Muistiinpano: Eeva Kilven paluu

Muutama vuosi sitten, ei, viisi (!) vuotta sitten lainasin Eeva Kilven vuodenaikakuvausta Ihmisen ääni -teoksesta. Silloin oli inhoittava marraskuu ja Kilven angst omaa ankeata kesäkuutaan kohtaan jotenkin helpotti tilannetta. Silloin oli myös EMMA:ssa Anette Messagerin näyttely, sekin auttoi marraskuuta eteenpäin. Nyt on EMMA:ssa eri ranskalainen, mutta sääkin on parempi, suorastaan ihana. Ajattelin tänään Kansalliskirjaston edessä, että vähän niin kuin Pariisin kevät. Vielä on liian kylmä, mutta pian!

Kirjastossa olin, koska etsin Eeva Kilven Naisen päiväkirjaa - koko Ihmisen äänen olin jo unohtanut. Mutta se palasi mieleen päiväkirjaa lukiessa. Naisen päiväkirja julkaistiin 1978, kun Ihmisen ääni tuli kaksi vuotta aiemmin. Ehkä kustantaja todella halusi omaelämäkerrallista tekstiä 70-luvulla, parin vuoden välein, "tunnustuskirjallisuuden" kultaisella vuosikymmenellä. Nykyisessä julkisuusmyllyssä ei vastaavaa voitaisi enää kirjoittaa - ja toisaalta, eihän kukaan enää ehdi keskittyä toisen elämään kahdensadan kirjasivun verran. Mutta hyviä nämä ovat, nämä 70-luvun Kilvet. Sattumalta Naisen päiväkirja loppuu marraskuuhun (harmi etten törmännyt siihen silloin viisi vuotta sitten). On marraskuu ja kaikki on hyvin:

11. päivä. Olen miettinyt asiaa muutaman päivän ja nyt tiedän: tekisin tutut asiat vielä kertaalleen. Haluaisin olla suurimman osan päivää yksin niin kuin tavallisesti. Tekisin joka hetki muistiinpanoja, en tiedä miksi; se on minun tapani elää. Siivoaisin edes yhden komeron. Luultavasti tiskaisin ja imuoroisin. Kävisin vanhempieni luona, kuuntelisin heitä, puhuisin vähän; söisin äidin laittamaa ruokaa (ehkä se olisi paistettua silliä kermassa, hyvää ja vahvanhajuista ruokaa, lapsuudesta tuttua), katselisin heitä. Valmistaisin itse lapsilleni hyvän aterian päivälliseksi, ehkä uunipaistia, sellaista lihapottia jossa on monenlaista lihaa. Sitä lanttulaatikon, piiraitten, puolukoitten ja suolakurkun kanssa. Katselisin heitä ja kuuntelisin tuntojani. Ehkä ymmärtäisin juuri silloin elämästä jotakin. En enää surisi sitä, että niin monta kirjaa jää kirjoittamatta, vaan sitä että niin monta jää lukematta. Lukisin vielä jonkin Tsehovin novellin ja vähän Kafkaa kokeakseni hänen lauserakenteittensa ihmeellisen totuudenmukaisuuden ja ehkä ennättäisin lukea vielä yhden tuntemattoman novellin, kukaties Hesseä. En missään tapauksessa kuormittaisi päivääni. Katselisin puita. Puitten muodossa ja kurkottumisessa on jotain olennaista; ne ovat hermoston muotoisia. Yrittäisin joka hetki tehdä havaintoja. Se on suurin nautinto. En käyttäisi alkoholia enkä olisi miellyttävänkään miehen kanssa, koska se sekoittaisi ajatukseni. Ehkä kuitenkin lyhyesti muistelisin myös sukupuolielämää. Soittaisin molemmille sisarilleni, yhdelle nuoruudenystävälle ja yhdelle kollegalle, mutta en puhuisi kauan. Illalla leikkaisin lehdestä mielenkiintoiset artikkelit; jospa ikuisuudessa hyvinkin ehtii käydä ne läpi. Toivoisin, että kynä pysyisi kädessä loppuun saakka. Haluaisin kirjoittaa viime hetkeen, näin.
Tai ehkä lähtisin vain metsäkävelylle. (Eeva Kilpi 1978, 238.)