Muistiinpano: Octavio Pazin esseistä

Käsityötaide ei halua kestää vuosituhansia eikä sen pakkomielteenä ole kiire kuolla nopeasti. Se lipuu päivien myötä, kulkee rinnallamme, kuluu vähä kerrassaan. Se ei etsi kuolemaa eikä kiellä sitä: se hyväksyy sen. Museon ajattoman ja tekniikan nopeutetun ajan välissä käsityötaide on inhimillisen ajan syke. Se on hyödyllinen, mutta samalla kaunis esine; esine joka kestää, mutta kuluu loppuun ja alistuu loppuunkulumiselle. Esine joka ei ole uniikki kuten taideteos ja joka voidaan korvata toisella samankaltaisella, mutta ei identtisellä. Käsityötaide opettaa meitä kuolemaan, ja siten elämään. (Octavio Paz: "Käyttö ja kontemplaatio", 1973.)

Löysin kirjahyllystä Octavio Pazin esseekokoelman Ruhtinas ja narri (Taide-lehden julkaisuja vuodelta 1988). Meksikolainen runoilija, esseisti kirjoittaa mm. Henri Michaux:n kuvataiteesta, Luis Buñuelista elokuvan runoilijana, Baudelairesta taidekriitikkona, surrealismista ja meksikolaisesta taiteesta - sekä kolmijaosta: taide, tekniikka ja käsityö. Sopii hyvin tähän hetkeen, jossa kaduilla mainostetaan Helsingin Designvuotta mutta vuoden sisältö hahmottuu vähän hankalasti. Pazilla on selkeä näkökulma, ihanan puristinen: taiteen ja käsityön puolesta, tekniikkaa vastaan.

Pazin mukaan:

Taide tutkii olevassa olevaa halkeamaa, toiseutta. Se on lähellä maagista. Ja tasapainoilee olemisen ja merkitsemisen rajoilla.

Tekniikka tasoittaa erot, yhdenmukaistaa, kitkee pois toiseutta.

Käsityötaide taas "suojelee hedelmällisyyttä säilyttämällä erot". Se nousee kylistä pikemmin kuin kansoista, kun taas tekniikka on kansainvälistä.

Taideteoksen kohtalona on museon ilmastoitu ikuisuus; teollisen tuotteen kohtalona taas roskakori. Käsityöt pelastuvat museosta ja jos ne joutuvat lasikaappeihin, ne puolustautuvat kunnialla: kyseessä ei ole uniikkiesine vaan näyte. (Mt.)

Käsityöt ovat Pazille epätäydellisiä ja siksi inhimillistäviä. Taide puolestaan paljastaa jokaisen ihmisen sisällä olevan toiseuden: "Rajaton ei ole meidän ulkopuolellamme vaan sisällämme", hän toteaa Michaux:n maalauksista.

Pazin 1940-60-lukujen esseet todistavat hätkähdyttävästi siitä, että jälkistrukturalistiset taideteoriat eivät tosiaan syntyneet tyhjästä. Todellisuus on "merkkien kimppu" ja minuus hajoaa taiteellisessa toiminnassa, Paz kirjoittaa ja ammentaa esseissään surrealisteilta ja heidän edeltäjiltään: Nervalin, Baudelairen, Rimbaud'n, Bretonin nimet vilahtelevat teksteissä.

Kiinnostavaa on myös pohdinta taiteen suunnasta. Vuonna 1967 Paz ennakoi taide-esineen loppua "esineiden tuotantona", siis substanssina:

Sellaisessa yhteiskunnassa kuin tämä meidän, taide ei tarjoa merkityksiä eikä mielikuvia: se on taidetta joka etsii merkityksiä. Taidetta joka etsii läsnäoloa tai tyhjyyttä, jossa merkitykset hajoavat. Tämä kontemplaation taide pelastaisi käsitteen teos. Sen sijaan että näkisi siinä esineen, se palauttaisi sille alkuperäisen funktion: olla silta katsojan ja sen läsnäolon välillä, johon taide aina viittaa nimeämättä sitä koskaan täysin. ("Läsnäolo ja nykyhetki: Baudelaire taidekriitikkona", 1967.)

Teorian puolella samaan on tultu viimeistään jälkistrukturalismin myötä (erona vain se, miten koko teoksen käsite uudelleenarvioitiin; muuten Paz puhuu lähes täsmälleen samoin sanoin). Ja paitsi teorian, Paz näytti aavistavan myös taiteen suunnan (kohti aineetonta, osallistavaa). Reilu 10 vuotta aikaisemmin (vuonna 1954) hän analysoi surrealismin kuolemaa ja kirjoittaa, ettemme voi tietää, mitä on edessä kolmenkymmenen vuoden päästä (atomipommi, kylmä sota ja "moderni" kummittelevat tekstin taustalla). 1967-vuoden esseessä jotakin uutta on syntynyt niin maailmassa kuin myös taiteen kentällä, ja hän painottaa ilmiöitä jotka ovat nähtävissä edelleen: ryhmätyön korostumista, katsojan käsitteen muutosta, luovaa leikkiä läsnäolon ja poissaolon rajoilla:

Teos liukenee elämään, mutta elämä puolestaan hajoaa juhlaan. --- Juhla poistaa hetkeksi vastakkainasettelun läsnäolon ja mielikuvan tuottamisen, ajattoman ja historiallisen, merkin ja merkityn esineen väliltä. Se on esittämistä mutta samalla kuluttamista: läsnäolo ruumiillistuu vain tullakseen jaetuksi ja kulutetuksi pöytätoverusten kesken. (Mt.)

Mutta jo vuonna 1955 taide kätkee ja paljastaa - tarjoaa mahdolllisuuksia muutoksiin:

Jokaisessa taideteoksessa on kiistatonta mahtia ruumiillistua ja paljastaa; se on jatkuva, kaikille ihmisille avoin mahdollisuus muodonmuutokseen. ("Maaginen taide", 1955.)