Uusi Tarantino

Kävin katsomassa Quentin Tarantinon uusimman ja oli se niin hyvä kuin odottaa voi (huolimatta kritiikkien pienestä ylenkatseesta). Tarantino on kuitenkin edelleen Tarantino: elokuvansa tunteva juonen mestari, väkivaltainen ja viihteellinen, omaperäinen ja älykäs.

Inglourious Basterds:in juoni kiertyy ranskalaisen juutalaistytön henkilökohtaisen koston sekä amerikkalaisten typerän, maailmaavalloittavan sankarillisuuden ympärille. Paskiaisiksi nimitetty jenkkipoppoo skalpeeraa natseja lt. Aldo Reinin (Brad Pitt) johdolla miehitetyssä Ranskassa ja Shosanna Dreyfus (Mélanie Laurent) rakentaa uutta elämää elokuvateatterinpitäjänä natsien täyttämässä Pariisissa. Samalla käydään läpi elokuvan historiaa 1920-40-lukujen Euroopasta. Goebbels esitellään paitsi Hitlerin kätyrinä, myös elokuvatuottajana, ja kun hänen natsielokuvansa "Kansakunnan ylpeys" (ks. traileri "Making of Nation's Pride") tulee ensi-iltaan Pariisissa, saavat kostajat tilaisuutensa. Tarantino tekee maailmansodan historiasta elokuvan historiaa, postmodernia fiktiota.

Yksi elokuvan kiinnostavimmista puolista on sen moraalikäsitys, joka tuntuu tulevan Kantilta. Tarantinon elokuvien moraali on ehdotonta. Minkä langetat toiselle, sen langetat myös itsellesi, murhaajat ansaitsevat kuoleman, tappavat sadistit sadistisen sellaisen. Yksilöt sitoutuvat toimiessaan siihen, että heidän tekojaan voidaan pitää universaaleina lakeina: kuka tahansa on oikeutettu toimimaan heitä kohtaan samoin kuin he itse toimivat. Eikä natseilla siis ole, oman filosofiansa ja toimintansa mukaisesti, minkäänlaista ihmisarvoa.

Tarantino onnistuu esittelemään hienosti natsien arbitraarista ihmiskäsitystä: juutalaisiin kohdistuvan vihan totaalista käsittämättömyyttä. Omassa vihassaan he langettavat itseensä täydellisen vihattavuuden.

Natsien ollessa kyseessä elokuvan ehdoton moraalikäsitys tuntuu vääjäämättä oikeutetulta - ja sillä Tarantino pelaa taitavasti. Inglourious Basterds on tarina kostosta, joka on niin perusteellisesti oikeutettu, ettei katsoja voi kuin ihailla juonen aukottomuutta. Lisäpotkua tuo vielä se, että Tarantinon moraalin mukaan myös kostajat joutuvat vastaamaan teoistaan. Katsoja joutuu hyväksymään, ettei kellekään anneta armoa. Eikä järjestelmä olisi autenttinen vailla muutamia poikkeuksia: Brad Pittin jenkkikostaja Aldo Rein jää basterdseista henkiin, samoin natsikapteeni Landa, joka saa rangaistuksensa ikuisen merkinnän muodossa. Oikeus tuntuu toteutuvan, mutta ontuen, niin kuin tosielämässäkin.

Tarantinon tapa käyttää väkivaltaa on henkeäsalpaavaa: peittelemätöntä, häpeilemätöntä, vähättelemätöntä. Ihmisen pahuus saa rehellisen käsittelyn. Ja silti tehdään viihdettä - tästä Tarantinoa on paljon syytettykin. Inglourious Basterds on kuitenkin todella älykästä viihdettä. Niin paljon asiaa Tarantino on sisällyttänyt elokuvaansa. Toiset elokuvat elävät elokuvassa, visuaaliset yksityiskohdat ovat taidolla rakennettuja ja alusta saakka tarkkailussa ovat myös kielen ja kielitaidon kysymykset. Nyt ei tehdä Hollywoodelokuvaa, jossa saksalaishahmot puhuvat englantia saksalaisittain murtaen. Kielitaidottomille jenkeille nauretaan räkäisesti, mutta myös ranskalaisten, saksalaisten ja brittien stereotypioille. Näyttelijäsuoritukset ovat loistavia. Christoph Waltzin natsi"etsivä" Landa luo elokuvaan kammottavan jännitteen, ja Mélanie Laurentin Shosanna on täydellinen sankaritar. Brad Pittin Aldo Rein sulattaa pois näyttelijää kohtaan Neljästä vuodesta Tiibetissä kummunneet antipatiat. Pitkään aikaan ei ole elokuvateatterissa annettu aplodeja. Nyt annettiin.