keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Listauksia

Joulu ja vuoden loppu lähestyvät, saatiin lumi ja pakkanen ja tekee mieli järjestää asioita ja ajatuksia, ikään kuin siivoukselle korvikkeina. Joululistauksia siis:

Tänä vuonna ei ole vielä tullut vastaan hyvää joululeffaa, mutta Meryl Streepin Julia and Julie voi paremman puutteessa toimia. Muutama hyvä näyttelijä, ruuanlaittoa ja Pariisin ja New Yorkin katuja, koteja ja kahviloita - mitä muuta mainio elokuva tarvitsee? Kahden juonen tarina kantaa juuri ja juuri, mutta Streepin näyttelijäsuoritus kokkiopiskelija, tulevana keittokirjailija Julia Childina 50-luvun Pariisissa korvaa muut puutteet.

Ateneumin Picasso-näyttely on avoinna vielä tammikuun ajan, ja niin hyvä että suuntaan sinne uudelleen. Eri vaiheet Picasson tuotannossa saavat sopivasti tilaa, näyttely on rento katsoa ja esillä tuntuu olevan juuri oikeita teoksia: sopivissa suhteissa sinisiä, uusklassisia, surrealistisia ja myöhemmän vaiheen picassolaisia. Yläkerrasta löytyy teos "Enfant jouant avec un camion" (1953), joka on aivan loistava, nabien tapettikuvioiden leikistä muistuttava "satukirjakuvitus". Ei Pariisin museosta tuttua ahtautta vaan tilaa kulkea ihmisistä huolimatta.

Steven Soderberghin uusi The Informant oli hassu elokuva. Ei oikein parodia, mutta ei todellakaan "vakavahenkinen" agenttitarinakaan. Matt Damonin henkilöhahmolla pysyvät hienosti langat käsissä FBI:n ilmiantajana hintakartellijutussa, kunnes eivät pysykään. Jostakin syystä elokuva on tehty 70-lukulaiseen muotoon teksteineen ja musiikkeineen, mutta koko ajan kyllä eletään 1990-luvulla.

Ranskalainen Séraphine (2008) oli mielenkiintoinen mutta surullinen tarina itseoppineesta naistaiteilijasta maailmansotien välillä. Taide kantaa yli köyhyyden, muttei mielenterveyden järkkymisen. Elokuvassa esitetyt maalaukset ovat hienoja ja ranskalaisen pikkukaupungin suhtautuminen taiteilijansa menestykseen on mainiota. Naivismi on taidekeräilijän mukaan haukkumasana, kun puhutaan Henri Rousseaun tai Séraphinen kaltaisista taiteilijoista. On siis parempi käyttää kuvausta "moderni primitivisti".

Kjell Westön uusi romaani Älä käy yöhön yksin ei ehkä vedä mukaansa yhtä intensiivisesti kuin Missä kuljimme kerran, mutta mukava se on lukea silti. Westö on epäilemättä rakastavin Helsinki-kuvaaja ja 1960-luvun Helsinki piirtyy esiin kuin vanhana tuttuna. Se on se vanhojen suomalaisten elokuvien kaupunki, jossa ravintolaan pitää olla "pukeutunut" ja alkoholia saa nauttia vain ruuan kanssa. Lauttasaarta ja "Männistöä" rakennetaan, ja rakkauden kohteena on kaupungin lisäksi musiikki. Sound of Silence.

Dylan Thomas jää mieleen:

Wild men who caught and sang the sun in flight,
And learn, too late, they grieved it on its way,
Do not go gentle into that good night

...Tässä nämä joulukuussa opitut.

1 kommentti:

aaltopahvia kirjoitti...

Olen täysin samaa mieltä Julie & Juliasta. Ah, Meryl Streep tekee riipaisevan hauskan työn kotirouvana, joka haluaa myös tehdä jotain. Nykyaika on niin plaaplaa, että meinasi itku päästä. Miksei tarinallisuus ja tunteiden virittäminen kuin verkkojen sen vesiin voi koskaan toimia jenkkiläjutuissa, jotka kertovat nykyajasta?

Kaikki asunnot olivat oikein arkiromantiikkaa parhaimillaan - vaikka tiedän, kuinka kauheaa on asua vetoisassa kämpässä pitserian yläpuolella. Mutta se näyttää niin kivalta - seikkailulta!

Mun piti valita Westön ja Hotakaisen väliltä joululahjakirja ja päädyin Hotakaiseen. Sillä kun on ollut melkoisia kielellistyylillisiä saavutuksia teoksissaan (Bronks tulee mieleen). Sen sijaan Westöstä muistan lähinnä sen raskaaksi vähän niinku pakolla tulleen palvelustytön muutamassa lauseessa ohitetun kohtalon... Ja sit ne loput 657 sivua (vitsi, vitsi) miesten vakavia koke- anteeksi - ajatuksia. Ärh. Miten se saikin mut ärsyyntymään? Katsotaan, mitä tykkään Hotakaisesta.