keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Mad Men ja 60-luvun myyttejä


Olen joulunaikaan päässyt sisään jo pari vuotta sitten alkaneeseen Mad Men-sarjaan (AMC), jossa eletään 1960-luvun alkua New Yorkin Madison Avenuen mainosmaailmassa ja kaupungin rikkaissa lähiöissä.

Tällä hetkellä Yhdysvalloissa on ilmeisesti juuri päättynyt kolmas tuotantokausi. 60-luku on täydessä vauhdissaan ja sarja tarjoilee 2010-luvun vaihteen katsojille viiden vuosikymmenen takaisen yhteiskuntahelvetin kaikkine sukupuolirajoitteineen ja luokka- ja rotujakoineen. Historiassa mennään Kennedystä Nixoniin, tupakan terveysvaikutusten havaitsemiseen ja palkkatasa-arvolakeihin. Nykyajan katsoja huomaa menneet möhläykset, sortavat rakenteet ja tuhoisat kuvitelmat omassa kontekstissaan, mutta tuntee samalla vanhoista elokuvista tutun glamourin.

Pääosissa ovat mainostoimiston hurmaava luova johtaja Don Draper (36) ja hänen gracekellymainen vaimonsa, kotiäiti Elizabeth (28), joiden elämän ympärille tarina kietoutuu. Maailmassa on tiukat roolit, ja niin Donin kuin Elizabethinkin aika menee pitkälti taisteluun kulissien ylläpitämiseksi. Don täyttää paikkaansa menestyvänä Don Draperina, hurmurina, naistenmiehenä ja rakastavana koti-isänä, jolla ei ole mitään tekemistä menneisyyden köyhän orpolapsen kanssa. Elizabeth, varakkaan perheen varakas tytär, taas rakentaa (mitä ilmeisimmin oman onnensa ja mielenterveytensä kustannuksella) myyttiä täydellisestä vaimosta, äidistä, tyttärestä ja naapurista. Yhteiskuntaa hallitseviin rooleihin ja odotuksiin vastaaminen ja niiden hyödyntäminen on myös Donin ammatti mainosten luojana.

'Mad men'. The term coined in the late 1950's describing the advertising executives of Madison Avenue. They coined it.

Mainostoimiston väki näyttäisi jakautuvan neljään eri kastiin:
1. On jo elämää (ja sotia) nähneet osakkaat (Roger Sterling, myöhemmin myös Don), jotka pettävät vaimojaan surutta mutta pitävät myös yllä läheistensä, naisten ja ammattinsa kunniaa.
2. Sitten on mainostoimiston nuorempi miesporukka, account managerit ja copywriterit, joiden työpäivä kuluu sihteerien kanssa flirttaillen, viinalla läträten ja hyvän maun ja moraalin rajoja ylimielisesti ylittäen.
3. Kolmantena ovat toimiston naiset, sihteerit ja puhelinvaihteen tytöt, joista osa pärjää miesten maailmassa näiden ehdoilla (Joan) mutta osa päätyy tavoille kuuliaisina ja alistuvina miesten sortamiksi (muut).
4. Ja neljäntenä ovat hissipojat, tarjoilijat ja muut työläiset - tummaihoiset.

Mutta maailma on muuttumassa. Don Draper pettää kyllä vaimoaan Greenwich Villagen taiteilijan, tavaratalojohtajan ja managerin jne, kanssa mutta myös katsoo läpi sukupuoli- ja luokkajakojen. Hänen rakastajattarensa ovat itsellisiä, itseään elättäviä ja vahvoja naisia, joiden kanssa Don tekee bisnestä ja keskustelee työstään. Toimistolla taas Don nostaa copywriteriksi sihteerinsä, jonka lahjat hän - muista toimiston miehistä poiketen - kykenee näkemään. Mainosmiehenä hän puhuu uusien näkökulmien ja toisenlaisen maailman puolesta, ja jollakin käsittämättömällä tavalla Draper onnistuu välittämään itsestään oikeamielisen, jopa sankarillisen, kuvan.

Ei Don hyvä ole, ja maailmakin on mitä on, mutta kerta toisensa jälkeen Mad Men väläyttää pieniä toivonkipinöitä paremman puolesta: neljän kastin jako romuttuu vähä vähältä. Varsinkin nykyperspektiivistä hienonhienot vihjeet on helppo nähdä - ja myös sarjan nerokkuus piilee tässä 60-luvun tapojen, moraalin ja sääntöjen ja nykyisyyden välisessä yhteentörmäyksessä.

Aloitin tämän vuoden Richard Yatesin Revolutionary Roadilla (1962) ja siitä tehdyllä elokuvalla (2008, Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio), jossa Donin ja Elizabethin ikäluokkaan kuuluva nuori pariskunta taistelee yhteiskunnan normien ja omien ja muualta itseen istutettujen odotusten kanssa newyorkilaisessa perhelähiössä. Naivit haaveet romuttuvat toisensa jälkeen ja pettymyksiltä ja pahoinvoinnilta ei ole pakoteitä tarinan maailmassa.

Mad Men tarjoaa periaatteessa täysin saman. Miehet ovat sikoja, (koska) naiset ovat (siksi) hulluja, ja työpaikat ja kodit kestämättömiä paikkoja elää - ja kaikkien elämät ja roolit sietämättömiä. Mutta tuon maailman rinnastuessa nykypäivään näkyy selvästi, että muutokset ovat jo tapahtumassa. Revolutionary Roadin päähenkilöt haaveilivat muutosta Pariisiin ja sitä kautta murtautumisesta ulos tukahduttavasta yhteiskunnasta. Mad Menissä riittää, että yksilöt murtautuvat toistensa avustuksella omista rooleistaan.

...We won't always need to have Paris... Ja Ingrid Bergman vaihtuu vähitellen Marilyniin, Marilyn astronautti- ja lääkäribarbieen ja barbiet lopulta Janis Jopliniin.

2 kommenttia:

aaltopahvia kirjoitti...

Hyvä kirjoitus, Anna! Voi kun saman näkisi jo tästäkin ajasta.

Anna.O kirjoitti...

Niinpä. Mietittiin tässä hiljattain sitä, kuinka nopeasti elämäntavat ja -mallit, odotukset ja stereotypiat muuttuvat ja unohtuvat. Viisikymmentä vuotta taitaa olla sopiva aika isohkoon muutokseen, mutta niin kaukana se ei vielä ole ettäkö mennyt maailma tuntuisi täysin vieraalta ja tuntemattomalta.

Tosin esimerkiksi lääketieteisiin ja teknologiaan liittyvät käytännöt muuttuvat kyllä nopeampaa tahtia, ja siksi esim. Mad Menissä esitetyt 60-luvun synnytyskäytännöt (ja myös raskaudenaikainen tupakointi, alkoholinkulutus jne.) tuntuvat nykysilmin radikaalimmin vierailta kuin esimerkiksi sukupuoltenvälinen työnjako.

Mahdoton veikata sukupolvien tai vuosikymmenien määrää lopulliseen, kaikki roolit ja ajatukset, vitsit ja kommentit kattavaan tasa-arvoon.