torstai 29. lokakuuta 2009

Näyttelyitä Pariisissa II: Elles@Centre Pompidou - naistaiteilijat Beaubourgissa ja feministinen taide

With elles@centrepompidou the Musée National d'Art Moderne continues its innovative approach to the periodical rehanging of its permanent collections with a presentation devoted to the work of women artists.
---

Elles@centrepompidou might be taken as a manifesto: women artists are now numerous, and in their radical, complex and cross-disciplinary work they are writing a new history of art to challenge the old, tackling head-on the great issues of the day. Yet the new hang is neither female nor feminist in point of view, being primarly intended to show and to pay tribute to their work. Abstractionists, functionalists, objectivists, realists, conceptualists, minimalists, informalists, political artists: women have been, and will be, part of every revolution in art. (Centre Pompidou, 2009.)

Ranskan Modernin taiteen museo on muuttanut nykytaiteen kokoelmiensa esittelytapaa. Tällä hetkellä Centre Pompidou:n 4. kerroksesta on karsittu pois miehet ja sinne on rakennettu näyttely, jossa esitellään naistaiteilijoiden taidetta 1960-70-luvun feminismistä nykypäivän moninaisuuteen. Näyttelysalien opasteissa voi lukea tekstejä mm. Virginia Woolfilta, Marguerite Durasilta, Linda Nochlinilta, Luce Irigaraylta sekä Donna Harawaylta.

Luin Pariisissa samanaikaisesti Toni Morrisonin toimittamaa esseekokoelmaa Burn This Book (2009), jossa eri kirjailijat kirjoittavat taiteen yhteiskunnallisista merkityksistä, ja Francine Prose käsitteli omassa osuudessaan poliittisen, erityisesti feministisen, taiteen ongelmia.

Prose kirjoittaa, että hänen aikomuksenaan oli lukea esseetä varten uudelleen 1970-luvun keskeisiä feministisiä teoksia ja kirjoittaa niistä, mutta että urakan edessä hän yhtäkkiä tajusi, ettei häntä huvitakaan kahlata läpi satoja ja tuhansia sivuja kaunokirjallisuutta naisten ja miesten välisen tasa-arvon tärkeydestä, kun tuo sanoma voidaan yhtä hyvin kiteyttää muutamaan esseekappaleeseen. Prosen mukaan hänen kohtaamansa ongelma kumpusi havainnosta, että feministinen taide on usein hyvin kehnoa ja reduktiivista:

The morning after I scrapped the idea of the essay I planned to write, I found myself wondering why so much feminist visual art of the same period seemed, in retrospect, so crappy and reductive. I was thinking in particular of works such as Judy Chicago's
The Dinner Party, a piece which invites the viewer to a monumental formal dinner with a pantheon of female geniouses or, more specifically, to dine (visually and metaphorically) with their genitalia, on plates. I also had in mind artists whose paintings, sculptures, and installations took off from the inarguably true observation that traditional 'women's work' - quilting, beading, embroidery, and so forth - has always been unvervalued. But at this point, frankly, I'd much rather have the quilts, the beadwork and the embroidery than the art these 'crafts' inspired.
In fact all sorts of worthwile causes have spawned work that unintentionally suggests that art needs to do something beyond calling your attention to a problem, or stating a good idea you've probably already had. --- Chekov warned about the problem of trying to combine a work of art and a sermon.
(Francine Prose 2009: "Out from Under the Cloud of Unknowing", 35-36.)

En osaa sanoa olenko Prosen kanssa täysin samaa mieltä siitä, miten kehnoa ja reduktiivista feministinen taide on - se kun on yksi osa sitä naisliikkeen historiaa, jonka ansiosta nyt ollaan tässä (poliittinen pointti). Ja Pompidou-keskuksessa minua kuitenkin vähintään huvittivat esimerkiksi teos suuteluautomaatista (ORLAN:in Le Baiser de l'artiste. Le Distributeur automatique ou presque!, 1977) sekä taiteen kaanoneista muistuttava eksentrinen museokierros (Andrea Fraserin Museum Highlights, 1989) (esteettinen pointti) - sitä paitsi Niki de Saint Phallen taiteellinen ampumaharrastus tuntuu kertovan paljosta muustakin kuin silkasta feministisestä raivosta.

Olen Prosen (ja Tsehovin) kanssa kuitenkin samoilla linjoilla taiteen ja saarnan yhdistämisen ongelmallisuudesta.

Kuten Prose asian ilmaisee, poliittinen ei pidä mysteereistä - ja poliittisen taiteen ongelmana on usein, että se on riittämättömän monimielistä ja outoa. Hyvä taide sen sijaan on nimenomaan mystistä: redusoimatonta yhteen totuuteen, ideologiaan tai päämäärään.

Myös Pompidoun uusi ripustus painii taiteen ja politiikan (feminismin) yhdistämisen ongelmien kanssa. Se on äärimmäisen kiinnostava läpileikkaus naisten tekemää taidetta, ja sekaan osuu useita monivuotisia suosikkejani: Marlene Dumas, Anette Messager, Sophie Calle sekä Yayoi Kusama, jonka sukupuoli tuli minulle itse asiassa yllätyksenä (ja ilona, paikkaamaan vuosia kestäneen Jean Piaget-väärinkäsityksen aiheuttamia traumoja). Mutta samalla kuitenkin on hyvin selvää, että esimerkiksi 1960-70-luvun feministinen taide, jota ripustuksen ensimmäinen osio esittelee, on helposti jotakin muuta kuin taidetta - niin suoran päämäärähakuista ja, Prosen termein, mysteeritöntä se on. Selvää on myös, että taiteilijoita on ongelmallista kategorisoida nimikkeiden "nainen" tai "mies" alle. Esimerkiksi kukaan edellä mainituista ei ole hyvä vain koska hän on nainen, vaan koska hänellä on ainutlaatuinen kyky kääntää taiteeksi (sanoiksi ja kuviksi) osia siitä todellisuudesta ja kokemuksesta, jossa hän ja me muut elämme. Ja tuskin ketkään kaksi taiteilijaa, olivat he molemmat sitten naisia tai miehiä, puhuu samoista asioista ja elää samoja kokemuksia.

Toisaalta, ollaan kuitenkin Ranskassa, ja irigaraylaisen sukupuolieron etiikan mukaisesti voidaan myös todeta, että miksi ei voitaisi ajatella, että naisilla on myös kategoriana jotakin tärkeää sanottavaa taiteelle ja yhteiskunnalle: jotakin erilaista kuin esimerkiksi niillä sukupuoleltaan miehiksi määritellyillä ja kasvatetuilla, jotka hallitsevat gallerioiden seiniä muissa museoissa ja muina aikakausina.

Elles@Centre Pompidou onnistuukin juuri siinä, että se onnistuu näyttämään paitsi erilaisten taiteilijoiden näkökulmia todellisuuteen, myös erot noiden naisten välillä ja jokaisessa yksilössä itsessään. Sellaisena se voikin olla, kuten esittelyteksti sanoo, samanaikaisesti sekä manifesti naisten tekemän taiteen puolesta että kunnianosoitus eri taiteilijoille.

Aiheet ja esittämisen tavat liikkuvat, näyttelyn teemojen mukaisesti ja niiden välillä risteillen, sieltä 60-70-luvun propagandataiteesta: "Feu à volonté" (Niki de Saint Phalle, ORLAN) ruumiiseen: "Corps slogan" (mm. Marlene Dumas) ja narraatioon/kuvien ja sanojen yhteenlimittymiseen: "Le mot à l'oeuvre" (Nan Goldin, Eija-Liisa Ahtila, Anette Messager), abstraktioon ja post-minimalismiin: "Eccentric abstraction" (mm. Yayoi Kusama), installaatioihin: "Une chambre à soi" (mm. Sophie Calle) sekä immateriaalisuuden korostamiseen: "Immatérielles" (Vera Lutter, Yuki Onodera).

Esimerkiksi videoprojektion mediakseen ottavat teokset kertovat näyttelyssä niistä moninaisista ihmistenvälisistä suhteista, joita taide, oli se sitten naisten tai miesten tekemää, lähes aina vääjäämättä käsittelee. Nan Goldinin multimediainstallaatio Heartbeat (2000-2001) kertoo parisuhteiden moninaisuudesta ja niiden intiimistä läheisyydestä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta riippumatta. Eija-Liisa Ahtilan teos Tuuli (2001-2002) puolestaan kuvaa ristiriitoja yksilön suhteessa yhteiskuntaan, mutta ennen kaikkea hänen sisällään: omaa sisäistä konfliktia. Pipilotti Ristin À la belle étoile (2007) (kuvassa yllä), joka on esillä myös Kiasmassa tällä hetkellä, taas ottaa käsitelläkseen koko maapallon tilanteen, minän suhteessa tuntemattomiin toisiin.

The polemicist, or the theorist, or the strategist would have trouble with the stance that Chekov identified as basis for the artist. That is, the notion that writers must admit they understand nothing of life, that nothing in this world makes sense, so all a writer can do is to try and describe it.
Maybe, like other arts, political art might as well start from there - not from the impulse to teach or inform, but from the desire to discover and grope our way from under what a fourteenth-century English monk called the cloud of unknowing.
(Prose 2009, 41.)

2 kommenttia:

aaltopahvia kirjoitti...

Se on kyllä olennainen kysymys, onko tarkoituksenmukaista jaotella mitään taiteessa sukupuolen mukaan. Se tuntuu tarpeettomalta ja väkivaltaiselta linjanvedolta. Mutta kirjallisuudessakin miehiset kirjallisuudenlajit - dekkari, sotaromaani, vakava älyllinen ja yhteiskunnallinen romaani - sekä miehiset päähenkilöt ja miehet kirjoittajina edustavat perustasoa, johon mikään poikkema ei tuo muutosta - siis siihen, mikä kuitenkin nähdään perusoletuksena.

Ehkä on ihan hyvä ensiaskel eristää ja esitellä itsenään arvokkaana sanotaan nyt vaikka "naisten tekemä feministinen taide 60-70 -luvuilta". Silloin ei kyse ole enää yhdestä Naisedustajasta tai Feministisestä sivujuonteesta. Erikseen esiin nostamalla sille annetaan itsenäinen arvo, oletusarvoinen itsenäisen taiteenlajin asema. Uskon, että sille on tarvetta, vaikka se saattaakin lähtökohtaisesti saada kiristelemään hampaitaan.

Anna.O kirjoitti...

Hear, hear! Ja lisäksi on vielä mainittava, että Elles@Centrepompidou oli tosiaan äärimmäisen mielenkiintoinen ripustus, siinäkin antia, poliittista taikka ei.

Pitää käydä tutkimassa ranskalaislehtien ja -blogien mielipiteitä: miten siellä on otettu uusi järjestys vastaan? Kaivataanko Yves Kleinia ja Jeff Koonsia, vai pärjääkö museoväki hetkisen ilman?