyi puolentoista tunnin päästä takaisin rikkinäinen rengas mukanaan ajattelin, että nyt on sittenkin paras jatkaa matkaa. Poika oli saanut juuri vanteen irroitettua. Ja kun jotakin niistä rikkinäisistä kappaleista alettiin puuhata vanteen ympärille, vihjasin kuljettajalle etten oikein voisi enää odottaa. Mutta työ oli kuulemma JO valmis. Vartin päästä se olikin, ja toisen vartin päästä tee-se-itse-rengas kiinni autossa ja auto huoltamon pihalla kyytiin ottamassa. Etupenkillä istunut vanha arvokas mies oli pysynyt sisällä autossa tyynesti odottaen ja oli innoissaan, kun palasin kyytiin. Kärsivällisyys pelasti hänen päivänsä: kun kaikki muut lähtivät, te jaksoitte odottaa, hän iloitsi. Jotenkin se osoitti, että elämässä lopputulos on aina sama. Ja sitten vaihdettiin yhteystietoja.

Muut liikenneuutiset ovat kurjempia. Täällä on ollut paljon onnettomuuksia. Ystävältä katkesi reisiluu toissa viikolla mopokolarissa ja käyn häntä Coméssa sairaalassa katsomassa. Lääkäri, joka tekee töitä sekä Coméssa että Cotonoussa, lähti maanantaina hakemaan leikkaustarpeita, ja leikkaus luvattiin torstaille. Lopulta odotus venyi viikkoon, leikkaus oli viime sunnuntaina. Nyt potilas voi hyvin. Mutta kolareita tulee koko ajan lisää: joka kerta, kun käyn sairaalassa on tiellä uusi auto rytistyneenä. Toisen ystävän mopon alle juoksi viime viikolla hullu sika, kolmannen päälle ajoi zemikuski alkuviikosta. Onneksi näissä selvittiin tikeillä, sika syötiin (ystävä ei ikävä kyllä saanut maistaa).

Onnettomuudet ovat pahimmillaan, ja hyvin helpostikin, henkilökohtaisia vararikkoja, invalidisoivia, kuolemaan johtavia. Sosiaaliturvaa ei ole kenelläkään, kuukausipalkka ihmisillä heikoimmillaan n. 30 000 frangia. Leikkaus maksaa miljoonan. Ne jotka eivät pysty järjestämään rahoja, jäävät odottamaan kunnes haavat vievät. Mutta sairaaloita kuitenkin on. Ja päteviä lääkäreitä, jotka tekevät töitä vuorokauden ympäri.

Täällä pitäisi jo alkaa sadekausi, mutta niin kuin viime vuonna, sadetta on ehkä yhtenä päivänä viikossa. Maanantaina Coméssa satoi rankasti (juuri kun olin sairaalareissulla puskataksien ja mopojen varassa), mutta ei Grand-Popossa. Kuvissa yllä näkyy kontrasti: ensimmäisessä on Grand-Popon sininen taivas, seuraavissa kaatosade Comén Hopital de Zonella - välimatkaa 10 km. Ja  lauantaina oli sama juttu kun oltiin presidentin kanslian virkamiehen tyttären (!) rippijuhlissa Cotonoussa: koko loppumatkan satoi kaatamalla. Niistä juhlista: olin jonkinlaisena yovo-maskottina, suomalaisedustajana. Upeat vaatteet kaikilla, vuokrattu ilmastoitu sali Cotonoun stadionilta, hirveästi ruokaa. Tv-julkkis juontajana. Tunsin itseni alipukeutuneeksi ja hukassa olevaksi, mutta kaikki ovat niin ystävällisiä, ettei se kauaa haittaa. Ympärillä tapahtuu paljon sellaista, mitä ei ihan ymmärrä. Se on tässä ehkä parasta.