Dekkarikesä jatkuu

Lukaisin viikonlopun aikana Stieg Larssonin paljonpuhutun dekkarisarjan kaksi ensimmäistä osaa, yhteensä n. 1300 sivua, ja totesin törmänneeni aikuisten Harry Potteriin (olen jälkijunassa, tiedän). Yhteiskunnallisia vääryyksiä: vaiettua pahuutta, median ja viranomaisten harjoittamaa vääristelyä, epäoikeudenmukaisuutta - ja pääosassa muutamia ihmisiä, joita ohjaa vahva oikeudentunto. Ihanan koukuttavaa!

Lapsuudesta peräisin oleva Agatha Christie-fanius heräsi uudelleen henkiin sarjan ensimmäistä osaa Miehet, jotka vihaavat naisia (2005) lukiessa. Larsson rakentaa hienosti mysteeriä vanhan tapauksen ympärille: nuori tyttö on 40 vuotta sitten kadonnut jäljettömiin suljetulta saarelta, ja joku sukulaisista on syyllinen. Vähitellen alkaa paljastua vielä laajempi vyyhti naisiin kohdistuvaa vihaa ja väkivaltaa. Rikoslehdistä tuttuja selvittämättömien rikosten kuvauksia muistuttava tarina on aidosti pelottava ja järkyttävä. Romaanin kehyksenä puolestaan on tarina nykypäivän talousrikollisuudesta, törkeästä talouspetoksesta ja sen peittämisestä sekä median taipumuksesta ylistää ja ihannoida rikkaita ja menestyviä. Romaanin päähenkilö, toimittaja Mikael Blomkvist tuomitaan vankilaan kunnianloukkauksesta hänen paljastettuaan talousrikosten vyyhdin - ja muu media sulkee silmänsä teollisuuspohatan väärinkäytöksiltä. Blomkvist miettii, miksi talousrikoksiin ei suhtauduta vakavasti ja miksi lehdet suitsuttavat suuryrityksiä, kun niiden pitäisi suhtautua kriittisesti ja valvoa oikeutta.

Toinen osa jatkaa tiiviisti siitä mihin jäätiin, samoista teemoista mutta niitä syventäen. Erityisesti median sokea ja tuhoisa rooli nousee pintaan. Ja se viha. Pian käy ilmi, että Larsson rakentaakin laajempaa kronikkaa päähenkilöistään. Kyse on jälleen naisiin kohdistuvasta väkivallasta, seksuaalirikoksista ja vallan väärinkäytöstä, joita on käsitelty jo edellisessä osassa. Jollakin käsittämättömällä tavalla Larsson vaan osaa punoa langanpäät yhteen oikeissa kohdissa ja oikealla tavalla niin, että romaanin lopussa mikään ei jää häiritsemään - ennen kuin aloittaa seuraavan ja muistaa, että tosiaan.

Larssonin toinen päähenkilö, Lisbeth Salander, on outo tyyppi. Äärimmäisen lahjakas mutta sosiaalisesti täysin eristynyt nuori nainen, jolla on korkea moraali ja ääretön viha pahoja ihmisiä kohtaan - erityisesti miehiä, joilla on valtaa ja jotka käyttävät sitä väärin. Ensimmäisessä osassa turvapalvelulle ihmisistä selontekoja tekevä Salander on päätynyt auttamaan Mikael Blomkvistiä saaren katoamisen sekä talousrikosten selvittämisessä. Samalla hän käy omaa taisteluaan yhteiskuntaa vastaan. Hänet on teininä "tuomittu" holhouksenalaiseksi ja uusi edunvalvoja käyttää asemaansa törkeästi väärin.

Toisessa osassa Tyttö joka leikki tulella (2006) Salanderia epäillään kolmen ihmisen murhasta ja hän on jälleen vaarassa joutua kontrolliyhteiskunnan jalkoihin. Viranomaiset ovat päättäneet, että hän on mentaalisesti sairas, joskaan diagnoosia ei ole, sillä Lisbeth ei ole koskaan suostunut puhumaan psykiatrin kanssa - ja vähitellen käy ilmi, että hänellä on syynsä. Osa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan koskevista papereista on oudosti kadonnut, osa taas vääristelee totuutta. Sosiaalitoimen mukaan hän on prostituoitu istuttuaan teini-iässä humalassa samalla puistonpenkillä vanhemman miehen kanssa ja hän on vähä-älyinen ja vajaamielinen, sillä hänellä ei ole peruskoulun päättötodistusta. Poliisi joutuukin ratkomaan "skitsofreenisen lesbosatanistin" mysteeriä. Salanderin tuntevat ihmiset puhuvat kuitenkin täysin eri kieltä kuin mitä viralliset paperit ja sieltä tietonsa onkiva media. Romaani kertoo karua tarinaa ihmisten kontrolloinnista ja leimaamisesta, yhteiskunnallisten elimien kyvyttömyydestä erottaa oikeaa väärästä, sekä suoranaisesta pahuudesta, jota harjoitetaan yhteiskunnan järjestyksen nimissä.

Toinen osa ei ole kerronnallisesti yhtä viehättävä kuin ensimmäinen, jota määrittivät hidas mutta varma eteneminen sekä henkilöiden ja todellisuuden rakentamisen huolellisuus. Henkilöhahmojen ja aiempien tapahtumien kertaamiseen joudutaan käyttämään liikaa energiaa, samoin action-tykittämiseen, lajityyppi onkin erilainen kuin ensimmäisessä osassa. Uudet elementit, poliisitutkinta Lisbeth Salanderista sekä Salanderin henkilökuvan syventäminen, ovat kuitenkin nautinnollista luettavaa. On ihana seurata, miten jälleen syntyy ihmisiä, jotka osaavat toimia inhimillisesti ja oikein moraalin harmailla alueilla. Larssonilla onkin kyky tasapainottaa: käsittämättömältä tuntuvaa pahuutta, mutta myös toivoa ja rakkautta.

Nyt juoksen kauppaan hakemaan viimeistä joka, yllätys yllätys, jatkaa taas siitä mihin jäätiin (vaikka romaanit toimisivat kyllä yksinäänkin). Ihana koukuttua!