Väkivallan erilainen kuvaus

Ensimmäinen kuva: Nainen (Tilda Swinton) työntää lastenvaunuja kadulla. Vauva huutaa. Nainen on laiha ja kalpea, silmät uupuneet ja paniikkiset. Kadulla on työmiehiä katuporien kanssa. Sietämätön meteli. Nainen työntää rattaat porien viereen, sulkee silmänsä ja hengähtää.

Toinen kuva: Mies, Heathcliff (James Howson) on yksin kylmässä kivitalossa. Ulkona viuhuu tuuli, oksa hakkaa ikkunaa. Mies juoksee päin seinää, lyö päänsä ja kaatuu lattialle. Hän nousee ja tekee saman uudestaan, valittaa.

Molempien elokuvien tarinat olen lukenut ensin kirjoina, Lionel Shriverin Poikani Kevinin (We Need to Talk About Kevin) ja Emily Brontën Humisevan harjun (Wuthering Heights). Poikani Kevin on kirjana järkyttävämpi, Wuthering Heights taas Andrea Arnoldin ohjaamana elokuvana. Sitä katsoessa ajattelin samaa, kuin Pertti Avola: Jouko Turkka olisi voinut ohjata tämän. Verta, sylkeä, kuraa.

Poikani Kevin kertoo koulusurmasta. Kirjassa pelko tapahtuvasta pakottaa lukijaa eteenpäin. Täysi epävarmuus aiheuttaa kärsimystä yhtä paljon kuin ajatus nuoresta tappajasta: mikä on totta, mikä ei; mitä tulee tapahtumaan; ja ennen kaikkea: mikä Kevin on? Voiko joku olla "absoluuttisesti paha", syntyessään? Vai onko tarinaa kertova äiti kuvitellut menneen: tragedian musertama tai masentunut - tai yksinkertaisesti huono äiti? Elokuvassa Kevin on paha ja äiti uhri. Tulkinta on helpotus: elokuvan jälkeen Kevin on saanut kasvot ja kirja selityksen. Se vainoaa vähemmän.

Arnoldin Humisevasta harjusta järkyttävän tekee myös väkivalta, mutta toisin kuin Kevinissä, se ei ole psykologista ja itseään odotuttavaa vaan läsnä kaiken aikaa, alusta loppuun. Heathcliff, jonka Arnold kuvaa tummaihoisena, piestään kerta toisensa jälkeen, hänet pakotetaan ulos ja eläimien keskelle nukkumaan. Todellisuudessa, joka alentaa ja hyväksikäyttää, hänellä ei itselläänkään ole muita kommunikaation mahdollisuuksia kuin väkivalta: eläimiä kohtaan, toisia ihmisiä, itseä. Arnoldin tulkinta tarjoaa selityksen sille, miksi Cathyn ja Heathcliffin rakkaustarina muuttuu äärimmäiseksi kärsimykseksi. Siinä mielessä se on myös helpottava, vaikkakin raskas katsoa. Elämä nummella on tuhoa ja kuolemaa. Inhimillinen väkivalta muuttuu sään, maiseman, eläinten tappamisen väkivallaksi. Sen vastapainona on kuitenkin Cathyn ja Heathcliffin rakkauden nummi: varvikko, kallio, vapaat linnut.

Ajattelen, että tällaisia tulkintoja klassikoista tarvitaan. Brontën sisarusten maailma on erilainen kuin Jane Austinin - ja Arnold osaa tuoda sen esiin.