Hassua, mutta Siri Hustvedtin varhaisteos Lumous (The Enchantment of Lily Dahl, 1996) vie hyvin samankaltaiseen todellisuuteen kuin television uusi hömppäsarja True Blood. Jälkimmäisen pääpointtina on kuvata maailmaa, poliittisia sotkuja ja arjen elämää sen jälkeen kun vampyyrit ovat paljastaneet salatun olemassaolonsa ja saaneet kansalaisoikeudet. Ensimmäinen on Hustvedtiä, taidetta, tunteita ja kipeitä salaisuuksia, ennen siirtymistä suurkaupungin ja psykoanalyysin maailmaan.
Yhteys löytyy päähenkilöistä sekä pikkukaupungin miljööstä, vaikka maantieteellisesti tapahtumapaikat ovat hyvin eri puolilla Yhdysvaltoja.
Hustvedtin Lumous kertoo nuoresta Lily Dahlista, joka tarjoilee pikkukaupungin ravintolassa ja rakastuu päätäpahkaa New Yorkista tulleeseen taiteilijamuukalaiseen.
True Blood:in sankarittaren Sookien työpaikkana on myös paikallinen ravintola, ja hänen sydämensä vie kaupunkiin eksynyt 150-vuotias vampyyri.
Molemmissa tapauksissa tyttöjen haaveet ja ihastukset ovat vain alkua tarinalle. Sookie päätyy taistelemaan sosiaalisessa ja fyysisessä todellisuudessa vampyyrien, ristiriidassa olevien tarpeiden ja oikeuksien, välittämisen ja rakkauden puolesta. Lily opettelee elämään monien merkitysten, tunteiden ja halujen maailmassa sekä kapinoimaan tavoittaakseen sen, minkä haluaa.
Lumous paljastuu monisäikeiseksi ja ajatelluksi romaaniksi minnesotalaisen pikkukaupungin asukkien vaikeista asioista sekä fyysiseksi kertomukseksi Lilyn kokemuksesta ja sen maailmasta, toisten yksilöiden vaikutuksesta Lilyn elämään. True Bloodin fantasiamaailmaan on puolestaan sisäänrakennettu vaikeiden sosiaalisten kysymysten lisäksi arkisen etelävaltiolaiskaupungin hiki ja kuumuus. Molemmat tytöt aistivat paitsi mielellään, myös ruumiillaan ja keskiöön nousevat suhteet toisiin. Uni ja kuvitelma. Tieto ja totuus. Salaisuudet, jotka tulevat julki, mutta jatkavat elämiään toisaalla.
keskiviikko 30. joulukuuta 2009
Mad Men ja 60-luvun myyttejä
Olen joulunaikaan päässyt sisään jo pari vuotta sitten alkaneeseen Mad Men-sarjaan (AMC), jossa eletään 1960-luvun alkua New Yorkin Madison Avenuen mainosmaailmassa ja kaupungin rikkaissa lähiöissä.
Tällä hetkellä Yhdysvalloissa on ilmeisesti juuri päättynyt kolmas tuotantokausi. 60-luku on täydessä vauhdissaan ja sarja tarjoilee 2010-luvun vaihteen katsojille viiden vuosikymmenen takaisen yhteiskuntahelvetin kaikkine sukupuolirajoitteineen ja luokka- ja rotujakoineen. Historiassa mennään Kennedystä Nixoniin, tupakan terveysvaikutusten havaitsemiseen ja palkkatasa-arvolakeihin. Nykyajan katsoja huomaa menneet möhläykset, sortavat rakenteet ja tuhoisat kuvitelmat omassa kontekstissaan, mutta tuntee samalla vanhoista elokuvista tutun glamourin.
Pääosissa ovat mainostoimiston hurmaava luova johtaja Don Draper (36) ja hänen gracekellymainen vaimonsa, kotiäiti Elizabeth (28), joiden elämän ympärille tarina kietoutuu. Maailmassa on tiukat roolit, ja niin Donin kuin Elizabethinkin aika menee pitkälti taisteluun kulissien ylläpitämiseksi. Don täyttää paikkaansa menestyvänä Don Draperina, hurmurina, naistenmiehenä ja rakastavana koti-isänä, jolla ei ole mitään tekemistä menneisyyden köyhän orpolapsen kanssa. Elizabeth, varakkaan perheen varakas tytär, taas rakentaa (mitä ilmeisimmin oman onnensa ja mielenterveytensä kustannuksella) myyttiä täydellisestä vaimosta, äidistä, tyttärestä ja naapurista. Yhteiskuntaa hallitseviin rooleihin ja odotuksiin vastaaminen ja niiden hyödyntäminen on myös Donin ammatti mainosten luojana.
'Mad men'. The term coined in the late 1950's describing the advertising executives of Madison Avenue. They coined it.
Mainostoimiston väki näyttäisi jakautuvan neljään eri kastiin:
1. On jo elämää (ja sotia) nähneet osakkaat (Roger Sterling, myöhemmin myös Don), jotka pettävät vaimojaan surutta mutta pitävät myös yllä läheistensä, naisten ja ammattinsa kunniaa.
2. Sitten on mainostoimiston nuorempi miesporukka, account managerit ja copywriterit, joiden työpäivä kuluu sihteerien kanssa flirttaillen, viinalla läträten ja hyvän maun ja moraalin rajoja ylimielisesti ylittäen.
3. Kolmantena ovat toimiston naiset, sihteerit ja puhelinvaihteen tytöt, joista osa pärjää miesten maailmassa näiden ehdoilla (Joan) mutta osa päätyy tavoille kuuliaisina ja alistuvina miesten sortamiksi (muut).
4. Ja neljäntenä ovat hissipojat, tarjoilijat ja muut työläiset - tummaihoiset.
Mutta maailma on muuttumassa. Don Draper pettää kyllä vaimoaan Greenwich Villagen taiteilijan, tavaratalojohtajan ja managerin jne, kanssa mutta myös katsoo läpi sukupuoli- ja luokkajakojen. Hänen rakastajattarensa ovat itsellisiä, itseään elättäviä ja vahvoja naisia, joiden kanssa Don tekee bisnestä ja keskustelee työstään. Toimistolla taas Don nostaa copywriteriksi sihteerinsä, jonka lahjat hän - muista toimiston miehistä poiketen - kykenee näkemään. Mainosmiehenä hän puhuu uusien näkökulmien ja toisenlaisen maailman puolesta, ja jollakin käsittämättömällä tavalla Draper onnistuu välittämään itsestään oikeamielisen, jopa sankarillisen, kuvan.
Ei Don hyvä ole, ja maailmakin on mitä on, mutta kerta toisensa jälkeen Mad Men väläyttää pieniä toivonkipinöitä paremman puolesta: neljän kastin jako romuttuu vähä vähältä. Varsinkin nykyperspektiivistä hienonhienot vihjeet on helppo nähdä - ja myös sarjan nerokkuus piilee tässä 60-luvun tapojen, moraalin ja sääntöjen ja nykyisyyden välisessä yhteentörmäyksessä.
Aloitin tämän vuoden Richard Yatesin Revolutionary Roadilla (1962) ja siitä tehdyllä elokuvalla (2008, Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio), jossa Donin ja Elizabethin ikäluokkaan kuuluva nuori pariskunta taistelee yhteiskunnan normien ja omien ja muualta itseen istutettujen odotusten kanssa newyorkilaisessa perhelähiössä. Naivit haaveet romuttuvat toisensa jälkeen ja pettymyksiltä ja pahoinvoinnilta ei ole pakoteitä tarinan maailmassa.
Mad Men tarjoaa periaatteessa täysin saman. Miehet ovat sikoja, (koska) naiset ovat (siksi) hulluja, ja työpaikat ja kodit kestämättömiä paikkoja elää - ja kaikkien elämät ja roolit sietämättömiä. Mutta tuon maailman rinnastuessa nykypäivään näkyy selvästi, että muutokset ovat jo tapahtumassa. Revolutionary Roadin päähenkilöt haaveilivat muutosta Pariisiin ja sitä kautta murtautumisesta ulos tukahduttavasta yhteiskunnasta. Mad Menissä riittää, että yksilöt murtautuvat toistensa avustuksella omista rooleistaan.
...We won't always need to have Paris... Ja Ingrid Bergman vaihtuu vähitellen Marilyniin, Marilyn astronautti- ja lääkäribarbieen ja barbiet lopulta Janis Jopliniin.
keskiviikko 16. joulukuuta 2009
Listauksia
Joulu ja vuoden loppu lähestyvät, saatiin lumi ja pakkanen ja tekee mieli järjestää asioita ja ajatuksia, ikään kuin siivoukselle korvikkeina. Joululistauksia siis:
Tänä vuonna ei ole vielä tullut vastaan hyvää joululeffaa, mutta Meryl Streepin Julia and Julie voi paremman puutteessa toimia. Muutama hyvä näyttelijä, ruuanlaittoa ja Pariisin ja New Yorkin katuja, koteja ja kahviloita - mitä muuta mainio elokuva tarvitsee? Kahden juonen tarina kantaa juuri ja juuri, mutta Streepin näyttelijäsuoritus kokkiopiskelija, tulevana keittokirjailija Julia Childina 50-luvun Pariisissa korvaa muut puutteet.
Ateneumin Picasso-näyttely on avoinna vielä tammikuun ajan, ja niin hyvä että suuntaan sinne uudelleen. Eri vaiheet Picasson tuotannossa saavat sopivasti tilaa, näyttely on rento katsoa ja esillä tuntuu olevan juuri oikeita teoksia: sopivissa suhteissa sinisiä, uusklassisia, surrealistisia ja myöhemmän vaiheen picassolaisia. Yläkerrasta löytyy teos "Enfant jouant avec un camion" (1953), joka on aivan loistava, nabien tapettikuvioiden leikistä muistuttava "satukirjakuvitus". Ei Pariisin museosta tuttua ahtautta vaan tilaa kulkea ihmisistä huolimatta.
Steven Soderberghin uusi The Informant oli hassu elokuva. Ei oikein parodia, mutta ei todellakaan "vakavahenkinen" agenttitarinakaan. Matt Damonin henkilöhahmolla pysyvät hienosti langat käsissä FBI:n ilmiantajana hintakartellijutussa, kunnes eivät pysykään. Jostakin syystä elokuva on tehty 70-lukulaiseen muotoon teksteineen ja musiikkeineen, mutta koko ajan kyllä eletään 1990-luvulla.
Ranskalainen Séraphine (2008) oli mielenkiintoinen mutta surullinen tarina itseoppineesta naistaiteilijasta maailmansotien välillä. Taide kantaa yli köyhyyden, muttei mielenterveyden järkkymisen. Elokuvassa esitetyt maalaukset ovat hienoja ja ranskalaisen pikkukaupungin suhtautuminen taiteilijansa menestykseen on mainiota. Naivismi on taidekeräilijän mukaan haukkumasana, kun puhutaan Henri Rousseaun tai Séraphinen kaltaisista taiteilijoista. On siis parempi käyttää kuvausta "moderni primitivisti".
Kjell Westön uusi romaani Älä käy yöhön yksin ei ehkä vedä mukaansa yhtä intensiivisesti kuin Missä kuljimme kerran, mutta mukava se on lukea silti. Westö on epäilemättä rakastavin Helsinki-kuvaaja ja 1960-luvun Helsinki piirtyy esiin kuin vanhana tuttuna. Se on se vanhojen suomalaisten elokuvien kaupunki, jossa ravintolaan pitää olla "pukeutunut" ja alkoholia saa nauttia vain ruuan kanssa. Lauttasaarta ja "Männistöä" rakennetaan, ja rakkauden kohteena on kaupungin lisäksi musiikki. Sound of Silence.
Dylan Thomas jää mieleen:
Wild men who caught and sang the sun in flight,
And learn, too late, they grieved it on its way,
Do not go gentle into that good night
...Tässä nämä joulukuussa opitut.
Tänä vuonna ei ole vielä tullut vastaan hyvää joululeffaa, mutta Meryl Streepin Julia and Julie voi paremman puutteessa toimia. Muutama hyvä näyttelijä, ruuanlaittoa ja Pariisin ja New Yorkin katuja, koteja ja kahviloita - mitä muuta mainio elokuva tarvitsee? Kahden juonen tarina kantaa juuri ja juuri, mutta Streepin näyttelijäsuoritus kokkiopiskelija, tulevana keittokirjailija Julia Childina 50-luvun Pariisissa korvaa muut puutteet.
Ateneumin Picasso-näyttely on avoinna vielä tammikuun ajan, ja niin hyvä että suuntaan sinne uudelleen. Eri vaiheet Picasson tuotannossa saavat sopivasti tilaa, näyttely on rento katsoa ja esillä tuntuu olevan juuri oikeita teoksia: sopivissa suhteissa sinisiä, uusklassisia, surrealistisia ja myöhemmän vaiheen picassolaisia. Yläkerrasta löytyy teos "Enfant jouant avec un camion" (1953), joka on aivan loistava, nabien tapettikuvioiden leikistä muistuttava "satukirjakuvitus". Ei Pariisin museosta tuttua ahtautta vaan tilaa kulkea ihmisistä huolimatta.
Steven Soderberghin uusi The Informant oli hassu elokuva. Ei oikein parodia, mutta ei todellakaan "vakavahenkinen" agenttitarinakaan. Matt Damonin henkilöhahmolla pysyvät hienosti langat käsissä FBI:n ilmiantajana hintakartellijutussa, kunnes eivät pysykään. Jostakin syystä elokuva on tehty 70-lukulaiseen muotoon teksteineen ja musiikkeineen, mutta koko ajan kyllä eletään 1990-luvulla.
Ranskalainen Séraphine (2008) oli mielenkiintoinen mutta surullinen tarina itseoppineesta naistaiteilijasta maailmansotien välillä. Taide kantaa yli köyhyyden, muttei mielenterveyden järkkymisen. Elokuvassa esitetyt maalaukset ovat hienoja ja ranskalaisen pikkukaupungin suhtautuminen taiteilijansa menestykseen on mainiota. Naivismi on taidekeräilijän mukaan haukkumasana, kun puhutaan Henri Rousseaun tai Séraphinen kaltaisista taiteilijoista. On siis parempi käyttää kuvausta "moderni primitivisti".
Kjell Westön uusi romaani Älä käy yöhön yksin ei ehkä vedä mukaansa yhtä intensiivisesti kuin Missä kuljimme kerran, mutta mukava se on lukea silti. Westö on epäilemättä rakastavin Helsinki-kuvaaja ja 1960-luvun Helsinki piirtyy esiin kuin vanhana tuttuna. Se on se vanhojen suomalaisten elokuvien kaupunki, jossa ravintolaan pitää olla "pukeutunut" ja alkoholia saa nauttia vain ruuan kanssa. Lauttasaarta ja "Männistöä" rakennetaan, ja rakkauden kohteena on kaupungin lisäksi musiikki. Sound of Silence.
Dylan Thomas jää mieleen:
Wild men who caught and sang the sun in flight,
And learn, too late, they grieved it on its way,
Do not go gentle into that good night
...Tässä nämä joulukuussa opitut.
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
Paul Auster Vapaudesta
I learned that freedom can be dangerous. If you don't watch out, it can kill you. (Paul Auster 1992 Leviathan, 35.)
Paul Austerin Leviathan ("Leviathan" niin kuin Thomas Hobbesin järkäle ja sen kuvaama yhteiskunta lonkeroineen) kiertyy Vapaudenpatsaan ja sen edustamien arvojen ympärille.
Kronologisesti tarinan voi sanoa alkavan pienen Benjamin Sachsin vierailusta patsaalla äitinsä kanssa 1950-luvun alkupuolella. Äidin korkeanpaikankammo laukeaa ylhäällä soihdussa ja poika oppii hyvin konkreettisella tavalla, että vapaus voi olla vaaraksi: "If you don't watch out, it can kill you" (p. 35).
Myöhemmin patsas kiteyttää koko amerikkalaisen arvomaailman paradoksaalisuuden:
It represents hope rather than reality, faith rather than facts, and one would be hard-pressed to find a single person willing to denounce the things it stands for: democracy, freedom, equality under the law. It is the best America has to offer the world, and however pained one might be by America's failure to live up to those ideals, the ideals themselves are not in question. (p. 216.)
Romaanin kertojan Peter Aaronin (lue: Paul Auster) mukaan jokainen amerikkalainen allekirjoittaa patsaan edustamat ihanteet - demokratian, vapauden ja tasa-arvon. Kukaan ei kuitenkaan kykene elämään niiden mukaan yhteiskunnassa, joka julistaa vahvojen ja menestyvien oikeuksia, itsekkyyttä ja piittaamattomuutta.
Leviathan onkin synkkä, joskin austerilaiseen ymmärryksen ja toivon kaapuun puettu kertomus Amerikan tilasta ja ihmisestä, joka joutuu pettymään omaan isänmaahansa ja sen yhteiskunnalliseen järjestykseen. Ennen kaikkea se on tarina yksilön elämästä, valinnoista ja epätoivosta - vaikka otsikosta (joka samalla on päähenkilön kirjoittaman, keskeneräiseksi jäävän romaanin nimi) voisi johtaa yhteiskunnallisemmankin tulkinnan.
Auster tekeekin jaon: Benjamin Sachsin oma Leviathan sekä hänen muu kirjallinen ja toiminnallinen tuotantonsa kertoo tarinaa amerikkalaisesta yhteiskunnasta, ideaaleista ja siitä välinpitämättömyydestä, joka yhteiskuntaa vaivaa. Kertoja Aaronin meille välittämä teksti puolestaan kertoo Sachsista ja hänen elämästään - ja vasta sitä kautta Amerikasta, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.
Näin yhteiskunnallinen ja poliittinen tulee ilmi vain fragmenteissa, toisen käden kautta, eikä lukija koskaan saa tietää, mistä "oikea" Leviathan olisi kertonut. Ideologian sijaan kerrotaan elämästä - ja ainakin kertojan mittapuulla elämän merkitys tuntuu voittavan. Joskin ideologia ja elämä myös kietoutuvat yhteen (...henkilökohtainen on poliittista...).
Benjamin Sachsin elämän tragediaksi muodostuu vapauden korkean ihanteen ja todellisuuden väliin aukeava ammottava kuilu, eikä ole ihme, että huimauksen ja pudotuksen motiiveilla on keskeinen rooli tapahtumien eteenpäinviejinä.
Tarinan taustalla velloo 1980-luvun reaganlainen, oikeistolainen ilmapiiri, joka on ahdistava ihmisille, jotka uskovat sosiaaliseen tasa-arvoon, periksiantamattomaan oikeudenmukaisuuteen ja demokratiaan ja taistelevat niiden puolesta. Etenkään Benjamin Sachsille muuttunut maailma ei näytä enää tarjoavan tilaa elää ja toimia:
The world had changed around him, and in the present climate of selfishness and intolerance, of moronic, chest-pounding Americanism, his opinions sounded curiously harsh and moralistic. It was bad enough that the Right was everywhere in the ascendant, but even more disturbing to him was the collapse of any effective opposition to it. --- Sachs continued to make a nuisance of himself, to speak out for what he had always believed in, but fewer and fewer people bothered to listen. He pretended not to care, but I could see that the battle was wearing him down, that even as he tried to take comfort from the fact that he was right, he was gradually losing faith in himself. (p.104.)
Auster kuljettaa tarinaa hienosti, tuoden lukijan eteen yllätyksen toisensa perään - ja samalla rakentaen tarinan loogiseksi, vääjäämättömäksi jatkumoksi.
Epäonnistumisen ja pettymyksen kokemusten kristalloituminen koko elämää määrittäväksi tekijäksi ajaa Sachsin lopulta, erinäisten käänteiden jälkeen, valitsemaan yhteiskunnallisen anarkian kirjoittamisen ja muun vaikuttamisen sijaan.
Hänestä tulee "Phantom of Liberty", joka hyökkää räjähtein sitä maailmaa vastaan, jolle patsaan symboloimat arvot ovat vain sanoja vailla merkitystä ja vailla velvoitetta: Wake up, America. It's time to start practicing what you preach. If you don't want any more statues blown up, prove to me that you're not a hypocrite. (p. 216.)
Kummituksen sanoma on mitä yksinkertaisin. "Unlike the typical terrorist pronouncement with its inflated rhetoric and belligerent demands, the Phantom's statements did not ask for the impossible. He simply wanted America to look after itself and mend its ways." (p. 217.) Julkilausumissaan hän puhuu sosiaalisuuden ja ihmissuhteiden merkityksestä elämälle, tulevaisuudesta huolehtimisesta ja demokratian vaalimisen tärkeydestä:
"Each person is alone, and therefore we have nowhere to turn to but to each other."
"Democracy is not given. It must be fought for every day, or else we run the risk of losing it. The only weapon in our disposal is the Law."
"Neglect the children, and we distroy ourselves. We exist in the present only to the degree that we put our faith in the future." (p. 217.)
Kertoja ei paljasta lopullista suhdettaan Sachsin tekoihin, jotka eivät vaadi ihmishenkiä mutta aiheuttavat kolhuja kansalliselle identiteetille, kun Vapaudenpatsaan pienoismalleja räjähtää yhdessä jos toisessakin kaupungissa. Toisaalta Sachsin toiminta ja etenkin sen päämäärät ovat monien hyväksymiä. Kummitus tekee sen, minkä moni amerikkalainen allekirjoittaa: paljastaa yhteiskunnan taustalla olevan tekopyhyyden ja vaatii tasa-arvoa ja demokratiaa. Toisaalta anarkia on, määritelmällisesti, radikaalein tapa toimia yhteiskunnassa ja ajaa toteuttajansa vääjäämättä sosiaalisen todellisuuden ulkopuolelle.
Sachsin valinta paljastaa tragedian siitä, miten helposti yksilön elämän mielekkyys on vaarassa kadota yhteiskunnassa, jossa sananvapaus ja mahdollisuudet muutokseen hupenevat. Sachs onkin riitasointu, joka paitsi puolustaa niitä arvoja, joille tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus perustuvat, myös ylläpitää keskustelua ja mahdollisuuksia äänten moninaisuuden julkitulemiselle. Kun sanat ovat menettäneet merkityksensä, on ainoana keinona toiminta. "Terrorism had its place in the struggle, so to speak. If used correctly, it could be an effective tool for dramatizing the issues at stake, for enlightening the public about the nature of institutional power." (p. 224.) Vapauden kummitus hyödyntääkin anarkistista, terroristista metodia yhdessä niiden symbolisten merkitysten kanssa, joiden hän tietää kiteytyvän Vapaudenpatsaaseen.
Aaron, joka yhä luottaa sanojen ja kirjoituksen yhteiskunnalliseen ja eettiseen voimaan, ei voi muuta kuin katsoa ystävänsä epätoivoa vierestä ja toivoa, että myös tämä kykenisi joskus löytämään uudelleen tavan elää ja vaikuttaa osana yhteiskuntaa. Sachsille anarkia on kuitenkin lopulta ainoa mahdollinen elämänmuoto.
All of a sudden my life seemed to make sense to me. Not just the past few months, but my whole life, all the way back to the beginning. It was a miraculous confuence, a stratling conjunction of motives and ambitions. I had found the unifying principle, and this one idea would bring all the broken pieces of myself together. For the first time in my life, I would be whole. (p. 228.)
Paul Austerin Leviathan ("Leviathan" niin kuin Thomas Hobbesin järkäle ja sen kuvaama yhteiskunta lonkeroineen) kiertyy Vapaudenpatsaan ja sen edustamien arvojen ympärille.
Kronologisesti tarinan voi sanoa alkavan pienen Benjamin Sachsin vierailusta patsaalla äitinsä kanssa 1950-luvun alkupuolella. Äidin korkeanpaikankammo laukeaa ylhäällä soihdussa ja poika oppii hyvin konkreettisella tavalla, että vapaus voi olla vaaraksi: "If you don't watch out, it can kill you" (p. 35).
Myöhemmin patsas kiteyttää koko amerikkalaisen arvomaailman paradoksaalisuuden:
It represents hope rather than reality, faith rather than facts, and one would be hard-pressed to find a single person willing to denounce the things it stands for: democracy, freedom, equality under the law. It is the best America has to offer the world, and however pained one might be by America's failure to live up to those ideals, the ideals themselves are not in question. (p. 216.)
Romaanin kertojan Peter Aaronin (lue: Paul Auster) mukaan jokainen amerikkalainen allekirjoittaa patsaan edustamat ihanteet - demokratian, vapauden ja tasa-arvon. Kukaan ei kuitenkaan kykene elämään niiden mukaan yhteiskunnassa, joka julistaa vahvojen ja menestyvien oikeuksia, itsekkyyttä ja piittaamattomuutta.
Leviathan onkin synkkä, joskin austerilaiseen ymmärryksen ja toivon kaapuun puettu kertomus Amerikan tilasta ja ihmisestä, joka joutuu pettymään omaan isänmaahansa ja sen yhteiskunnalliseen järjestykseen. Ennen kaikkea se on tarina yksilön elämästä, valinnoista ja epätoivosta - vaikka otsikosta (joka samalla on päähenkilön kirjoittaman, keskeneräiseksi jäävän romaanin nimi) voisi johtaa yhteiskunnallisemmankin tulkinnan.
Auster tekeekin jaon: Benjamin Sachsin oma Leviathan sekä hänen muu kirjallinen ja toiminnallinen tuotantonsa kertoo tarinaa amerikkalaisesta yhteiskunnasta, ideaaleista ja siitä välinpitämättömyydestä, joka yhteiskuntaa vaivaa. Kertoja Aaronin meille välittämä teksti puolestaan kertoo Sachsista ja hänen elämästään - ja vasta sitä kautta Amerikasta, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.
Näin yhteiskunnallinen ja poliittinen tulee ilmi vain fragmenteissa, toisen käden kautta, eikä lukija koskaan saa tietää, mistä "oikea" Leviathan olisi kertonut. Ideologian sijaan kerrotaan elämästä - ja ainakin kertojan mittapuulla elämän merkitys tuntuu voittavan. Joskin ideologia ja elämä myös kietoutuvat yhteen (...henkilökohtainen on poliittista...).
Benjamin Sachsin elämän tragediaksi muodostuu vapauden korkean ihanteen ja todellisuuden väliin aukeava ammottava kuilu, eikä ole ihme, että huimauksen ja pudotuksen motiiveilla on keskeinen rooli tapahtumien eteenpäinviejinä.
Tarinan taustalla velloo 1980-luvun reaganlainen, oikeistolainen ilmapiiri, joka on ahdistava ihmisille, jotka uskovat sosiaaliseen tasa-arvoon, periksiantamattomaan oikeudenmukaisuuteen ja demokratiaan ja taistelevat niiden puolesta. Etenkään Benjamin Sachsille muuttunut maailma ei näytä enää tarjoavan tilaa elää ja toimia:
The world had changed around him, and in the present climate of selfishness and intolerance, of moronic, chest-pounding Americanism, his opinions sounded curiously harsh and moralistic. It was bad enough that the Right was everywhere in the ascendant, but even more disturbing to him was the collapse of any effective opposition to it. --- Sachs continued to make a nuisance of himself, to speak out for what he had always believed in, but fewer and fewer people bothered to listen. He pretended not to care, but I could see that the battle was wearing him down, that even as he tried to take comfort from the fact that he was right, he was gradually losing faith in himself. (p.104.)
Auster kuljettaa tarinaa hienosti, tuoden lukijan eteen yllätyksen toisensa perään - ja samalla rakentaen tarinan loogiseksi, vääjäämättömäksi jatkumoksi.
Epäonnistumisen ja pettymyksen kokemusten kristalloituminen koko elämää määrittäväksi tekijäksi ajaa Sachsin lopulta, erinäisten käänteiden jälkeen, valitsemaan yhteiskunnallisen anarkian kirjoittamisen ja muun vaikuttamisen sijaan.
Hänestä tulee "Phantom of Liberty", joka hyökkää räjähtein sitä maailmaa vastaan, jolle patsaan symboloimat arvot ovat vain sanoja vailla merkitystä ja vailla velvoitetta: Wake up, America. It's time to start practicing what you preach. If you don't want any more statues blown up, prove to me that you're not a hypocrite. (p. 216.)
Kummituksen sanoma on mitä yksinkertaisin. "Unlike the typical terrorist pronouncement with its inflated rhetoric and belligerent demands, the Phantom's statements did not ask for the impossible. He simply wanted America to look after itself and mend its ways." (p. 217.) Julkilausumissaan hän puhuu sosiaalisuuden ja ihmissuhteiden merkityksestä elämälle, tulevaisuudesta huolehtimisesta ja demokratian vaalimisen tärkeydestä:
"Each person is alone, and therefore we have nowhere to turn to but to each other."
"Democracy is not given. It must be fought for every day, or else we run the risk of losing it. The only weapon in our disposal is the Law."
"Neglect the children, and we distroy ourselves. We exist in the present only to the degree that we put our faith in the future." (p. 217.)
Kertoja ei paljasta lopullista suhdettaan Sachsin tekoihin, jotka eivät vaadi ihmishenkiä mutta aiheuttavat kolhuja kansalliselle identiteetille, kun Vapaudenpatsaan pienoismalleja räjähtää yhdessä jos toisessakin kaupungissa. Toisaalta Sachsin toiminta ja etenkin sen päämäärät ovat monien hyväksymiä. Kummitus tekee sen, minkä moni amerikkalainen allekirjoittaa: paljastaa yhteiskunnan taustalla olevan tekopyhyyden ja vaatii tasa-arvoa ja demokratiaa. Toisaalta anarkia on, määritelmällisesti, radikaalein tapa toimia yhteiskunnassa ja ajaa toteuttajansa vääjäämättä sosiaalisen todellisuuden ulkopuolelle.
Sachsin valinta paljastaa tragedian siitä, miten helposti yksilön elämän mielekkyys on vaarassa kadota yhteiskunnassa, jossa sananvapaus ja mahdollisuudet muutokseen hupenevat. Sachs onkin riitasointu, joka paitsi puolustaa niitä arvoja, joille tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus perustuvat, myös ylläpitää keskustelua ja mahdollisuuksia äänten moninaisuuden julkitulemiselle. Kun sanat ovat menettäneet merkityksensä, on ainoana keinona toiminta. "Terrorism had its place in the struggle, so to speak. If used correctly, it could be an effective tool for dramatizing the issues at stake, for enlightening the public about the nature of institutional power." (p. 224.) Vapauden kummitus hyödyntääkin anarkistista, terroristista metodia yhdessä niiden symbolisten merkitysten kanssa, joiden hän tietää kiteytyvän Vapaudenpatsaaseen.
Aaron, joka yhä luottaa sanojen ja kirjoituksen yhteiskunnalliseen ja eettiseen voimaan, ei voi muuta kuin katsoa ystävänsä epätoivoa vierestä ja toivoa, että myös tämä kykenisi joskus löytämään uudelleen tavan elää ja vaikuttaa osana yhteiskuntaa. Sachsille anarkia on kuitenkin lopulta ainoa mahdollinen elämänmuoto.
All of a sudden my life seemed to make sense to me. Not just the past few months, but my whole life, all the way back to the beginning. It was a miraculous confuence, a stratling conjunction of motives and ambitions. I had found the unifying principle, and this one idea would bring all the broken pieces of myself together. For the first time in my life, I would be whole. (p. 228.)
torstai 26. marraskuuta 2009
Prosessihukka ja tarve ymmärtää
Some people called her a photographer, others referred to her as a conceptualist, still others considered her a writer, but none of these descriptions was accurate, and in the end I don't think she can be pigeonholed in any way. Her work was too nutty for that, too idiosyncratic, too personal to be thought of as belonging to any particular medium or discipline. Ideas would take hold of her, she would work on projects, there would be concrete results that could be shown in galleries, but this activity didn't stem from a desire to make art so much as from a need to indulge her obsessions, to live her life precisely as she wanted to live it. Living always came first, and a number of her most time-consuming projects were done strictly for herself and never shown to anyone. (Paul Auster: Leviathan, 61.)
Kirjoitin viimeksi, että prosessit ovat tärkeitä: matkat, tekeminen, oppiminen. Ei se, mitä saavutetaan.
Tarkoitin työntekoa, saavutuksia ja tuloksia mutta sama pätee muun muassa myös mielenterveyteen. Esimerkiksi Deleuze on kirjoittanut, että "neuroosi ja psykoosi eivät ole elämän läpikulkureittejä vaan tiloja, joihin pudotaan, kun prosessi on keskeytynyt". (Deleuze 2007, Kriittisiä ja kliinisiä esseitä.)
Jäin kuitenkin miettimään sitä, kenelle noiden matkojen ja elämänkulkujen pitää olla tärkeitä, ollakseen tärkeitä. Matkaajalle itselleen vai muille ihmisille, jotka arvioivat lopputuloksia ja ehkä ottavat huomioon myös prosessin? Terveyden ja olemisen mielekkyyden arvioija on (tiettyyn pisteeseen saakka) yksilö itse. Töiden, onnistumisten ja epäonnistumisten kohdalla näin ei kuitenkaan ihan oikeasti, valitettavasti, ole. Ja harva jaksaa olla itseensä tyytyväinen ja onnellinen kulkemastaan matkasta, jos oman itsen ulkopuolelta ei löydy arvonantoa.
Toisten ihmisten elämien ja prosessien tarkkailu läheltä auttaa kuitenkin ymmärtämään niiden merkitystä. Oppii näkemään sen, mikä toiselle on tärkeää - ja sitä kautta moni asia muuttuu tärkeäksi myös itselle, vaikkei se sitä ennen olisikaan. Muiden elämien ja prosessien väheksyminen puolestaan köyhdyttää omaa maailmaa - ja kaivertaa samalla noiden toisten maailmoiden merkityksiä.
Siksi taide on niin tärkeää.
***
Syy, miksi pidän Paul Austerin romaaneista löytyy siitä tavasta, jolla niiden kertojat kuvaavat toisten ihmisten elämiä, ikään kuin itsensä sivuuttaen, sydän täynnä empatiaa toista kohtaan, haluten ymmärtää muita tarinoita kuin omiaan. Usein kyse on vanhasta ystävästä tai etääntyneestä sukulaisesta, mutta kyseessä voi olla kuka tahansa hahmo, johon kertoja yllättäen kohdistaa huomionsa: jonka elämä muuttuu kertojalle tärkeäksi ja oman olemisen ylittäväksi.
Man in the Darkin (2008) August Brill välttelee tarinaa vaimostaan ja tämän elämästä kertomalla keksittyjä, mutta joutuu lopulta palaamaan siihen, mikä on hänelle tärkeintä - ja ylitsepääsemättömintä. Brooklyn Folliesin (2005) kertoja katsoo sisarenpoikansa Tomin elämää ja projekteja, välittämättä vähääkään siitä miten toisenlaisen suunnan tämän elämä on odotuksista huolimatta ottanut ja miten eksyksissä Tom omalla tavallaan on. Oracle Nightsin (2004) Sydney Orr kertoo kirjailijaystävästään John Trausesta ja monista muista monissa sisäkkäisissä tarinoissaan, Book of Illusionsin (2002) kertoja penkoo esiin kauan sitten kadonneen mykkäelokuvatähden tarinan ja Leviathanin (1992) Peter Aaron puolestaan rekonstruoi ystävänsä Benjamin Sachsin elämän ja sen merkitykset puolustaakseen ystäväänsä ja ymmärtääkseen tämän valintoja.
Aina, kaikissa noissa tarinoissa toisista, huolimatta niiden triviaaleista käänteistä, arkisia sattumuksia täynnä olevista kohtaloista, menetyksistä ja epäonnistumisista, löytyy jotakin tavattoman erityislaatuista ja tärkeää. Useimmin merkitys on elämässä itsessään, prosessissa, olemisessa sekä siinä, että kohdataan toisia ihmisiä. Epätoivoisissakin tilanteissa syntyy yllättäen välittämistä, arvonantoa ja rakkautta.
Travels in the Scriptoriumissa (2006) tuntematonta, muistinsa menettänyttä kirjailijaa syytetään toisten ihmisten elämien ohjailusta (mm. noiden edellä mainittujen), niiden tarkkailusta ja määrittelystä, ja hänen kohtalonsa on itse joutua kirjan sivuille. Haluan kuitenkin puolustaa kirjailijaa: luodessaan elämiä hän on antanut mahdollisuuden myös meille, tuntea ja välittää. Ja luulen, että hänen syyttäjänsä tietävät tämän saman.
Kuten Auster on todennut, kirjoittaminen on kohtaamista muukalaisten kanssa, ja harva asia on sen tärkeämpää - tai yksinkertaisempaa - kuin avautuminen toisille tarinoille, tuntemattomalle.
I have spent my life in conversations with people I have never seen, with people I will never know, and I hope to continue until the day I stop breathing. ("Talking to Strangers", an essay.)
***
Austerin Leviathanin Maria Turner (jonka mallina Auster käytti Sophie Callen tuotantoa, ja josta Calle teki myöhemmin oman teoksensa Double Game) on ehkä malliesimerkki henkilöstä, joka tietää omien prosessiensa merkityksen. Leviathanin kertoja jatkaa yllä esitettyä kuvausta Mariasta kertomalla tämän moninaisista projekteista: värikoodatuista aterioista, tuntemattoman miehen salaisesta puvustamisesta, lapsuudesta saakka avaamattomiksi jätetyistä syntymäpäivälahjoista sekä kahden vuoden matkasta ympäri Yhdysvaltoja:
It was the first of her mad, compulsive projects, and in some sense it stands as the most extraordinary thing she ever did: a totally meaningless and arbitrary act to which she devoted almost two years of her life. Her only ambition was to spend fourteen days in every state, and beyond that she was free to do whatever she wanted. (p. 62.)
Kirjoitin viimeksi, että prosessit ovat tärkeitä: matkat, tekeminen, oppiminen. Ei se, mitä saavutetaan.
Tarkoitin työntekoa, saavutuksia ja tuloksia mutta sama pätee muun muassa myös mielenterveyteen. Esimerkiksi Deleuze on kirjoittanut, että "neuroosi ja psykoosi eivät ole elämän läpikulkureittejä vaan tiloja, joihin pudotaan, kun prosessi on keskeytynyt". (Deleuze 2007, Kriittisiä ja kliinisiä esseitä.)
Jäin kuitenkin miettimään sitä, kenelle noiden matkojen ja elämänkulkujen pitää olla tärkeitä, ollakseen tärkeitä. Matkaajalle itselleen vai muille ihmisille, jotka arvioivat lopputuloksia ja ehkä ottavat huomioon myös prosessin? Terveyden ja olemisen mielekkyyden arvioija on (tiettyyn pisteeseen saakka) yksilö itse. Töiden, onnistumisten ja epäonnistumisten kohdalla näin ei kuitenkaan ihan oikeasti, valitettavasti, ole. Ja harva jaksaa olla itseensä tyytyväinen ja onnellinen kulkemastaan matkasta, jos oman itsen ulkopuolelta ei löydy arvonantoa.
Toisten ihmisten elämien ja prosessien tarkkailu läheltä auttaa kuitenkin ymmärtämään niiden merkitystä. Oppii näkemään sen, mikä toiselle on tärkeää - ja sitä kautta moni asia muuttuu tärkeäksi myös itselle, vaikkei se sitä ennen olisikaan. Muiden elämien ja prosessien väheksyminen puolestaan köyhdyttää omaa maailmaa - ja kaivertaa samalla noiden toisten maailmoiden merkityksiä.
Siksi taide on niin tärkeää.
***
Syy, miksi pidän Paul Austerin romaaneista löytyy siitä tavasta, jolla niiden kertojat kuvaavat toisten ihmisten elämiä, ikään kuin itsensä sivuuttaen, sydän täynnä empatiaa toista kohtaan, haluten ymmärtää muita tarinoita kuin omiaan. Usein kyse on vanhasta ystävästä tai etääntyneestä sukulaisesta, mutta kyseessä voi olla kuka tahansa hahmo, johon kertoja yllättäen kohdistaa huomionsa: jonka elämä muuttuu kertojalle tärkeäksi ja oman olemisen ylittäväksi.
Man in the Darkin (2008) August Brill välttelee tarinaa vaimostaan ja tämän elämästä kertomalla keksittyjä, mutta joutuu lopulta palaamaan siihen, mikä on hänelle tärkeintä - ja ylitsepääsemättömintä. Brooklyn Folliesin (2005) kertoja katsoo sisarenpoikansa Tomin elämää ja projekteja, välittämättä vähääkään siitä miten toisenlaisen suunnan tämän elämä on odotuksista huolimatta ottanut ja miten eksyksissä Tom omalla tavallaan on. Oracle Nightsin (2004) Sydney Orr kertoo kirjailijaystävästään John Trausesta ja monista muista monissa sisäkkäisissä tarinoissaan, Book of Illusionsin (2002) kertoja penkoo esiin kauan sitten kadonneen mykkäelokuvatähden tarinan ja Leviathanin (1992) Peter Aaron puolestaan rekonstruoi ystävänsä Benjamin Sachsin elämän ja sen merkitykset puolustaakseen ystäväänsä ja ymmärtääkseen tämän valintoja.
Aina, kaikissa noissa tarinoissa toisista, huolimatta niiden triviaaleista käänteistä, arkisia sattumuksia täynnä olevista kohtaloista, menetyksistä ja epäonnistumisista, löytyy jotakin tavattoman erityislaatuista ja tärkeää. Useimmin merkitys on elämässä itsessään, prosessissa, olemisessa sekä siinä, että kohdataan toisia ihmisiä. Epätoivoisissakin tilanteissa syntyy yllättäen välittämistä, arvonantoa ja rakkautta.
Travels in the Scriptoriumissa (2006) tuntematonta, muistinsa menettänyttä kirjailijaa syytetään toisten ihmisten elämien ohjailusta (mm. noiden edellä mainittujen), niiden tarkkailusta ja määrittelystä, ja hänen kohtalonsa on itse joutua kirjan sivuille. Haluan kuitenkin puolustaa kirjailijaa: luodessaan elämiä hän on antanut mahdollisuuden myös meille, tuntea ja välittää. Ja luulen, että hänen syyttäjänsä tietävät tämän saman.
Kuten Auster on todennut, kirjoittaminen on kohtaamista muukalaisten kanssa, ja harva asia on sen tärkeämpää - tai yksinkertaisempaa - kuin avautuminen toisille tarinoille, tuntemattomalle.
I have spent my life in conversations with people I have never seen, with people I will never know, and I hope to continue until the day I stop breathing. ("Talking to Strangers", an essay.)
***
Austerin Leviathanin Maria Turner (jonka mallina Auster käytti Sophie Callen tuotantoa, ja josta Calle teki myöhemmin oman teoksensa Double Game) on ehkä malliesimerkki henkilöstä, joka tietää omien prosessiensa merkityksen. Leviathanin kertoja jatkaa yllä esitettyä kuvausta Mariasta kertomalla tämän moninaisista projekteista: värikoodatuista aterioista, tuntemattoman miehen salaisesta puvustamisesta, lapsuudesta saakka avaamattomiksi jätetyistä syntymäpäivälahjoista sekä kahden vuoden matkasta ympäri Yhdysvaltoja:
It was the first of her mad, compulsive projects, and in some sense it stands as the most extraordinary thing she ever did: a totally meaningless and arbitrary act to which she devoted almost two years of her life. Her only ambition was to spend fourteen days in every state, and beyond that she was free to do whatever she wanted. (p. 62.)
maanantai 16. marraskuuta 2009
"Radikaali" teko
Katselin tätä blogia, etenkin taustalle keskeneräisiksi jääneitä merkintöjä ja näin niissä ajatuksen alkuja, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet vaille muotoa. Niitä on näemmä kertynyt lähes alusta lähtien. Usein kyse on erimielisyydestä oman alkuperäisen ajatuksen kanssa, umpikujaan ajautumisesta ja jonkinasteisesta häpeän tunteesta oudon tai invalidisoituneen ajatuksen suhteen. Usein myös ajan loppumisesta ja unohduksesta.
Ajattelin kuitenkin tehdä radikaalin teon ja julkaista ne tuonne väleihin. Ne ovat vajaavaisia, keskeneräisiä ja outoja, mutta monessa on sisällä joku ajatuksen siemen tai ehkäpä viittaus tai sitaatti, joka on hyvä muistaa.
Niin. Ihmiset tarvitsevat runsaasti ulkoisia apuvälineitä muistilleen. Niin monimutkaiseksi tämä kaikki on mennyt...
Jotenkin haluan myös muistaa ja muistuttaa siitä, että usein ajatusten ja tekemisen prosessit ovat tärkeämpiä kuin itse lopputulos. Asioilla on taipumus etsiä itse loppunsa, ja joskus tuo hetki ei ole kirjoittajan päätettävissä.
Tässä samalla on ehkä hyvä hetki päivittää vähän blogin ilmettä. Marraskuun mustaa ja valkoista entisen lehdistöromanttisen beigen sijaan.
Otsakkeen kuva on ensimmäiseltä matkalta Pariisiin.
Ajattelin kuitenkin tehdä radikaalin teon ja julkaista ne tuonne väleihin. Ne ovat vajaavaisia, keskeneräisiä ja outoja, mutta monessa on sisällä joku ajatuksen siemen tai ehkäpä viittaus tai sitaatti, joka on hyvä muistaa.
Niin. Ihmiset tarvitsevat runsaasti ulkoisia apuvälineitä muistilleen. Niin monimutkaiseksi tämä kaikki on mennyt...
Jotenkin haluan myös muistaa ja muistuttaa siitä, että usein ajatusten ja tekemisen prosessit ovat tärkeämpiä kuin itse lopputulos. Asioilla on taipumus etsiä itse loppunsa, ja joskus tuo hetki ei ole kirjoittajan päätettävissä.
Tässä samalla on ehkä hyvä hetki päivittää vähän blogin ilmettä. Marraskuun mustaa ja valkoista entisen lehdistöromanttisen beigen sijaan.
Otsakkeen kuva on ensimmäiseltä matkalta Pariisiin.
maanantai 2. marraskuuta 2009
Woody woody woody
Woody Allen on vihdoin palannut Euroopan matkoiltaan kotoisaan New Yorkiin ja tehnyt taas vaihteeksi elokuvan, joita vain hän tekee. Hiljattain teattereihin tullut Whatever Works (2009) on aivan ihana, allenmainen komedia epäsopusuhtaisista ja känkkäisistä mutta tasa-arvoisista ja hillittömistä parisuhteista kaupungissa, jossa kukin saa olla juuri sellainen kuin on.
Elokuvaan sisältyy monia hassuja käänteitä, elämän mullistuksia puolin ja toisin - ja mainioin jätettyjen miesten baarikeskustelu ikinä.
Keski-ikäinen John Celestine on päätynyt uskonnollisesta etelästä New Yorkiin, oppinut että hänen vaimostaan on tullut valokuvataiteilija, joka asuu kahden miehen kanssa iloisessa ménage à trois:ssa ja tytär on naimisissa ikälopun neron kanssa. Koettelemusten jälkeen John löytää itsensä baarista hukuttamasta suruaan tuoppeihin. Kapakassa hän kohtaa niin ikään parisuhteensa loppua surevan miehen, mutta keskustelussa tämän kanssa alkavat käsitteet mennä pahasti sekaisin, kun selviää, ettei miehen parisuhde ollutkaan sitä normatiivisinta mallia. Mutta, niin kuin elokuvan otsikko toteaa, todellisuudessa whatever works:
[Man in the bar:] My wife left me, too.
[John Celestine:] I’m sure she was beautiful, just like my wife.
[Man in the bar:] Norman? Norman was gorgeous. He was the greatest runway model Versace ever had.
[John Celestine:] I thought you said your wife.
[Man in the bar:] We were married in Holland.
...
[John Celestine:] You married a guy???
[Man in the bar:] What else?
[John Celestine:] But that would make you...
[Man in the bar:] What? A widow? Norman didn't die.
[John Celestine:] Not a widow, a... A member of the...
[Man in the bar:] Of what?
[John Celestine:] The homosexual persuasion.
[Man in the bar:] My God. You make it sound like a religion. Yes. lf it's a religion, you could call me devout. A fanatic.
[John Celestine:] But that's a sin against God's law!!!
[Man in the bar:] God is gay.
[John Celestine:] He can't be! He made the whole universe perfect. The oceans, the skies, the beautiful flowers, the trees everywhere.
[Man in the bar:] That's right. He's a decorator.
...
...
[John Celestine:] But what do you miss about him? I still don't get it.
[Man in the bar:] Everything. His face. His kindness, his sense of humor. Our mutual passion. The way we'd dance and he'd dip me back and kiss me.
...
[John Celestine:] Jesus. Why did he leave you? ... She leave you? ... Norman?
[Man in the bar:] He wants to live in Paris, and I can't leave my sick mother.
[John Celestine:] Is your mother a woman?
[Man in the bar:] She used to look like Marlene Dietrich.
...
...
[John Celestine:] What's the difference? They all hurt you in the end, every woman, whether they're male or female.
torstai 29. lokakuuta 2009
Muistiinpano Yayoi Kusamasta: Vainoavat kuvat
Monesti minut pysäyttäneiden post-minimalististen, ruumiillisten teosten taiteilija Yayoi Kusama kertoo Elles@centrepompidou:n näyttelyluettelossa niistä hallusinaatioista - affektiivisista kuvista - jotka ovat hänen työnsä lähtökohtana, ja kiteyttää samalla jotakin taiteen voimasta:
The hallucinations as a point of departure starting at the age when we begin to be aware of the self, of the natural world, the cosmos, human beings, blood, flowers, and so many other things, were as if violently burned into my sight, my hearing, my heart in the form of events filled with mystery, terror, and the supernatural, captivating me and never letting me go.
Often these strange, indefinable things that would appear and disappear in the depth of my soul, would follow me as if obsessed, with a persistence that resembled that of vengeance and for many years this plunged me into a state of semi-insanity. The only way for me to escape these things was to continue to explore what they could possibly be and to represent them visually. (Kusama 1987/2009.)
Yksi Kusaman teoksista on orgaanisen (elollisen ja elimellisen) tuntuinen suuri, punaiseksi värjätyistä sormikkaista koostuva möntti, joka roikkuu katossa ja jonka alle sen alaosasta lähtevä rihma tai lonkero kiertyy sekaisaksi kasaksi: My Flower Bed (1962).
Kamera meni matkalla rikki, ja teoksesta ottamani kuva on tällainen musta ja punareunainen. Itse näin joskus, aina hetkeä ennen nukahtamista, ruskeaa, reiällistä pesusientä - tai pääkalloa - muistuttavan kuvan mustalla taustalla...
The hallucinations as a point of departure starting at the age when we begin to be aware of the self, of the natural world, the cosmos, human beings, blood, flowers, and so many other things, were as if violently burned into my sight, my hearing, my heart in the form of events filled with mystery, terror, and the supernatural, captivating me and never letting me go.
Often these strange, indefinable things that would appear and disappear in the depth of my soul, would follow me as if obsessed, with a persistence that resembled that of vengeance and for many years this plunged me into a state of semi-insanity. The only way for me to escape these things was to continue to explore what they could possibly be and to represent them visually. (Kusama 1987/2009.)
Yksi Kusaman teoksista on orgaanisen (elollisen ja elimellisen) tuntuinen suuri, punaiseksi värjätyistä sormikkaista koostuva möntti, joka roikkuu katossa ja jonka alle sen alaosasta lähtevä rihma tai lonkero kiertyy sekaisaksi kasaksi: My Flower Bed (1962).
Näyttelyitä Pariisissa II: Elles@Centre Pompidou - naistaiteilijat Beaubourgissa ja feministinen taide
With elles@centrepompidou the Musée National d'Art Moderne continues its innovative approach to the periodical rehanging of its permanent collections with a presentation devoted to the work of women artists.---
Elles@centrepompidou might be taken as a manifesto: women artists are now numerous, and in their radical, complex and cross-disciplinary work they are writing a new history of art to challenge the old, tackling head-on the great issues of the day. Yet the new hang is neither female nor feminist in point of view, being primarly intended to show and to pay tribute to their work. Abstractionists, functionalists, objectivists, realists, conceptualists, minimalists, informalists, political artists: women have been, and will be, part of every revolution in art. (Centre Pompidou, 2009.)
Ranskan Modernin taiteen museo on muuttanut nykytaiteen kokoelmiensa esittelytapaa. Tällä hetkellä Centre Pompidou:n 4. kerroksesta on karsittu pois miehet ja sinne on rakennettu näyttely, jossa esitellään naistaiteilijoiden taidetta 1960-70-luvun feminismistä nykypäivän moninaisuuteen. Näyttelysalien opasteissa voi lukea tekstejä mm. Virginia Woolfilta, Marguerite Durasilta, Linda Nochlinilta, Luce Irigaraylta sekä Donna Harawaylta.
Luin Pariisissa samanaikaisesti Toni Morrisonin toimittamaa esseekokoelmaa Burn This Book (2009), jossa eri kirjailijat kirjoittavat taiteen yhteiskunnallisista merkityksistä, ja Francine Prose käsitteli omassa osuudessaan poliittisen, erityisesti feministisen, taiteen ongelmia.
Prose kirjoittaa, että hänen aikomuksenaan oli lukea esseetä varten uudelleen 1970-luvun keskeisiä feministisiä teoksia ja kirjoittaa niistä, mutta että urakan edessä hän yhtäkkiä tajusi, ettei häntä huvitakaan kahlata läpi satoja ja tuhansia sivuja kaunokirjallisuutta naisten ja miesten välisen tasa-arvon tärkeydestä, kun tuo sanoma voidaan yhtä hyvin kiteyttää muutamaan esseekappaleeseen. Prosen mukaan hänen kohtaamansa ongelma kumpusi havainnosta, että feministinen taide on usein hyvin kehnoa ja reduktiivista:
The morning after I scrapped the idea of the essay I planned to write, I found myself wondering why so much feminist visual art of the same period seemed, in retrospect, so crappy and reductive. I was thinking in particular of works such as Judy Chicago's The Dinner Party, a piece which invites the viewer to a monumental formal dinner with a pantheon of female geniouses or, more specifically, to dine (visually and metaphorically) with their genitalia, on plates. I also had in mind artists whose paintings, sculptures, and installations took off from the inarguably true observation that traditional 'women's work' - quilting, beading, embroidery, and so forth - has always been unvervalued. But at this point, frankly, I'd much rather have the quilts, the beadwork and the embroidery than the art these 'crafts' inspired.
In fact all sorts of worthwile causes have spawned work that unintentionally suggests that art needs to do something beyond calling your attention to a problem, or stating a good idea you've probably already had. --- Chekov warned about the problem of trying to combine a work of art and a sermon. (Francine Prose 2009: "Out from Under the Cloud of Unknowing", 35-36.)
En osaa sanoa olenko Prosen kanssa täysin samaa mieltä siitä, miten kehnoa ja reduktiivista feministinen taide on - se kun on yksi osa sitä naisliikkeen historiaa, jonka ansiosta nyt ollaan tässä (poliittinen pointti). Ja Pompidou-keskuksessa minua kuitenkin vähintään huvittivat esimerkiksi teos suuteluautomaatista (ORLAN:in Le Baiser de l'artiste. Le Distributeur automatique ou presque!, 1977) sekä taiteen kaanoneista muistuttava eksentrinen museokierros (Andrea Fraserin Museum Highlights, 1989) (esteettinen pointti) - sitä paitsi Niki de Saint Phallen taiteellinen ampumaharrastus tuntuu kertovan paljosta muustakin kuin silkasta feministisestä raivosta.
Olen Prosen (ja Tsehovin) kanssa kuitenkin samoilla linjoilla taiteen ja saarnan yhdistämisen ongelmallisuudesta.
Kuten Prose asian ilmaisee, poliittinen ei pidä mysteereistä - ja poliittisen taiteen ongelmana on usein, että se on riittämättömän monimielistä ja outoa. Hyvä taide sen sijaan on nimenomaan mystistä: redusoimatonta yhteen totuuteen, ideologiaan tai päämäärään.
Myös Pompidoun uusi ripustus painii taiteen ja politiikan (feminismin) yhdistämisen ongelmien kanssa. Se on äärimmäisen kiinnostava läpileikkaus naisten tekemää taidetta, ja sekaan osuu useita monivuotisia suosikkejani: Marlene Dumas, Anette Messager, Sophie Calle sekä Yayoi Kusama, jonka sukupuoli tuli minulle itse asiassa yllätyksenä (ja ilona, paikkaamaan vuosia kestäneen Jean Piaget-väärinkäsityksen aiheuttamia traumoja). Mutta samalla kuitenkin on hyvin selvää, että esimerkiksi 1960-70-luvun feministinen taide, jota ripustuksen ensimmäinen osio esittelee, on helposti jotakin muuta kuin taidetta - niin suoran päämäärähakuista ja, Prosen termein, mysteeritöntä se on. Selvää on myös, että taiteilijoita on ongelmallista kategorisoida nimikkeiden "nainen" tai "mies" alle. Esimerkiksi kukaan edellä mainituista ei ole hyvä vain koska hän on nainen, vaan koska hänellä on ainutlaatuinen kyky kääntää taiteeksi (sanoiksi ja kuviksi) osia siitä todellisuudesta ja kokemuksesta, jossa hän ja me muut elämme. Ja tuskin ketkään kaksi taiteilijaa, olivat he molemmat sitten naisia tai miehiä, puhuu samoista asioista ja elää samoja kokemuksia.
Toisaalta, ollaan kuitenkin Ranskassa, ja irigaraylaisen sukupuolieron etiikan mukaisesti voidaan myös todeta, että miksi ei voitaisi ajatella, että naisilla on myös kategoriana jotakin tärkeää sanottavaa taiteelle ja yhteiskunnalle: jotakin erilaista kuin esimerkiksi niillä sukupuoleltaan miehiksi määritellyillä ja kasvatetuilla, jotka hallitsevat gallerioiden seiniä muissa museoissa ja muina aikakausina.
Elles@Centre Pompidou onnistuukin juuri siinä, että se onnistuu näyttämään paitsi erilaisten taiteilijoiden näkökulmia todellisuuteen, myös erot noiden naisten välillä ja jokaisessa yksilössä itsessään. Sellaisena se voikin olla, kuten esittelyteksti sanoo, samanaikaisesti sekä manifesti naisten tekemän taiteen puolesta että kunnianosoitus eri taiteilijoille.
Aiheet ja esittämisen tavat liikkuvat, näyttelyn teemojen mukaisesti ja niiden välillä risteillen, sieltä 60-70-luvun propagandataiteesta: "Feu à volonté" (Niki de Saint Phalle, ORLAN) ruumiiseen: "Corps slogan" (mm. Marlene Dumas) ja narraatioon/kuvien ja sanojen yhteenlimittymiseen: "Le mot à l'oeuvre" (Nan Goldin, Eija-Liisa Ahtila, Anette Messager), abstraktioon ja post-minimalismiin: "Eccentric abstraction" (mm. Yayoi Kusama), installaatioihin: "Une chambre à soi" (mm. Sophie Calle) sekä immateriaalisuuden korostamiseen: "Immatérielles" (Vera Lutter, Yuki Onodera).
Esimerkiksi videoprojektion mediakseen ottavat teokset kertovat näyttelyssä niistä moninaisista ihmistenvälisistä suhteista, joita taide, oli se sitten naisten tai miesten tekemää, lähes aina vääjäämättä käsittelee. Nan Goldinin multimediainstallaatio Heartbeat (2000-2001) kertoo parisuhteiden moninaisuudesta ja niiden intiimistä läheisyydestä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta riippumatta. Eija-Liisa Ahtilan teos Tuuli (2001-2002) puolestaan kuvaa ristiriitoja yksilön suhteessa yhteiskuntaan, mutta ennen kaikkea hänen sisällään: omaa sisäistä konfliktia. Pipilotti Ristin À la belle étoile (2007) (kuvassa yllä), joka on esillä myös Kiasmassa tällä hetkellä, taas ottaa käsitelläkseen koko maapallon tilanteen, minän suhteessa tuntemattomiin toisiin.
The polemicist, or the theorist, or the strategist would have trouble with the stance that Chekov identified as basis for the artist. That is, the notion that writers must admit they understand nothing of life, that nothing in this world makes sense, so all a writer can do is to try and describe it.
Maybe, like other arts, political art might as well start from there - not from the impulse to teach or inform, but from the desire to discover and grope our way from under what a fourteenth-century English monk called the cloud of unknowing. (Prose 2009, 41.)
maanantai 26. lokakuuta 2009
Kohtauksia Twin Peaksista
Olen katsonut muutaman viikon ajan iltaisin Twin Peaksia (edellisistä kohtaamisista taitaa olla 15 vuotta). Laura Palmerin murhan tutkimukset käyvät yhä monitahoisimmiksi, enkä saa enää öisin unta jakson nähtyäni - vaikka tiedän, miten sarja päättyy ja luulen tuntevani salaisuudet, joita kukin yrittää peittää. Ongelma onkin juuri tässä: viestitty ylittää juonen ja tietoisuuden, ja jää alitajuntaan häiritsemään - niin kuin Sarah Palmeria ja Maddy Fergusonia vainonneet näyt. Merkit ovat räikeästi ylilatautuneita, sisältävät paljon enemmän kuin niiden pitäisi.
Sarja on täynnä kompleksisuutta. Lynch ja Frost rinnastavat pikkukaupungin asukkaiden monimutkaiset ihmissuhteet kotien tv-ruuduissa jatkuvalla luupilla pyörivään saippuaoopperaan. Näin ollen tekojen merkitykset tuntuvat redusoituvan tekniseksi draamaksi, mutta samalla esimerkiksi unet ohjaavat FBI-agentti Dale Cooperin tutkimuksia. Pienet yksityiskohdat saavat valtavia merkityksiä vain siksi, että niihin kiinnitetään suhteetonta huomiota. En ehtinyt Pariisissa nähdä David Lynchin Galeries Lafayetten näyteikkunoihin tekemiä teoksia, mutta Twin Peaks kiteyttää kyllä omalla tavallaan taiteilijan surrealistisen estetiikan - ja avaa siten myös myöhempiä töitä.
Mieleenpainuvimpia kohtauksia:
*Kamera kiinnittyy katossa pyörivään tuulettimeen Sarah Palmerin kuullessa tyttärensä kuolemasta. Myöhemmin tuuletin nousee esiin aina sopivin väliajoin ja sille alkaa muodostua yhä painavampia merkityksiä. (Vastaavia ovat yössä vaihtuvat liikennevalot, kaupungin kaduilla ajava tukkirekka sekä puun latvaan lentävä varis.)
*Audrey Horne unohtuu autistiseen tanssiin - isänsä työhuoneeseen, Norman ravintolaan.
*Konstaapeli Andy Brennan yrittää kiinnittää etsintäkuulutusta ravintolan ikkunaan, mutta sotkeutuu läpinäkyvään teippiin.
*Dale Cooper juo kahvia/syö kirsikkapiirakkaa/puhuu Tiibetistä.
*Erikoisagentti Cooper ja seriffi Truman menevät kuulusteluhuoneeseen. Ensimmäisenä kuvana näytetään saksanhirvenpäätä pöydällä. Se on ilmeisesti tippunut seinältä. Myöhemmin hirvi nähdään taas paikoillaan.
Twin Peaks - puutteen ja toistensa kanssa ristiävien halujen kaupunki.
_______________________
Lisäys 29.10, jakson nro. 2/22 jälkeen
Ja vieläkin harmittaa: on selvää, ettei mikään sarja pysy loistavana ikuisesti, ja Twin Peaks oli outoudessaan sellainen, ettei sille kai kukaan ennustanut pitkää ikää, mutta miksi ihmeessä sarjaa piti jatkaa ohi Palmerin murhatutkimusten, ja ennen kaikkea: miksi vielä viimeisessä jaksossa piti avata uusia ovia kohti seuraavaa kautta?
Jos tv-käsikirjoittajat ovat jotakin oppineet sitten 90-luvun, on se cliffhangerien heikko voima. Sarja pitää lopettaa katharttisesti ja mahdollisesti jatkoa odottaen, mutta ei katastrofitilanteisiin, jotka jättävät vain ikävän maun budjettien kaatumisten ja hyllytysten edessä. Niin! Vastedes katson vain Housea.
keskiviikko 21. lokakuuta 2009
Näyttelyitä Pariisissa I: Fernand Pelez
Le peintre Fernand Pelez au Petit Palais : une découverte...
Uploaded by mairiedeparis. - Arts and animation videos.
Kun jokin asia on mielessä, ei siihen voi välttyä törmäämästä kaikkialla: tässä tapauksessa kysymykseen sosiaalisen todellisuuden ja abstraktien totuuksien/ideologioiden välillä vallitsevasta katkoksesta, joka otti (siis se kysymys) uusia muotoja, kun luin Alasdair MacIntyren moraalifilosofiaa (Hyveiden jäljillä, 1981/2004) ennen matkaa Pariisiin ja sen taidenäyttelyihin.
Pariisin kaupunginmuseossa Petit Palais'sa on tällä hetkellä esillä Fernand Pelezin (1843-1913) näyttely, ja näen (irrationaalisesti, myönnän) MacIntyren käsittelemiä aiheita taiteilijan tuotannossa ja sen tulkinnoissa.
Pelez jäi kuuluisien ranskalaisnimien (Manet, Monet, ikätoveri Gauguin etc.) varjoon jo elinaikanaan, mutta viimeistään nyt unohdettu on jälleen löydetty ja museokävijöille tarjotaan toisenlaista tarinaa kuvataiteesta vuosisatojen vaihteen Pariisissa. Tarkemmin sanottuna: luovitaan akatemismin ja avantgarden välimailla ja tunnustetaan niiden välillä vallitsevat kompleksiset suhteet.
Pelez sijoittuu akatemistisen tradition ja naturalismin välimaastoon, mutta lajimääritelmät eivät luonnollisestikaan kerro kaikkea. Ensimmäinen näyttelysali esittelee piirrosjäljennöksiä kuuluisista antiikin veistoksista, hahmotellen Pelezin akatemistista koulutusta, jonka jälkeen siirrytään historiamaalauksiin. Antiikin ja kristinuskon tarjoamien aiheiden, moraalin ja uskonnon kysymysten symbolinen käsittely ei kuitenkaan tunnu olevan Pelezin taiteellinen päämäärä. Pikemminkin, historistiset ja mytologiset aiheet tarjoavat mahdollisuuden tarkastella henkilöitä, miljöötä sekä draamaa puhtaana tunteenilmaisuna ja toimintana. Ne tarjoavat taustan mahdollisuudelle kuvata kuvaamisen takia, leikkiä tarinoilla, todellisuuksilla ja aatteilla. Teokset ovat teknisesti lahjakkaita, vaikuttavia mutta samalla niistä huokuu jännittävä teeskentelyn maku - ikään kuin Pelez olisi tehnyt poptaidetta aikansa ikonisilla kuvilla, joiden hän tiesi olevan täysin irrallaan eletystä todellisuudesta: arjesta, jota kaupungin köyhät kadut elävät. ("Poptaide"-konnotaatio ei itse asiassa ole edes kovin kaukaa haettu, sillä Pelez oli taitava ja työteliäs myös sillä alalla: julisteiden ja esitteiden kuvittajana.)
Siirtymä historiamaalauksesta eletyn todellisuuden kuvaamiseen on Pelezillä merkittävä. Naturalististen aiheiden kohdalla hän säilyttää akatemistisen lahjakkuutensa, mutta liioiteltu draama, "poptaide" ja leikki katoavat tiehensä. Sosiaalisen todellisuuden kuvaajana taiteilija luo yhtäkkiä empaattisen suhteen kuvaamiinsa henkilöihin ja heidän elämäntarinoihinsa: katulapsiin, leipäjonoissa seisoviin miehiin, kerjäläisnaisiin. Teoksissa ei näy enää suuria kertomuksia, teeskentelevää herooisuutta tai uskonnollista armoa, vaan pieniä ihmisiä omassa sosiaalisessa todellisuudessaan. Petit Palais'n näyttelyn mainoskuvaksi on nostettu "Grimaces et misères. Les saltimbanques" ("Virneitä ja kärsimystä. Katutaiteilijat"), joka kuvaa sirkusilojen taustapuolta: ensinäkemältä pirteän ja karnevaalihenkisen kuvan yksityiskohdissa paljastuvat esiintyjien väsymys, köyhyys ja kärsimys, jotka kertovat siitä, miten turhaa heidän on odottaa narrin nousua kuninkaaksi.
Näyttely sisältää myös mysteerin. Pelezin teokset ylittävät vähä vähältä naturalistisen tyylin ja ikonografian kääntyen kohti jonkinlaista avant-gardea, joka kuitenkin poikkeaa siitä, joka Pariisista parhaiten tunnetaan: impressionistien, fauvistien ja nabien piiristä. Jonkinlainen arkinen symbolismi olisi ehkä lähimmäs osuva kuvaus. Triptyykki La Chapelle (1901) kokoaa yhteen kolme isokokoista kaari-ikkunan muotoista teosta, joista ensimmäisen kuvaa orpotyttöjä rukoilemassa kirkon ikkuna taustanaan, toinen kuollutta tyttöä makaamassa kappelissa Hans Holbeinin "Kuolleen Kristuksen" tavoin ja kolmas Jeesusta ristillä (mahdollisesti kappelin alttaritauluna). Näistä teoksista ainoastaan orpoja kuvaava on säilynyt alkuperäisenä, ja Kristus-teoksesta on olemassa vain hyvin tumma valokuva. Näyttelyluettelon kirjoittanut Isabelle Collet toteaa, että nykypäivänä on vaikea ymmärtää tuon teoskokonaisuuden merkitystä - sen osien keskinäisiä yhteyksiä. Hän epäilee, että kyse olisi Pelezin uskonnollisesta pohdinnasta valtion ja kirkon erottumisen aattona. Ehkä Pelez halusi tuoda uskonnon sen mahtipontisesta ja ylimaallisesta asemasta osaksi maallista elämää, yhdistää akatemistisen tradition sisällä kuvaamansa sisällöttömät uskonnolliset aiheet siihen elämään, jonka sisällöistä hän oli taiteessaan kiinnostunut.
tiistai 13. lokakuuta 2009
Älä yritä viettää ostospäivää Pariisissa...
...koska onnellisin olet vain ollessa.
Maanantaisin moni paikka on kiinni ja päätettiin käyttää päivä muutaman liikkeen koluamiseen. Kilometrejä ja tunteja kului ja pettymyksiä syntyi: ei ostaminen ole onnea eikä ostamisen etsimisen palkitsevaa - vaikka etsisi kiinantossuja Latinalaiskortteleista ja sushileivoksia St. Germainilta. (Ensimmäisiä ei löytynyt ja muuten liikkeet lähinnä uuvuttivat.)
Sen sijaan Luxembourgin puutarhassa paistoi aurinko ja Marais'n illassa juutalaisravintolat täyttyivät asiakkaista. Muun muassa Chez Marianne (itse Mariannekin oli paikalla) hummuksineen, tabbouleineen, tamaroineen ja viininlehtikäärylöineen.
Ja päivällä ihanaa oli ikkunashoppailu Bonne Marche'n elintarvikeosastolla. Mitä ruokia!
Maanantaisin moni paikka on kiinni ja päätettiin käyttää päivä muutaman liikkeen koluamiseen. Kilometrejä ja tunteja kului ja pettymyksiä syntyi: ei ostaminen ole onnea eikä ostamisen etsimisen palkitsevaa - vaikka etsisi kiinantossuja Latinalaiskortteleista ja sushileivoksia St. Germainilta. (Ensimmäisiä ei löytynyt ja muuten liikkeet lähinnä uuvuttivat.)
Sen sijaan Luxembourgin puutarhassa paistoi aurinko ja Marais'n illassa juutalaisravintolat täyttyivät asiakkaista. Muun muassa Chez Marianne (itse Mariannekin oli paikalla) hummuksineen, tabbouleineen, tamaroineen ja viininlehtikäärylöineen.
Ja päivällä ihanaa oli ikkunashoppailu Bonne Marche'n elintarvikeosastolla. Mitä ruokia!
maanantai 12. lokakuuta 2009
Jälleen Pariisissa
Pariisi. Edellisestä kerrasta on yli vuosi, mutta kaupunki on entisellään. Jokseenkin.
Seinen rantakadut on suljettu autoilijoilta päivien ajaksi ja polkupyöräilijöitä on vielä enemmän kuin ennen. Muutama rakennus on kuoriutunut pakkauksistaan, muutama suljettu. Sunnuntaita vietetään yhä ystävien ja perheen kanssa, Marais'sa kävellen, puistoissa lasten kanssa, kahviloissa ja ravintoloissa. Kadut täynnä ihmisiä, joilla on aikaa ja hyvää mieltä.
Grand Palais'sa oli eilen Princen konsertti ja Invalidesin edustalla turvallisuuspäivät: poliisin ja armeijan hengenpelastusesityksiä, kumiveneitä ja helikoptereita. Petit Palais'sa esitellään unohdetun taidemaalarin Fernard Pelezin tuotantoa akatemismin ja avantgarden välimailta. Valittiin näistä kolmesta Pelez ja todettiin, että hyvin tehty näyttely kertoo vanhaa uudella tavalla ja avaa näkökulmia: sen tarina kuroo umpeen kahtiajakoa konservatiivisen ja modernin väliltä kiehtovalla tavalla. Pelez oli teknisesti taitava ja todellisuuden näkevä taiteilija! Lisää myöhemmin...
Asunto on Marais'n takamailla, 3. arrondissementin Mairie'n vieressä. Tästä kävelee minuuteissa juutalaiskortteleille tai Beaubourgiin. On syksy. Lämmin ja värikäs.
Seinen rantakadut on suljettu autoilijoilta päivien ajaksi ja polkupyöräilijöitä on vielä enemmän kuin ennen. Muutama rakennus on kuoriutunut pakkauksistaan, muutama suljettu. Sunnuntaita vietetään yhä ystävien ja perheen kanssa, Marais'sa kävellen, puistoissa lasten kanssa, kahviloissa ja ravintoloissa. Kadut täynnä ihmisiä, joilla on aikaa ja hyvää mieltä.
Grand Palais'sa oli eilen Princen konsertti ja Invalidesin edustalla turvallisuuspäivät: poliisin ja armeijan hengenpelastusesityksiä, kumiveneitä ja helikoptereita. Petit Palais'sa esitellään unohdetun taidemaalarin Fernard Pelezin tuotantoa akatemismin ja avantgarden välimailta. Valittiin näistä kolmesta Pelez ja todettiin, että hyvin tehty näyttely kertoo vanhaa uudella tavalla ja avaa näkökulmia: sen tarina kuroo umpeen kahtiajakoa konservatiivisen ja modernin väliltä kiehtovalla tavalla. Pelez oli teknisesti taitava ja todellisuuden näkevä taiteilija! Lisää myöhemmin...
Asunto on Marais'n takamailla, 3. arrondissementin Mairie'n vieressä. Tästä kävelee minuuteissa juutalaiskortteleille tai Beaubourgiin. On syksy. Lämmin ja värikäs.
tiistai 15. syyskuuta 2009
Milan Kundera ja romaanin monet totuudet
The unification of the planet's history, that humanist dream which God has spitefully allowed to come true, has been accompanied by a process of dizzying reduction. [---The character of modern society] reduces man's life to its social function; the history of a people to a small set of events [---], social life is reduced to political struggle [---]. Man is caught in a veritable whirlpool of reduction where Husserl's 'world of life' is fatally obscured and being is forgotten. (Milan Kundera 1983/1988 "The Depreciated Legacy of Cervantes", The Art of the Novel.)
Milan Kundera kirjoittaa romaanimuodon historiasta inhimillisen todellisuuden kartoittamisen jatkumona.
Hän lainaa Edmund Husserlia ja tämän kritiikkiä modernin filosofian tavasta redusoida elämä ja todellisuus tieteellisen tutkimuksen objekteiksi sekä unohtaa se, mikä on kaikkein tärkeintä, konkreettinen eletty todellisuus: elämismaailma, die Lebenswelt.
Tälle vastaiskuna romaanitaiteessa (joka myös on modernin aikakauden tuote) on piillyt mahdollisuus elämismaailman tutkimiseen. Cervantes, Balzac, Flaubert, Tolstoi, Joyce ja Kafka - ja monet muut - ovat Kunderan mukaan kartoittaneet inhimillistä todellisuutta, kun filosofit ovat siinä epäonnistuneet. He ovat tarkastelleet seikkailua (Cerventes), tunteita ja yksilön sisäistä elämää (Richardson), olemista osana historiaa (Balzac), jokapäiväistä elämää (Flaubert), irrationaalisuutta (Tolstoi), mennyttä ja nykyistä (Proust ja Joyce), unen ja todellisuuden sekoittumista (Kafka) ja monia muita asioita.
Romaani onkin mahdollisuus ymmärtää olemisen monimielisyyttä, taistella yksinkertaistusta, reduktiota, yhtä totuutta ja totalitarismia vastaan.
A novel that does not discover a hitherto unknown segment of existence is immoral. Knowledge is the novel's only morality, Kundera kirjoittaa. Ja muistelee totalitaristista yhteiskuntaa, joka ajaa romaanitaiteen vääjäämättä tuhoonsa. Kundera sanookin saman kuin Mihail Bahtin jo 1930-luvulla. Romaani kertoo maailman moninaisuudesta, tietämisen vaikeudesta, totuuden pakenevuudesta. Sen moraali on tietoisuudessa, ei virallisessa totuudessa siitä, mikä on oikein tai väärin.
As God slowly departed from the seat whence he had directed the universe and its order of values, distinguished good from evil, and endowed each thing with meaning, Don Quixote set forth from his house into a world he could no longer recognize. In the absence of the Supreme Judge, the world suddenly appeared in its fearsome ambiguity; the single divine Truth decomposed into myriad relative truths parceled out by men. Thus was born the world of Modern Era, and with it the novel, the image and model of that world.
To take, with Descartes, the thinking self, as the basis of everything, and thus to face the universe alone, is to adopt an attitude that Hegel was right to call heroic.
To take, with Cervantes, the world as ambiguity, to be obliged to face not a single absolute truth but a welter of contradictory truths (truths embodied in imaginary selves called characters), to have as one's only certainty the wisdom of certainty, requires no less courage.
What does Cervantes' great novel mean? Much has been written on the question. Some see in it a rationalist critique of Don Quixote's hazy idealism. Others see it as a celebration of that same idealism. Both interpretations are mistaken because they both see at the novel's core not an inquiry but a moral position.
Man desires a world where good and evil can be clearly distinguished, for he has an innate and irrepressible desire to judge before he understands. Religions and ideologies are founded on this desire. They can cope with the novel only by translating its language of relativity and ambiguity into their own apodictic and dogmatic discourse. They recuire that someone be right: either Anna Karenina is the victim of a narrow-minded tyrant, or Karenin is the victim of an immoral woman; either K. is an innocent man crushed by an unjust Court, or the Court represents divine justice and K. is guilty.
The 'either-or' encapsulates an inability to tolerate the essential relativity of things human, an inability to look squarely at the absence of the Supreme Judge. This inability makes the novel's wisdom (the wisdom of uncertainty) hard to accept and understand. (Kundera 1988, 6-7.)
sunnuntai 13. syyskuuta 2009
Uusi Tarantino
Kävin katsomassa Quentin Tarantinon uusimman ja oli se niin hyvä kuin odottaa voi (huolimatta kritiikkien pienestä ylenkatseesta). Tarantino on kuitenkin edelleen Tarantino: elokuvansa tunteva juonen mestari, väkivaltainen ja viihteellinen, omaperäinen ja älykäs.
Inglourious Basterds:in juoni kiertyy ranskalaisen juutalaistytön henkilökohtaisen koston sekä amerikkalaisten typerän, maailmaavalloittavan sankarillisuuden ympärille. Paskiaisiksi nimitetty jenkkipoppoo skalpeeraa natseja lt. Aldo Reinin (Brad Pitt) johdolla miehitetyssä Ranskassa ja Shosanna Dreyfus (Mélanie Laurent) rakentaa uutta elämää elokuvateatterinpitäjänä natsien täyttämässä Pariisissa. Samalla käydään läpi elokuvan historiaa 1920-40-lukujen Euroopasta. Goebbels esitellään paitsi Hitlerin kätyrinä, myös elokuvatuottajana, ja kun hänen natsielokuvansa "Kansakunnan ylpeys" (ks. traileri "Making of Nation's Pride") tulee ensi-iltaan Pariisissa, saavat kostajat tilaisuutensa. Tarantino tekee maailmansodan historiasta elokuvan historiaa, postmodernia fiktiota.
Yksi elokuvan kiinnostavimmista puolista on sen moraalikäsitys, joka tuntuu tulevan Kantilta. Tarantinon elokuvien moraali on ehdotonta. Minkä langetat toiselle, sen langetat myös itsellesi, murhaajat ansaitsevat kuoleman, tappavat sadistit sadistisen sellaisen. Yksilöt sitoutuvat toimiessaan siihen, että heidän tekojaan voidaan pitää universaaleina lakeina: kuka tahansa on oikeutettu toimimaan heitä kohtaan samoin kuin he itse toimivat. Eikä natseilla siis ole, oman filosofiansa ja toimintansa mukaisesti, minkäänlaista ihmisarvoa.
Tarantino onnistuu esittelemään hienosti natsien arbitraarista ihmiskäsitystä: juutalaisiin kohdistuvan vihan totaalista käsittämättömyyttä. Omassa vihassaan he langettavat itseensä täydellisen vihattavuuden.
Natsien ollessa kyseessä elokuvan ehdoton moraalikäsitys tuntuu vääjäämättä oikeutetulta - ja sillä Tarantino pelaa taitavasti. Inglourious Basterds on tarina kostosta, joka on niin perusteellisesti oikeutettu, ettei katsoja voi kuin ihailla juonen aukottomuutta. Lisäpotkua tuo vielä se, että Tarantinon moraalin mukaan myös kostajat joutuvat vastaamaan teoistaan. Katsoja joutuu hyväksymään, ettei kellekään anneta armoa. Eikä järjestelmä olisi autenttinen vailla muutamia poikkeuksia: Brad Pittin jenkkikostaja Aldo Rein jää basterdseista henkiin, samoin natsikapteeni Landa, joka saa rangaistuksensa ikuisen merkinnän muodossa. Oikeus tuntuu toteutuvan, mutta ontuen, niin kuin tosielämässäkin.
Tarantinon tapa käyttää väkivaltaa on henkeäsalpaavaa: peittelemätöntä, häpeilemätöntä, vähättelemätöntä. Ihmisen pahuus saa rehellisen käsittelyn. Ja silti tehdään viihdettä - tästä Tarantinoa on paljon syytettykin. Inglourious Basterds on kuitenkin todella älykästä viihdettä. Niin paljon asiaa Tarantino on sisällyttänyt elokuvaansa. Toiset elokuvat elävät elokuvassa, visuaaliset yksityiskohdat ovat taidolla rakennettuja ja alusta saakka tarkkailussa ovat myös kielen ja kielitaidon kysymykset. Nyt ei tehdä Hollywoodelokuvaa, jossa saksalaishahmot puhuvat englantia saksalaisittain murtaen. Kielitaidottomille jenkeille nauretaan räkäisesti, mutta myös ranskalaisten, saksalaisten ja brittien stereotypioille. Näyttelijäsuoritukset ovat loistavia. Christoph Waltzin natsi"etsivä" Landa luo elokuvaan kammottavan jännitteen, ja Mélanie Laurentin Shosanna on täydellinen sankaritar. Brad Pittin Aldo Rein sulattaa pois näyttelijää kohtaan Neljästä vuodesta Tiibetissä kummunneet antipatiat. Pitkään aikaan ei ole elokuvateatterissa annettu aplodeja. Nyt annettiin.
lauantai 12. syyskuuta 2009
Itsetarkkailu
Itsetarkkailu tuottaa iloisuutta, huomasin, kun kirjoitin ylös viikon aikana tekemäni työtunnit ja pyöräilin syksyisen lauantaiaamupäivän auringossa Museokatua kohti kotia. Oli raskas viikko, paljonkin liikaa töitä ja tekemistä, mutta jaksoin, huomasin.
Kun työ ja tekeminen on lähes näkymätöntä sivujen kääntelyä ja tiedostojen muokkaamista (johon menee aikaa tuhottomasti mutta joka ei silti etene juuri mihinkään), ainoa mahdollisuus muistuttaa itseä siitä, että on saanut jotakin aikaankin, on kirjata tekemänsä ylös. Tunnit alkavat saada merkitystä ja työ saa konkreettisen muodon.
It's a lovely day today
So whatever you've got to do
You've got a lovely day to do it in, that's true...
Kun työ ja tekeminen on lähes näkymätöntä sivujen kääntelyä ja tiedostojen muokkaamista (johon menee aikaa tuhottomasti mutta joka ei silti etene juuri mihinkään), ainoa mahdollisuus muistuttaa itseä siitä, että on saanut jotakin aikaankin, on kirjata tekemänsä ylös. Tunnit alkavat saada merkitystä ja työ saa konkreettisen muodon.
It's a lovely day today
So whatever you've got to do
You've got a lovely day to do it in, that's true...
tiistai 1. syyskuuta 2009
Dekkarikesä jatkuu
Lukaisin viikonlopun aikana Stieg Larssonin paljonpuhutun dekkarisarjan kaksi ensimmäistä osaa, yhteensä n. 1300 sivua, ja totesin törmänneeni aikuisten Harry Potteriin (olen jälkijunassa, tiedän). Yhteiskunnallisia vääryyksiä: vaiettua pahuutta, median ja viranomaisten harjoittamaa vääristelyä, epäoikeudenmukaisuutta - ja pääosassa muutamia ihmisiä, joita ohjaa vahva oikeudentunto. Ihanan koukuttavaa!
Lapsuudesta peräisin oleva Agatha Christie-fanius heräsi uudelleen henkiin sarjan ensimmäistä osaa Miehet, jotka vihaavat naisia (2005) lukiessa. Larsson rakentaa hienosti mysteeriä vanhan tapauksen ympärille: nuori tyttö on 40 vuotta sitten kadonnut jäljettömiin suljetulta saarelta, ja joku sukulaisista on syyllinen. Vähitellen alkaa paljastua vielä laajempi vyyhti naisiin kohdistuvaa vihaa ja väkivaltaa. Rikoslehdistä tuttuja selvittämättömien rikosten kuvauksia muistuttava tarina on aidosti pelottava ja järkyttävä. Romaanin kehyksenä puolestaan on tarina nykypäivän talousrikollisuudesta, törkeästä talouspetoksesta ja sen peittämisestä sekä median taipumuksesta ylistää ja ihannoida rikkaita ja menestyviä. Romaanin päähenkilö, toimittaja Mikael Blomkvist tuomitaan vankilaan kunnianloukkauksesta hänen paljastettuaan talousrikosten vyyhdin - ja muu media sulkee silmänsä teollisuuspohatan väärinkäytöksiltä. Blomkvist miettii, miksi talousrikoksiin ei suhtauduta vakavasti ja miksi lehdet suitsuttavat suuryrityksiä, kun niiden pitäisi suhtautua kriittisesti ja valvoa oikeutta.
Toinen osa jatkaa tiiviisti siitä mihin jäätiin, samoista teemoista mutta niitä syventäen. Erityisesti median sokea ja tuhoisa rooli nousee pintaan. Ja se viha. Pian käy ilmi, että Larsson rakentaakin laajempaa kronikkaa päähenkilöistään. Kyse on jälleen naisiin kohdistuvasta väkivallasta, seksuaalirikoksista ja vallan väärinkäytöstä, joita on käsitelty jo edellisessä osassa. Jollakin käsittämättömällä tavalla Larsson vaan osaa punoa langanpäät yhteen oikeissa kohdissa ja oikealla tavalla niin, että romaanin lopussa mikään ei jää häiritsemään - ennen kuin aloittaa seuraavan ja muistaa, että tosiaan.
Larssonin toinen päähenkilö, Lisbeth Salander, on outo tyyppi. Äärimmäisen lahjakas mutta sosiaalisesti täysin eristynyt nuori nainen, jolla on korkea moraali ja ääretön viha pahoja ihmisiä kohtaan - erityisesti miehiä, joilla on valtaa ja jotka käyttävät sitä väärin. Ensimmäisessä osassa turvapalvelulle ihmisistä selontekoja tekevä Salander on päätynyt auttamaan Mikael Blomkvistiä saaren katoamisen sekä talousrikosten selvittämisessä. Samalla hän käy omaa taisteluaan yhteiskuntaa vastaan. Hänet on teininä "tuomittu" holhouksenalaiseksi ja uusi edunvalvoja käyttää asemaansa törkeästi väärin.
Toisessa osassa Tyttö joka leikki tulella (2006) Salanderia epäillään kolmen ihmisen murhasta ja hän on jälleen vaarassa joutua kontrolliyhteiskunnan jalkoihin. Viranomaiset ovat päättäneet, että hän on mentaalisesti sairas, joskaan diagnoosia ei ole, sillä Lisbeth ei ole koskaan suostunut puhumaan psykiatrin kanssa - ja vähitellen käy ilmi, että hänellä on syynsä. Osa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan koskevista papereista on oudosti kadonnut, osa taas vääristelee totuutta. Sosiaalitoimen mukaan hän on prostituoitu istuttuaan teini-iässä humalassa samalla puistonpenkillä vanhemman miehen kanssa ja hän on vähä-älyinen ja vajaamielinen, sillä hänellä ei ole peruskoulun päättötodistusta. Poliisi joutuukin ratkomaan "skitsofreenisen lesbosatanistin" mysteeriä. Salanderin tuntevat ihmiset puhuvat kuitenkin täysin eri kieltä kuin mitä viralliset paperit ja sieltä tietonsa onkiva media. Romaani kertoo karua tarinaa ihmisten kontrolloinnista ja leimaamisesta, yhteiskunnallisten elimien kyvyttömyydestä erottaa oikeaa väärästä, sekä suoranaisesta pahuudesta, jota harjoitetaan yhteiskunnan järjestyksen nimissä.
Toinen osa ei ole kerronnallisesti yhtä viehättävä kuin ensimmäinen, jota määrittivät hidas mutta varma eteneminen sekä henkilöiden ja todellisuuden rakentamisen huolellisuus. Henkilöhahmojen ja aiempien tapahtumien kertaamiseen joudutaan käyttämään liikaa energiaa, samoin action-tykittämiseen, lajityyppi onkin erilainen kuin ensimmäisessä osassa. Uudet elementit, poliisitutkinta Lisbeth Salanderista sekä Salanderin henkilökuvan syventäminen, ovat kuitenkin nautinnollista luettavaa. On ihana seurata, miten jälleen syntyy ihmisiä, jotka osaavat toimia inhimillisesti ja oikein moraalin harmailla alueilla. Larssonilla onkin kyky tasapainottaa: käsittämättömältä tuntuvaa pahuutta, mutta myös toivoa ja rakkautta.
Nyt juoksen kauppaan hakemaan viimeistä joka, yllätys yllätys, jatkaa taas siitä mihin jäätiin (vaikka romaanit toimisivat kyllä yksinäänkin). Ihana koukuttua!
Lapsuudesta peräisin oleva Agatha Christie-fanius heräsi uudelleen henkiin sarjan ensimmäistä osaa Miehet, jotka vihaavat naisia (2005) lukiessa. Larsson rakentaa hienosti mysteeriä vanhan tapauksen ympärille: nuori tyttö on 40 vuotta sitten kadonnut jäljettömiin suljetulta saarelta, ja joku sukulaisista on syyllinen. Vähitellen alkaa paljastua vielä laajempi vyyhti naisiin kohdistuvaa vihaa ja väkivaltaa. Rikoslehdistä tuttuja selvittämättömien rikosten kuvauksia muistuttava tarina on aidosti pelottava ja järkyttävä. Romaanin kehyksenä puolestaan on tarina nykypäivän talousrikollisuudesta, törkeästä talouspetoksesta ja sen peittämisestä sekä median taipumuksesta ylistää ja ihannoida rikkaita ja menestyviä. Romaanin päähenkilö, toimittaja Mikael Blomkvist tuomitaan vankilaan kunnianloukkauksesta hänen paljastettuaan talousrikosten vyyhdin - ja muu media sulkee silmänsä teollisuuspohatan väärinkäytöksiltä. Blomkvist miettii, miksi talousrikoksiin ei suhtauduta vakavasti ja miksi lehdet suitsuttavat suuryrityksiä, kun niiden pitäisi suhtautua kriittisesti ja valvoa oikeutta.
Toinen osa jatkaa tiiviisti siitä mihin jäätiin, samoista teemoista mutta niitä syventäen. Erityisesti median sokea ja tuhoisa rooli nousee pintaan. Ja se viha. Pian käy ilmi, että Larsson rakentaakin laajempaa kronikkaa päähenkilöistään. Kyse on jälleen naisiin kohdistuvasta väkivallasta, seksuaalirikoksista ja vallan väärinkäytöstä, joita on käsitelty jo edellisessä osassa. Jollakin käsittämättömällä tavalla Larsson vaan osaa punoa langanpäät yhteen oikeissa kohdissa ja oikealla tavalla niin, että romaanin lopussa mikään ei jää häiritsemään - ennen kuin aloittaa seuraavan ja muistaa, että tosiaan.
Larssonin toinen päähenkilö, Lisbeth Salander, on outo tyyppi. Äärimmäisen lahjakas mutta sosiaalisesti täysin eristynyt nuori nainen, jolla on korkea moraali ja ääretön viha pahoja ihmisiä kohtaan - erityisesti miehiä, joilla on valtaa ja jotka käyttävät sitä väärin. Ensimmäisessä osassa turvapalvelulle ihmisistä selontekoja tekevä Salander on päätynyt auttamaan Mikael Blomkvistiä saaren katoamisen sekä talousrikosten selvittämisessä. Samalla hän käy omaa taisteluaan yhteiskuntaa vastaan. Hänet on teininä "tuomittu" holhouksenalaiseksi ja uusi edunvalvoja käyttää asemaansa törkeästi väärin.
Toisessa osassa Tyttö joka leikki tulella (2006) Salanderia epäillään kolmen ihmisen murhasta ja hän on jälleen vaarassa joutua kontrolliyhteiskunnan jalkoihin. Viranomaiset ovat päättäneet, että hän on mentaalisesti sairas, joskaan diagnoosia ei ole, sillä Lisbeth ei ole koskaan suostunut puhumaan psykiatrin kanssa - ja vähitellen käy ilmi, että hänellä on syynsä. Osa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan koskevista papereista on oudosti kadonnut, osa taas vääristelee totuutta. Sosiaalitoimen mukaan hän on prostituoitu istuttuaan teini-iässä humalassa samalla puistonpenkillä vanhemman miehen kanssa ja hän on vähä-älyinen ja vajaamielinen, sillä hänellä ei ole peruskoulun päättötodistusta. Poliisi joutuukin ratkomaan "skitsofreenisen lesbosatanistin" mysteeriä. Salanderin tuntevat ihmiset puhuvat kuitenkin täysin eri kieltä kuin mitä viralliset paperit ja sieltä tietonsa onkiva media. Romaani kertoo karua tarinaa ihmisten kontrolloinnista ja leimaamisesta, yhteiskunnallisten elimien kyvyttömyydestä erottaa oikeaa väärästä, sekä suoranaisesta pahuudesta, jota harjoitetaan yhteiskunnan järjestyksen nimissä.
Toinen osa ei ole kerronnallisesti yhtä viehättävä kuin ensimmäinen, jota määrittivät hidas mutta varma eteneminen sekä henkilöiden ja todellisuuden rakentamisen huolellisuus. Henkilöhahmojen ja aiempien tapahtumien kertaamiseen joudutaan käyttämään liikaa energiaa, samoin action-tykittämiseen, lajityyppi onkin erilainen kuin ensimmäisessä osassa. Uudet elementit, poliisitutkinta Lisbeth Salanderista sekä Salanderin henkilökuvan syventäminen, ovat kuitenkin nautinnollista luettavaa. On ihana seurata, miten jälleen syntyy ihmisiä, jotka osaavat toimia inhimillisesti ja oikein moraalin harmailla alueilla. Larssonilla onkin kyky tasapainottaa: käsittämättömältä tuntuvaa pahuutta, mutta myös toivoa ja rakkautta.
Nyt juoksen kauppaan hakemaan viimeistä joka, yllätys yllätys, jatkaa taas siitä mihin jäätiin (vaikka romaanit toimisivat kyllä yksinäänkin). Ihana koukuttua!
maanantai 31. elokuuta 2009
Syksyn tullen
Tänään on elokuun viimeinen päivä. Kesäloma loppui jo reilu viikko sitten ja nyt olisi aika asennoitua syksyyn, ottaa arjesta kiinni ja nauttia pimenevistä illoista, kylmenevistä aamuista ja syksyisestä auringosta ja tuulesta.
Hetki sitten järjestettiin taas Töölönlahden kuutamouinti ja lenkkeilin sinne töiden jälkeen katsomaan mitä tapahtuu. Oma uimapuku olisi ollut kiva olla mukana. Moni teki viidensadan metrin matkan lahden keskellä olevalle suihkulähteelle ja rannalta katseltiin lähteen päälle kipuajia. Kaupungin valot valaisivat loppukesän pimeyttä ja kuukin pilkisti taivaalta.
Elokuun viimeisen sunnuntain vietin eilen poissa kaupungista, kodissa, josta muutin kohta kymmenen vuotta sitten. Kävin lenkillä vanhoissa tutuissa metsissä, uimarannalla ja pururadalla. Yritin kiertää lampea, mutta kaislat estivät. Löysin tutut kivet ja puut ja mietin, miten metsääkin on hahmottanut kuin kaupunkia. Nimet ja merkitykset eri paikoilla, majoja, suunnannäyttäjiä. Rämmin kesantoisen pellon läpi ja löysin punajuuria, kauraa, rypsiä ja hirvenmetsästystorneja. Yksi metsä oli kaadettu, joitakin pieniä alueita asfaltoitu. Lähes jokaisen talon pihaan oli ilmestynyt iso trampoliini; lapsiperheitä on kai enemmän kuin koskaan ennen.
Lapsuuden järven rannalla mietin maiseman tuttuutta. Miten kymmenenkin vuoden jälkeen jokin maisema voi olla niin perinpohjaisen muuttumaton ja oma. Muistin paikkaan liittyviä esineitä, pyyhkeitä ja uimapukuja, joiden olemassaoloa en aktiivisesti enää tunnistaisi, samoin hetkiä ja ihmisiä, tapahtumia, auringon suuntia ja pilvien liikettä.
Tänä vuonna loppukesästä jäi mieleen Tallinna. Muutama viikko sitten tehdyllä matkalla ja opin että muut suomalaisturistit katoavat, kun mennään Raatihuoneen toria syvemmälle vanhaan kaupunkiin. Kunstimuseumilla ja vanhan kaupungin näköalapaikalla on ehkä muutama kulttuurituristi, muut jäävät satamaan ja vanhan kaupungin edustalle. Kiivettiin Olavisten kirkon torniin, käveltiin vanhassa kaupungissa ja Kadriorgin puutarhassa yhdessä keskieurooppalaisten ja heidän opaskirjojensa kanssa.
Illallinen oli elämys. Löydettiin vanhasta kaupungista pieni, ehkä 15 paikkainen italialainen viinibaari ja valittiin se sen perusteella, miten iloinen ja rento tunnelma avonaisista ikkunoista välittyi alas kadulle. Ruoka laitetaan asiakaspaikkojen vieressä olevassa pikku sopessa, jonka edessä oleva tiski on täynnään erilaisia italialaisia leikkeleitä ja juustoja. Seiniä peittävät hyllyt notkuvat viinipulloja. Listalta löytyvät antipasto, primo, secondo ja dolce. Syötiin chilisiä ja päärynä-juusto bruchettoja, pastaa ja juustoja - pecorinoa, parmesaania, taleggiota ja morbier-tyyppistä tuhkajuustoa (mikäköhän sen nimi oli?) - ja juotiin pullollinen punaviiniä. Jälkiruuaksi lasilliset limoncelloa. Paikan nimi oli Il Gallo Negro ja se löytyi Rataskeavulta vähän ylös kukkulalle kohoavasta kujasta länteen. Suosittelen!
Hetki sitten järjestettiin taas Töölönlahden kuutamouinti ja lenkkeilin sinne töiden jälkeen katsomaan mitä tapahtuu. Oma uimapuku olisi ollut kiva olla mukana. Moni teki viidensadan metrin matkan lahden keskellä olevalle suihkulähteelle ja rannalta katseltiin lähteen päälle kipuajia. Kaupungin valot valaisivat loppukesän pimeyttä ja kuukin pilkisti taivaalta.
Elokuun viimeisen sunnuntain vietin eilen poissa kaupungista, kodissa, josta muutin kohta kymmenen vuotta sitten. Kävin lenkillä vanhoissa tutuissa metsissä, uimarannalla ja pururadalla. Yritin kiertää lampea, mutta kaislat estivät. Löysin tutut kivet ja puut ja mietin, miten metsääkin on hahmottanut kuin kaupunkia. Nimet ja merkitykset eri paikoilla, majoja, suunnannäyttäjiä. Rämmin kesantoisen pellon läpi ja löysin punajuuria, kauraa, rypsiä ja hirvenmetsästystorneja. Yksi metsä oli kaadettu, joitakin pieniä alueita asfaltoitu. Lähes jokaisen talon pihaan oli ilmestynyt iso trampoliini; lapsiperheitä on kai enemmän kuin koskaan ennen.
Lapsuuden järven rannalla mietin maiseman tuttuutta. Miten kymmenenkin vuoden jälkeen jokin maisema voi olla niin perinpohjaisen muuttumaton ja oma. Muistin paikkaan liittyviä esineitä, pyyhkeitä ja uimapukuja, joiden olemassaoloa en aktiivisesti enää tunnistaisi, samoin hetkiä ja ihmisiä, tapahtumia, auringon suuntia ja pilvien liikettä.
Tänä vuonna loppukesästä jäi mieleen Tallinna. Muutama viikko sitten tehdyllä matkalla ja opin että muut suomalaisturistit katoavat, kun mennään Raatihuoneen toria syvemmälle vanhaan kaupunkiin. Kunstimuseumilla ja vanhan kaupungin näköalapaikalla on ehkä muutama kulttuurituristi, muut jäävät satamaan ja vanhan kaupungin edustalle. Kiivettiin Olavisten kirkon torniin, käveltiin vanhassa kaupungissa ja Kadriorgin puutarhassa yhdessä keskieurooppalaisten ja heidän opaskirjojensa kanssa.
Illallinen oli elämys. Löydettiin vanhasta kaupungista pieni, ehkä 15 paikkainen italialainen viinibaari ja valittiin se sen perusteella, miten iloinen ja rento tunnelma avonaisista ikkunoista välittyi alas kadulle. Ruoka laitetaan asiakaspaikkojen vieressä olevassa pikku sopessa, jonka edessä oleva tiski on täynnään erilaisia italialaisia leikkeleitä ja juustoja. Seiniä peittävät hyllyt notkuvat viinipulloja. Listalta löytyvät antipasto, primo, secondo ja dolce. Syötiin chilisiä ja päärynä-juusto bruchettoja, pastaa ja juustoja - pecorinoa, parmesaania, taleggiota ja morbier-tyyppistä tuhkajuustoa (mikäköhän sen nimi oli?) - ja juotiin pullollinen punaviiniä. Jälkiruuaksi lasilliset limoncelloa. Paikan nimi oli Il Gallo Negro ja se löytyi Rataskeavulta vähän ylös kukkulalle kohoavasta kujasta länteen. Suosittelen!
perjantai 21. elokuuta 2009
Jeanette Winterson: The Stone Gods
Emerson said that the rarest thing on the planet is a truly individual action - but I'd set the bar at a story told. It's why the nineteenth-century writers favoured such long and satisfyingly plotted novels. Some of them - like George Eliot - really believed there was something to tell and that we could tell it. Dickens knew very well that we could not, but he told it anyway, glittering and bravura. It's one way of defying chaos - the kind of Chaos, with a capital C, that can't be avoided; the exuberant, unfolding, unpredictable universe, expanding when it should be contracting, made largely of something that is not something but nothing - dark energy, anti-matter. A thing unconfined. What to say when the certainties fail? Words are the part of silence that can be spoken. (Jeanette Winterson 2007 Stone Gods, 125.)
Jeanette Winterson kysyy uusimmassa romaanissaan tuttuun tapaan kysymyksiä ihmisen luonnosta, olemassaolosta ja elämän merkityksestä. Toistosta ja mysteeristä.
Teoksen henkilöhahmot ovat kuin me, arjessaan ja ongelmissaan, mutta todellisuudet ovat toisia: tiloja mielikuvituksen, historian ja tieteen rajamailta. "Stories are always true. It's the facts that mislead", päähenkilö Billie Crusoe kirjoittaa jossakin tulevaisuudessa, romaanin ensimmäisessä osassa (p. 53).
Uudessa maailmassa robo sapiensit on kehitetty korjaamaan inhimillisiä erehdyksiä ja tekemään rationaalisia päätöksiä ihmiskunnan puolesta mutta, kuten Wintersonilla aina, samalla käy ilmi, että rakkaus, halu ja taide voittavat järjen ja järjestyksen. Myöskään kehittyväksi ohjelmoidulle robotille ei riitä laskelmallinen hyödyn ja päämäärien maailma, vaan hänkin haluaa selitysten ja vastausten lisäksi myös ymmärtää tätä todellisuutta: Mistä runot kertovat? Millaista on rakkaus?
Winterson ohjaa törmäyskurssille ne faktat, joita maailmasta tiedetään ja elämän arvoituksellisuuden - konkreettisestikin. Sattumanvaraisuus, epävarmuus ja merkityksettömyys kohtaavat inhimilliset yritykset tuottaa merkitystä ja vaikuttaa niin ympäröivään todellisuuteen kuin myös omaan elämään - oli tuon vaikutuksen antama suunta sitten kohti hyvää tai huonoa.
This is a quantum universe --- neither random nor determined. It is potential at every second. All you can do is intervene, robo sapiens Spike opettaa päähenkilölle (p.62).
Ensimmäisessä osassa maapalloa muistuttava Orbus on tuhoutumassa, kun luonnon resurssit on käytetty eikä ihminen suostu katkaisemaan kehitystään. Avaruudesta löytyy kuitenkin toinen, vasta evoluution alussa oleva planeetta, jonka ihminen aikoo asuttaa. Ensin on vain tuhottava sitä asuttavat dinosaurukset ja ratkaistava, miten rakentaa sinne uusi elämä luopumatta teknologian tuomista mahdollisuuksista.
Toinen osa avaa läpi teoksen kulkevaa Robinson Crusoe-intertekstiä. Siinä palataan tuhoisan kehityksen ja valintojen alkutaipaleelle, aikaan jolloin ihminen etsi uutta tilaa itselleen toisia mantereita valloittamalla. Eurooppalaiset tekevät valloitustyötään ja samalla alkuperäiskansat muuttavat Pääsiäissaarella luonnon järjestystä jättimäisiä kivijumalia rakentaen, vailla mitään "rationaalista" syytä. Kapteeni Cookin miehistön jäsen jää laivastaan jälkeen ja pohtimaan alkuperäisväestön ja oman rotunsa toimintaa:
And I thought of the immense human effort that is put to enterprises of all kinds that yield no obvious return and yet are deemed more worthy than the grazing of oxen and the manufacture of cloth. I do not deem this as fault. There must be some part of Man that is more than his daily round. Some part of him that will use his profit on a matter of no profit, for the Bible says to us, 'What should it profit a Man that he gain the whole World and lose his own Soul?' But none has seen his Soul, yet all have seen a small corner of the world, and would have more of it. (p. 108.)
Romaanin kolmas ja neljäs osa kertovat Wintersonille tuttua tarinaa syntymästä, hylätyksi tulemisesta ja rakkaudesta. Tuhoutuvat planeetat ja hylätyt vastasyntyneet lapset vertautuvat toisiinsa, ihmiskunnan armoilla, rakkaudesta riippuvaisina. Viimeinen osa sitoo tarinat yhteen, ja moniin todellisuuksiin ja aikoihin sijoittuva romaani onkin lopulta tarina toistuvista maailmoista. Historia ja elämä toistuvat samanlaisina, täynnä vääriä valintoja ja kohtuuttomuutta - mutta silti itsessään arvokkaina.
There must have been a moment when the universe itself said yes, when life was imperative, and either this can be read as blind and deterministic, or it can be read as the exuberance of a moment that leaves an echo on every living thing for ever.
Any scientist can say what happened in the seconds after the Big Bang, but no one has any idea what was happening in the seconds before. The cosmic Yes. Yes, I said, and Yes.
My mother saying yes to my father and, like it or not, that was yes to life and, like it or not, that life was me. (p. 179.)
The problem with quantum universe, neither random no determined, is that we who are the intervention don't know what we are doing... (p. 183.)
tiistai 4. elokuuta 2009
Aikuisten naisten (ja miesten) leikkejä
Beili Liu: "Viettelys/Pudotus" 2009Materiaalissa sen menneisyys ja historia on aina vääjäämättä läsnä. Tekstiilimateriaaleissa tämä menneisyys on usein merkityksiltään niin inhimillistä, läheistä ja helposti hahmotettavaa, että se viettelee esineiden ja kuvien olemuksen pohdintoihin aivan huomaamatta, kuin varkain.
Tekstiili tässä ajassa on monimuotoisuudessaan vailla vertaa. Se polveilee eri tulkintojen, tekniikoiden, tekemisen tapojen, sukupuolten, sukupolvien ja näkemyksien loputtomana virtana. (Näyttelyteksti, It is Beautiful Here, Fiskarsin Ruukki 10.5.-27.9.2009.)
Kirjoitin kauan aikaa sitten sanasen leikkivistä surrealisteista Palais de Tokyossa otsikolla Aikuisten miesten leikkejä. Toinen Fiskarsin tämänvuotisista kesänäyttelyistä, "It is Beautiful Here", herätti samankaltaisia riemun tunteita, tosin vielä positiivisemmin, vailla surrealistien kiintymystä outoon, pelottavaan, rikottuun - joskaan myöskään vakavilta aiheilta ei vältytä.
Nyt leikkivät naistaitelijat (ja toki muutama mieskin) ja lopputuloksena on kuvataidetta, joka on tekijälleen ja katsojalleen ilon ja naurun, hämmästyttävän havainnon ja hyvien oivallusten lähde, ei aina raskasta, ei aina suurta, mutta ajattelultaan innovatiivista ja ilmaisutavoiltaan tuoretta, visuaalisesti kauniiseen yhdistettynä.
Näyttely on "tekstiilinäyttely", mutta samalla paljon enemmän (jos kuvittelee, että tekstiilinäyttelyissä on kyse lähinnä käsitöistä ja tekstiiliteollisuudesta). "It is Beautiful Here" nostaa funktionaalisen - sen mikä on käytössä ja arjessa kaunista, hyödyllistä ja tarpeellista - imaginaariselle tasolle, leikiksi eri materiaalien ja tekniikoiden, mielikuvien ja kokemusten välillä.
Tekstiilillä voi maalata kuvia ja muotoja. Sillä voi muistuttaa materiaalien tunnosta, nostaa pintaan vanhoja kokemuksia. Sillä voi rakentaa herkullisia tiloja, muotoja ja rakenteita. Mitä me olisimmekaan, ilman fyysisiä muistikuvia kankaiden, lankojen ja villan eri tekstuureista, pehmeydestä ja lämmöstä, linjoista ja muodoista? Ilman räsymattoja, pumpulituppoja, pitsipäiväpeittoja, lankarullia...
Yksinkertaisilla teoilla näyttelyn taiteilijat rakentavat riemastuttavia ideoita ja mielikuvia. Tellervo Viitaniemi kehittää valokuvia kankaalle ja mieleen nousee ajatus pukeutumisesta kuviin, mutta myös menneet ihmiskohtalot ja niiden kulku ajassa ja muistoissa. Maija Lavonen puolestaan muodostaa tekstiilejä valokuidusta, samaten Kazuyo Nomura viitaten ehkä jonnekin tulevaan mutta samalla hyvin tuttuun. Pukeutua valoon.
Anneli Sainion pehmeyttä jäljittelevät pitsineliöt tilkkupeitossa ovatkin keramiikkaa, Severija Incirauskaite-Kriauneviciene kirjailee kukkia ruosteisten sankojen reunoihin ja Abigail Doanin pesät otsikolla Talvehtiminen ovat ehkä pehmeintä mitä olemassa on.
Makasiinin tila soveltuu näyttelyyn loistavasti: teokset istuvat omissa sopeissaan tilan ja toistensa kanssa keskustellen. Etenkin Beili Liun "Viettelys/Pudotus" teos ottaa paikkansa. Siinä katosta roikkuvat ohuet langat halkovat koko tilan ja muodostavat ohuita spiraaleita lattian rajaan. Teos luo konnotaatioita ihmisiä yhdistäviin näkymättömiin siteisiin. Makasiinien lämpö, vanhan puun tuoksu ja lattian narina, on oikea tausta näille lämpimille ja läheisille teoksille.
Myöskään yhteiskunnalliset ja vakavat aiheet eivät kuitenkaan unohdu. Dave Cole työstää Yhdysvaltain lipun sulatetuista muovisista lelusotilaista. Vik Prjónsdóttir puolestaan ottaa kantaa metsästykseen ja eläinten suojeluun "hylkeentaljoilla", jotka on kudottu villasta ja joiden sisään ihminen voi kääriytyä - tai joihon voi jopa pukeutua:
lauantai 1. elokuuta 2009
Vonnegutia kesällä: ajatuksia inhimillisyydestä ja olemassaolosta
Olen istunut nyt päiväkausia Hesperiankatujen välisellä ruohikolla lukemassa. Pensaat vaimentavat Mechelininkadun äänet ja tuossa kohdassa on rauhallista olla: ei vielä rannan tohinaa muttei täysin yksinäistäkään.
Kurt Vonnegut epäilee sarkasmia tihkuvassa romaanissaan Breakfast of Champions (1973), että ihmiset ovat koneita - tai vaihtoehtoisesti jättimäisiä kumisia koeputkia, joiden sisällä tapahtuu erilaisia reaktioita - mistä myös perimmäinen syy ihmisten käytökselle, jolle ei tunnu löytyvän muitakaan järkeviä selityksiä. Samalla Vonnegut osuu keskusteluun ihmisen "luonnosta"; fysiologisen ja sosiaalisesti rakentuneen välisestä suhteesta, joka nousee esiin myös mielenterveydestä puhuttaessa. Miten ratkaista ongelmat: pillereillä vai rakentamalla parempi ympäristö ja vaikutteet?
I tend to think of human beings as huge, rubbery test tubes, too, with chemical reactions seething inside. When I was a boy, I saw a lot of people with goiters. --- All they had to do in order to have ordinary lives, it turned out, was to consume less than one-millionth of an ounce of iodine every day.
My own mother wrecked her brains with chemicals, which were supposed to make her sleep.
When I get depressed, I take a little pill, and I cheer up again.
And so on.
So it is a big temptation to me, when I create a character for a novel, to say that he is what he is because of faulty wiring, or because of microscopic amounts of chemicals which he ate or failed to eat on that particular day. (Vonnegut 1973, 4.)
Vonnegutin romaani on kirjailijalle (Vonnegutin alter egolle Philboyd Studgelle) itselleen 50-vuotislahjaksi (kirjailija yrittää päästä eroon päässään kiertävistä, ajan myötä maailman sinne istuttamista ideoista syntymäpäivänsä kunniaksi) kirjoitettu kertomus autokauppiaasta, jonka huonot sisäiset kemikaalit alkavat eräänä päivänä vaikuttaa - ja yhdistettynä huonoihin ideoihin (Vonnegut/Studgen mukaan huonot kemikaalit tarvitsevat aina kumppaneikseen huonoja ideoita), jotka hän saa erään science fiction-kirjailijan teoksista (jotka eivät ole oikeastaan romaaneita, vaan pornolehtien täytteenä julkaistuja tekstikatkelmia - kirjailija kun ei välitä kustannusmaailmasta eikä teostensa kohtaloista), hän päätyy kuvittelemaan olevansa maailman ainoa yksilö, jolla on vapaa tahto, kaikkien muiden ollessa Luojan hänen kiusakseen luomia koneita.
Tässä yksilöllisyyden ja ainutlaatuisuuden uskossaan hänestä tulee murhanhimoinen hullu, joka ei enää pysty käsittämään toisten ihmisten olemassaoloa tietoisina, elävinä minuuksina. ...jaVonnegut tuntuu vihjaavan, että tämä on, lievemmässä mittakaavassa, oikeastaan koko ihmiskuntaa vaivannut ongelma.
Vonnegut esittelee maailman hulluutta, absurdia eriarvoisuuden, sotien ja kärsimyksen jatkuvaa olemassaoloa, jolle on vaikea löytää muita selityksiä kuin olemassaolon mielettömyys ja ihmisten julmuus toisia kohtaan - ne huonot ideat (sosiaalisen todellisuuden syöttämät) ja pahat kemikaalit (fyysisestä todellisuudesta kumpuavat) toisiinsa yhdistettyinä.
Vonnegut nauraa niin itselleen, maalleen ja uskonnolle kuin myös olemassaoloselityksille ja kirjallisuudelle, jossa ei ole mitään sen ylevämpää kuin pornolehdissä "avoimine majavoineen" (koodinimi vaginalle, ihmiskunnan suurimmalle kiinnostuksenkohteelle kullan lisäksi) sekä kuvataiteelle, joka ei esitä mitään ja josta yhtäkaikki maksetaan älyttömiä summia (kyseessä on taitelijoiden ja miljonäärien salaliitto, jonka tarkoituksena on saada köyhät ihmiset tuntemaan itsensä tyhmiksi).
Samalla ihmisten ideoista, obsessioista ja taiteesta löytyy kuitenkin myös lääke olemassaololle, joka tosin myös vesitetään samantien. Ajatus tulee alun perin romaanin scifikirjailijalta, joka kauhistuu teostensa vaikutusta hulluun autokauppiaaseen:
It shook up Trout to realize that even he could bring evil into the world - in the form of bad ideas. --- Trout became a fanatic on the importance of ideas as causes and cures for diseases. But nobody would listen to him. He was a dirty old man in the wilderness, crying out among the trees and underbush, "Ideas or the lack of them can cause disease!" (p. 15.)
Scifikirjailija Troutin julistukset jäävät, monimutkaisen, ambivalentin aiheen ollessa kyseessä vaille sisältöä, joskin hän voittaa niistä kyllä lopulta Nobelin lääketieteen palkinnon ja hänen hautakiveensä kaiverretaan sitaatti hänen viimeisestä romaanistaan: "We are healthy only to the extent that our ideas are humane" (p. 16).
Se mitä Vonnegutin romaani kuitenkin ironiansa takana opettaa on, että inhimillisyys ja oikeus, hyvien ideoiden ja hyvien kemikaalien sopiva suhde ne kumoaviin pahoihin, jää aina vääjäämättä avoimeksi. Inhimillinen oleminen, ja vielä hyvä sellainen, on jotakin monimutkaisempaa ja monimerkityksisempää kuin ideat ja kemikaalit tai niiden yhdistelmät.
Romaanista on kuitenkin mahdollista löytää eräänlainen totuus ihmisestä, tuosta sosiaalisesta ja biologisesta koneesta, jossa samalla hohtaa ainutkertainen yksilöllisyys. Vonnegut asettaa tämän "totuuden", ivaa yhtäkaikki tihkuen, taidemaalarin suuhun, jonka varsinaisena pyrkimyksenä on lähinnä puolustaa teostaan sen kalliilla ostaneen kaupungin asukkien kritiikkiä vastaan:
The picture your city owns shows everything about life which truly matters, with nothing left out. It is a picture of the awareness of every animal. It is the immaterial core of every animal - the 'I am' to which all messages are sent. It is all that is alive in any of us - in a mouse, in a deer, in a cocktail waitress. --- Our awareness is all that is alive and maybe sacred in any of us. Everything else about us is dead machinery. (p. 221.)
Jokaisessa yksilössä, huolimatta siitä, että hän on sosiaalinen ja fysiologinen kone, on myös ydin, joka hohtaa kirkkaana, järkkymättömänä viivana - joka on esitetty taiteilijan abstraktista eksperssionismista muistuttavassa teoksessa, joka kuvaa... pystysuoraa kirkasta viivaa.
Ihmisyys on siis hohtava viiva.
Tai, toisin sanoen, tietoisuus omasta ja toisten olemassaolosta, awareness, pyhä osa.
His situation, insofar as he was a machine, was complex, tragic and laughable. But the sacred part of him, his awareness, remaind an unwavering band of light. (p. 225.)
---------
Valikoituja sitaatteja:
---------
*Ihmisten uskomuksista ja ideoista:
Dwayne, like all novice lunatics, needed some bad ideas, too, so that his craziness could have shape and direction. (p. 14)
It was possible for human beings to believe anything, and to behave passionately in keeping that belief - any belief. (p. 25)
There was no immunity to cuckoo ideas on Earth. (p. 27.)
*Luonnon jatkuvasta tuhoamisesta:
The only kind of job an American can get these days is commiting suicide in some way. (p. 86.)
*Isänmaan symboleista ja kansalaisena olemisesta:
There were one quadrillion nations in the Universe, but the nation Dwayne Hoover and Kilgore Trout belonged to was the only one with a national anthem which was gibberish sprinkled with question marks. (p. 8.)
The motto of Dwayne Hoover's and Kilgore Trout's nation was this, which meant in a language nobody spoke anymore, Out of Many, One: 'E pluribus unum'. (p. 9.)
The anthem and the vacant motto might not have mattered much, if it weren't for this: a lot of citizens were so ignored and cheated and insulted that they thought they might be in the wrong country, or even on the wrong planet--- It might have comforted them some if their anthem and their motto had mentioned fairness or brotherhood or hope or happiness, had somehow welcomed them to the society and its real estate.
If they studied their paper money for clues as to what their country was all about, they found among a lot of other baroque trash, a picture of a truncated pyramid with a radiant eye on top of it, like this:
[picture]
Not even the President of the United States knew what that was all about. It was as though the country were saying to its citizens: "In nonsense is strength." (p. 9-10.)
A lot of the nonsense was the innocent result of playfulness on the part of the founding fathers of the nation of Dwayne Hoover and Kilgore Trout. The founders were aristocrats, and they wished to show off their useless education, which consisted of the study og hocus-pocus from ancient times. They were bum poets as well. (p. 10.)
Most people in Midland city were insecure when they spoke, so they kept their sentences short and their words simple, in order to keep embarassing mistakes to a minumum. --- This was because their English teachers would wince and cover their ears and give them flunking grades and so on whenever they failed to speak like English aristocrats before the First World War. Also: they were told that they were unworthy to speak or write their language if they couldn't love or understand incomprehensible novels and poems and plays about people long ago and far away, such as Ivanhoe. (138.)
*Taiteen kadotetusta ylevyydestä:
I had no respect for the creative works of either the painter or the novelist. I thought Karabekian [painter] with his meaningless pictures had entered into a conspiracy with millionaires to make poor people feel stupid.
I thought Beatrice Keedsler [writer] had joined hands with other old-fashioned storytellers to make people believe that life had leading characters, significant details, insignificant details, that it had lessons to be learned, to be passed, and a beginning, a middle and an end. (209.)
*Tarinoiden vaaroista amerikkalaiselle yhteiskunnalle:
As I approached my fiftieth birthday, I had become more and more enraged and mystified by the idiot decisions made by my countrymen. And then I had come suddenly to pity them, for I understood how innocent and natural it was for them to behave so abominably, and with such abominable results: They were doing their best to live like people invented in story books. (p. 209.)
Once I understood what was making America such a dangerous, unhappy nation of people who had nothing to do with real life, I resolved to shun storytelling. I would write about life. Every person would be exactly as important as any other. All facts would also be given equal weightiness. Nothing would be left out. Let others bring order to chaos. I would bring chaos to order. (210.)
Kurt Vonnegut epäilee sarkasmia tihkuvassa romaanissaan Breakfast of Champions (1973), että ihmiset ovat koneita - tai vaihtoehtoisesti jättimäisiä kumisia koeputkia, joiden sisällä tapahtuu erilaisia reaktioita - mistä myös perimmäinen syy ihmisten käytökselle, jolle ei tunnu löytyvän muitakaan järkeviä selityksiä. Samalla Vonnegut osuu keskusteluun ihmisen "luonnosta"; fysiologisen ja sosiaalisesti rakentuneen välisestä suhteesta, joka nousee esiin myös mielenterveydestä puhuttaessa. Miten ratkaista ongelmat: pillereillä vai rakentamalla parempi ympäristö ja vaikutteet?
I tend to think of human beings as huge, rubbery test tubes, too, with chemical reactions seething inside. When I was a boy, I saw a lot of people with goiters. --- All they had to do in order to have ordinary lives, it turned out, was to consume less than one-millionth of an ounce of iodine every day.
My own mother wrecked her brains with chemicals, which were supposed to make her sleep.
When I get depressed, I take a little pill, and I cheer up again.
And so on.
So it is a big temptation to me, when I create a character for a novel, to say that he is what he is because of faulty wiring, or because of microscopic amounts of chemicals which he ate or failed to eat on that particular day. (Vonnegut 1973, 4.)
Vonnegutin romaani on kirjailijalle (Vonnegutin alter egolle Philboyd Studgelle) itselleen 50-vuotislahjaksi (kirjailija yrittää päästä eroon päässään kiertävistä, ajan myötä maailman sinne istuttamista ideoista syntymäpäivänsä kunniaksi) kirjoitettu kertomus autokauppiaasta, jonka huonot sisäiset kemikaalit alkavat eräänä päivänä vaikuttaa - ja yhdistettynä huonoihin ideoihin (Vonnegut/Studgen mukaan huonot kemikaalit tarvitsevat aina kumppaneikseen huonoja ideoita), jotka hän saa erään science fiction-kirjailijan teoksista (jotka eivät ole oikeastaan romaaneita, vaan pornolehtien täytteenä julkaistuja tekstikatkelmia - kirjailija kun ei välitä kustannusmaailmasta eikä teostensa kohtaloista), hän päätyy kuvittelemaan olevansa maailman ainoa yksilö, jolla on vapaa tahto, kaikkien muiden ollessa Luojan hänen kiusakseen luomia koneita.
Tässä yksilöllisyyden ja ainutlaatuisuuden uskossaan hänestä tulee murhanhimoinen hullu, joka ei enää pysty käsittämään toisten ihmisten olemassaoloa tietoisina, elävinä minuuksina. ...jaVonnegut tuntuu vihjaavan, että tämä on, lievemmässä mittakaavassa, oikeastaan koko ihmiskuntaa vaivannut ongelma.
Vonnegut esittelee maailman hulluutta, absurdia eriarvoisuuden, sotien ja kärsimyksen jatkuvaa olemassaoloa, jolle on vaikea löytää muita selityksiä kuin olemassaolon mielettömyys ja ihmisten julmuus toisia kohtaan - ne huonot ideat (sosiaalisen todellisuuden syöttämät) ja pahat kemikaalit (fyysisestä todellisuudesta kumpuavat) toisiinsa yhdistettyinä.
Vonnegut nauraa niin itselleen, maalleen ja uskonnolle kuin myös olemassaoloselityksille ja kirjallisuudelle, jossa ei ole mitään sen ylevämpää kuin pornolehdissä "avoimine majavoineen" (koodinimi vaginalle, ihmiskunnan suurimmalle kiinnostuksenkohteelle kullan lisäksi) sekä kuvataiteelle, joka ei esitä mitään ja josta yhtäkaikki maksetaan älyttömiä summia (kyseessä on taitelijoiden ja miljonäärien salaliitto, jonka tarkoituksena on saada köyhät ihmiset tuntemaan itsensä tyhmiksi).
Samalla ihmisten ideoista, obsessioista ja taiteesta löytyy kuitenkin myös lääke olemassaololle, joka tosin myös vesitetään samantien. Ajatus tulee alun perin romaanin scifikirjailijalta, joka kauhistuu teostensa vaikutusta hulluun autokauppiaaseen:
It shook up Trout to realize that even he could bring evil into the world - in the form of bad ideas. --- Trout became a fanatic on the importance of ideas as causes and cures for diseases. But nobody would listen to him. He was a dirty old man in the wilderness, crying out among the trees and underbush, "Ideas or the lack of them can cause disease!" (p. 15.)
Scifikirjailija Troutin julistukset jäävät, monimutkaisen, ambivalentin aiheen ollessa kyseessä vaille sisältöä, joskin hän voittaa niistä kyllä lopulta Nobelin lääketieteen palkinnon ja hänen hautakiveensä kaiverretaan sitaatti hänen viimeisestä romaanistaan: "We are healthy only to the extent that our ideas are humane" (p. 16).
Se mitä Vonnegutin romaani kuitenkin ironiansa takana opettaa on, että inhimillisyys ja oikeus, hyvien ideoiden ja hyvien kemikaalien sopiva suhde ne kumoaviin pahoihin, jää aina vääjäämättä avoimeksi. Inhimillinen oleminen, ja vielä hyvä sellainen, on jotakin monimutkaisempaa ja monimerkityksisempää kuin ideat ja kemikaalit tai niiden yhdistelmät.
Romaanista on kuitenkin mahdollista löytää eräänlainen totuus ihmisestä, tuosta sosiaalisesta ja biologisesta koneesta, jossa samalla hohtaa ainutkertainen yksilöllisyys. Vonnegut asettaa tämän "totuuden", ivaa yhtäkaikki tihkuen, taidemaalarin suuhun, jonka varsinaisena pyrkimyksenä on lähinnä puolustaa teostaan sen kalliilla ostaneen kaupungin asukkien kritiikkiä vastaan:
The picture your city owns shows everything about life which truly matters, with nothing left out. It is a picture of the awareness of every animal. It is the immaterial core of every animal - the 'I am' to which all messages are sent. It is all that is alive in any of us - in a mouse, in a deer, in a cocktail waitress. --- Our awareness is all that is alive and maybe sacred in any of us. Everything else about us is dead machinery. (p. 221.)
Jokaisessa yksilössä, huolimatta siitä, että hän on sosiaalinen ja fysiologinen kone, on myös ydin, joka hohtaa kirkkaana, järkkymättömänä viivana - joka on esitetty taiteilijan abstraktista eksperssionismista muistuttavassa teoksessa, joka kuvaa... pystysuoraa kirkasta viivaa.
Ihmisyys on siis hohtava viiva.
Tai, toisin sanoen, tietoisuus omasta ja toisten olemassaolosta, awareness, pyhä osa.
His situation, insofar as he was a machine, was complex, tragic and laughable. But the sacred part of him, his awareness, remaind an unwavering band of light. (p. 225.)
---------
Valikoituja sitaatteja:
---------
*Ihmisten uskomuksista ja ideoista:
Dwayne, like all novice lunatics, needed some bad ideas, too, so that his craziness could have shape and direction. (p. 14)
It was possible for human beings to believe anything, and to behave passionately in keeping that belief - any belief. (p. 25)
There was no immunity to cuckoo ideas on Earth. (p. 27.)
*Luonnon jatkuvasta tuhoamisesta:
The only kind of job an American can get these days is commiting suicide in some way. (p. 86.)
*Isänmaan symboleista ja kansalaisena olemisesta:
There were one quadrillion nations in the Universe, but the nation Dwayne Hoover and Kilgore Trout belonged to was the only one with a national anthem which was gibberish sprinkled with question marks. (p. 8.)
The motto of Dwayne Hoover's and Kilgore Trout's nation was this, which meant in a language nobody spoke anymore, Out of Many, One: 'E pluribus unum'. (p. 9.)
The anthem and the vacant motto might not have mattered much, if it weren't for this: a lot of citizens were so ignored and cheated and insulted that they thought they might be in the wrong country, or even on the wrong planet--- It might have comforted them some if their anthem and their motto had mentioned fairness or brotherhood or hope or happiness, had somehow welcomed them to the society and its real estate.
If they studied their paper money for clues as to what their country was all about, they found among a lot of other baroque trash, a picture of a truncated pyramid with a radiant eye on top of it, like this:
[picture]
Not even the President of the United States knew what that was all about. It was as though the country were saying to its citizens: "In nonsense is strength." (p. 9-10.)
A lot of the nonsense was the innocent result of playfulness on the part of the founding fathers of the nation of Dwayne Hoover and Kilgore Trout. The founders were aristocrats, and they wished to show off their useless education, which consisted of the study og hocus-pocus from ancient times. They were bum poets as well. (p. 10.)
Most people in Midland city were insecure when they spoke, so they kept their sentences short and their words simple, in order to keep embarassing mistakes to a minumum. --- This was because their English teachers would wince and cover their ears and give them flunking grades and so on whenever they failed to speak like English aristocrats before the First World War. Also: they were told that they were unworthy to speak or write their language if they couldn't love or understand incomprehensible novels and poems and plays about people long ago and far away, such as Ivanhoe. (138.)
*Taiteen kadotetusta ylevyydestä:
I had no respect for the creative works of either the painter or the novelist. I thought Karabekian [painter] with his meaningless pictures had entered into a conspiracy with millionaires to make poor people feel stupid.
I thought Beatrice Keedsler [writer] had joined hands with other old-fashioned storytellers to make people believe that life had leading characters, significant details, insignificant details, that it had lessons to be learned, to be passed, and a beginning, a middle and an end. (209.)
*Tarinoiden vaaroista amerikkalaiselle yhteiskunnalle:
As I approached my fiftieth birthday, I had become more and more enraged and mystified by the idiot decisions made by my countrymen. And then I had come suddenly to pity them, for I understood how innocent and natural it was for them to behave so abominably, and with such abominable results: They were doing their best to live like people invented in story books. (p. 209.)
Once I understood what was making America such a dangerous, unhappy nation of people who had nothing to do with real life, I resolved to shun storytelling. I would write about life. Every person would be exactly as important as any other. All facts would also be given equal weightiness. Nothing would be left out. Let others bring order to chaos. I would bring chaos to order. (210.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)