Jää - Helen Humphreysin jäätynyt Thames

This book is intended as a long meditation on the nature of ice. Each story is a story of transformation, as ice itself is the result of a transformative process. Because of climate change, brought on by the buildup of greenhouse gases in the atmosphere, we are in danger of losing ice from our world.

If ice disappeared, we would not only lose the thing itself and its stabilizing place in the balance of nature, but we would also lose the idea of ice from our consciousness, and all the ways in which we are able to imagine it.

Helen Humphreysin Frozen Thames (2007) sisältää neljäkymmentä kertomusta siitä, kuinka Thames-joki jäätyi umpeen Lontoon kohdalla. Ensimmäinen ajoittuu vuoteen 1142, viimeinen vuoteen 1895, jonka jälkeen Thames ei ole enää jäätynyt, sillä uusi silta (London Bridge) sallii uomassa niin kovan virtauksen, ettei joki enää voi jäätyä läpensä.

Humphreys muistaa lopussa Virginia Woolfin Orlandon (1928), joka alkaa kuvauksella jäämarkkinoista (Frost Fare) Thamesilla. Humphreysinkin kirjassa kuvataan useampiakin tällaisia markkinoita. Markkinat Thamesin jäällä olivat kuin toinen maailma: eräänlainen karnevalistinen käänne keskellä talvea. Joen jäätyminen rikkoi sen mikä oli normaalia, tutut, sovinnaiset, sovitut käyttäytymismallit. Ei ainoastaan se, että vesi muutti yhtäkkiä muotoa ja että jokea pitkin saattoi kävellä tai luistella tai että sen saattoi ylittää mistä tahansa, vaan myös tämän ihmeen tuottamat mielikuvat, ihmetyksen ilon kokeminen ja siitä kumpuava juhlan tuntu yleensä, tekivät joen jäätymisestä jotakin erikoista.

Virginia Woolf syntyi 1882 ja on mahdollista, että hän on nähnyt ja elänyt tuon viimeisen jään vuonna 1895. Viimeiset markkinat olivat kuitenkin jo 1814. Uusi silta rakennettiin 1830-luvulla, eikä joki enää jäätynyt niin kantavaksi, että sen päälle olisi voinut rakentaa. Vähitellen myös niin kovat pakkaset katosivat, että joki olisi enää jäätynyt. Kun luin Orlandon ensimmäistä kertaa en ollut käynyt Lontoossa talvella ja luulin, jollakin tapaa assosiatiivisesti, että Thames jäätyisi aina. Että jos menisin Lontooseen keskellä talvea, näkisin jäätyneen joen. Tuo ajatuskuva oli väärä.

Entä jos Suomessakin voidaan - ja tulee kohta tarve - laskea kertoja jolloin esimerkiksi jouluna on enää ollut lunta?

Kielellinen huomio asuntokaupoista

Puhutaan asunnon realisoimisesta, kun asunto myydään ja siitä saatu myyntivoitto tupsahtaa pankkitilille. Asunto ikään kuin "realisoituu" rahaksi - vaikka käytännössähän jokin konkreettinen asia (asunto) muuttuu tässä tapauksessa abstraktiksi, rahaksi. Ei siinä ole mitään realistista.

Myöskään mitään realistista ei ole siinä, että joskus ammoisina aikoina ostettu asunto on kasvattanut yhtäkkiä vuosien saatossa hintaansa ja että "realisoinnissa" syntyy summa täysin "ylimääräistä" rahaa. Pikemminkin olisi ehkä hyvä puhua "absurdoinnista" - ainakin silloin, kun tehdään myyntivoittoa.

Kaikki odottavat nyt lamaa vähän niin kuin Tove Janssonin "Kuusi"-novellissa muumiperhe joulua. Minkälainen se lama on ja koska se oikein tulee? Tai ehkä se on sana, joka toteuttaa itse itsensä, vähitellen.

Ensin on onneksi joulu.

Asumisesta ja muuttamisesta, vanhaa ja uutta

Vuosisadan alun vanhoissa rakennuksissa Helsingin keskustassa, Kruununhaassa, Katajanokalla, Punavuoressa ja Kallion seudulla on lukuisia yksiöitä ja kaksioita, joissa on suuria erkkeri-ikkunoita, vanhoja kakluuneita, lautalattiat ja paksut seinät. Rappukäytävä on maalattu osaksi vihreällä tai murretulla punaisella ja koristeltu erilaisin ornamenttikuvioin. 1920-30-luvulle, ja Töölöön, Meilahteen, Munkkiniemeen tai Mäkelänkadulle, tultaessa muodokkaat erkkerit ja kakluunitkin katoavat, samaten koristekuviot, mutta ikkunoiden avaruus jää leveiden ikkunalautojen muodossa. Samaten lautalattiat ja paksut seinät sekä säännönmukaisemmat erkkerit tai parvekkeet. Seiniin on upotettu vanhoja kylmäkaappeja, joista on sittemmin tehty lasivitriinejä.

Isommissa näistä asunnoista huoneita yhdistävät leveät pariovet, peiliovet, ja nykyään modernit tilavat keittiökaapistot ja -laitteet reunustavat oleskelutiloja tai täyttävät vanhan alkovin. Kylpyhuoneissa on mosaiikkilaatat ja kiiltävät suihkukopin ovet - tai jäljellä vanha tassullinen kylpyamme. Vanhat yksityiskohdat, ovet, ikkunat, seiniin upotetut kaapistot, jäävät mutta avaruutta lisätään kaikin mahdollisin keinoin - ennen kaikkea uusilla keittiöjärjestelyillä. Keittiökomerot ovat kadonneet tiehensä, ja jäljellä on I:n L:n tai U:n muotoisia keittiöryhmiä saarekkeineen. Näyttää siltä, että jotkut näistä (post)moderneista keittiöistä tulevat kestämään aikaa ja sointuvat hyvin vanhoihin taloihin. Jotkut taas remontoidaan jälleen muutaman vuoden kuluttua.

Jugendia tai 20-30-luvun klassismia edustava "yksiö" tai "kaksio" on sinänsä hassu käsite. Vuosisadan alkupuolella arvotalojen asunnot olivat kooltaan valtavia, moniosaisia huoneistoja, ja niihin liitetyt palvelijoiden asunnot puolestaan pieniä, saniteettitilattomia yksiöitä. Nykyään suurista asunnoista on halkaistu osia pois ja noita pieniä koppeja yhdistelty 40-50 neliöisiksi kaksioiksi.

Sellainen olisi tarkoitus löytää: leveät ikkunalaudat ja lasiset peiliovet huoneiden väliin. Uusi kaunis avokeittiö. Vanha kivinen rappukäytävä ja ehkä veräjähissi. Ikkunat sisäpihalle tai kattojen yli. Vihreä tai punainen jykevä jugend-linna tai sitten vaalea, klassinen 20-30-luvun asuintalo.

Asunnon vaihtaminen muistuttaa jollakin hämmentävällä tavalla sairastamista. Se vie ajan ja voimat pitkäksi aikaa, kunnes se on ohi. Tunkeutuu jokaiselle elämän osa-alueelle ja laittaa päivät uusiksi. Siitä ei selviä yksin, vaan tarvitaan asiantuntijoiden apua, välittäjiä, pankkivirkailijoita. Omin ja henkilökohtaisin avataan tuntemattomille ihmisille. Ja lopulta sitä huomaa olevansa joko koditon ja hajalla tai sitten tai uuden kodin onnellinen omistaja. Todennäköisesti molempia, sitten.

Oma elämä, tavarat, taulut, kirjat, astiat, kaikki, siirtyy uuteen paikkaan ja tekee uudesta kodista kodin ja vanha jää muistoihin yhtenä elämänvaiheena.

Kyborgeista ja keinoälystä II: Michael Cunnigham "Niin kuin kauneus"

-Kolmannessa erässä minä annoin teille runouden.
-Miksi?
-Säädelläkseni teitä. Poistaakseni ääripäät. Pystyin kyllä rajoittamaan aggressiivisia ominaisuuksianne, pystyin ohjelmoimaan teidät auttavaisiksi ja kilteiksi, mutta halusin lisäksi antaa teille hiukan tajua oikeasta ja väärästä. Auttaa teitä selviämään tilanteista, joita en kyennyt ennustamaan. Ajattelin, että jos teidät olisi ohjelmoitu suurten runoilijoiden töillä, te osaisitte paremmin arvioida tekojenne seurauksia. (479.)

Runouden voimaa...

Michael Cunninghamin romaanitrilogian Säkenöivät päivät (2005) kolmannessa osassa "Niin kuin kauneus" eletään aikaa tulevaisuudessa, säteilyonnettomuuden ja avaruuden valloituksen jälkeen. Avaruusmatkailua varten alun perin rakennettujen humanoidien valmistaminen on hiljattain lopetettu ja yhteiskunnallinen tilanne epävakaa. Robotteja pyritään eliminoimaan ja humanoidi Simon etsii luojaansa saadakseen selville, mikä on se puuttuva osanen, "elämisen tunnun puute", kuten hän sitä nimittää, joka tuntuu estävän häntä olemasta täysin inhimillinen.

Haluan, ainakin jotakin. Tuntuu, että jotakin puuttuu. --- En tiedä, miksi sitä nimittäisin. En minä oikeastaan ole niin kamalan kiinnostunut tunteista. Ainakaan mistään nyyhkyjutuista. Mutta biologiset tuntevat jotakin sellaista, mitä minä en. Esimerkiksi: minä ymmärrän mitä kauneus on, käsite on minulle selvä ja tiedän kriteerit, mutta en aisti kauneutta. Joskus minä melkein tavoitan sen. Mutta en koskaan varmasti, en koskaan niin että se tuntuisi todelta. (398.)

Simonia mietityttää erityisesti kysymys unista. Hän näkee niitä, mutta niissä ilmenee samankaltainen epämääräisyyden ja mielettömyyden tuntu kuin yrityksessä tavoittaa tuota kauneutta. Hän kokee olevansa kaiken aikaa lähellä jonkin saavuttamista, mutta samalla tuo jokin aina pakenee:

Minä saan nukkuessani pieniä välähdyksiä. Ääniä ja kuvia. Ne eivät ole sattumanvaraisia, mutta eivät myöskään kuulu loogisesti yhteen. En oikeastaan tiedä ovatko ne unia vai pelkästään virtapiirien purkauksia. Sikäli kun ymmärrän, biologiset näkevät unia joissa on kokonaisia tarinoita. Salamyhkäisiä tarinoita, usein hämäriäkin, mutta silti johdonmukaisia ja merkityksellisiä. --- [E]ikö sinusta herätessäsi tunnu, että olet nähnyt jotakin tärkeää? Vaikka et täysin tajuaisi sen merkitystä. Eikä sinusta aamulla tunnu, että sinulle on nukkuessasi selitetty jotakin? (455.)

Pikkuhiljaa kuitenkin paljastuu (mehän sen jo tiedämmekin, Simon vaan ei), että robotin kokemukset ovat kuin ovatkin analogisia ihmisen kanssa. Ihmisiä vaivaa täsmälleen samankaltainen kokemus merkityksen pakenemisesta, unissa, suhteessa toisiin ihmisiin ja maailmaan, kauneuden kokemisessa. Emme koskaan ole saavuttaneet kaikkea, täydellisen ja täyteyden kokemus pakenee käsistä, juuri, kun sen on tavoittamassa. Simonin inhimillisyys tulee ilmi myös keskustelussa 11-vuotiaan Exedrol-lapsen, Luken kanssa. Luke osaa asettaa humanoidille tämän inhimillisyyden paljastavat kysymykset: "-Näetkö sinä unia? -Omalla tavallani", "-Pidätkö siitä että olet elossa? -Sanotaan vaikka että olen kiintynyt elämään.", "-Pelkäätkö kuolemaa? -Minut on ohjelmoitu niin. Koneistossa on itsesuojelusiru." (440.)

Kysymykset määrittelevät, ikään kuin vahingossa, inhimillisen olemisen - tai yhden sen muodon. Ja saman tekee myös Simon itse, paljon ennen lopullista ymmärrystä:

Minä vain liikun, tunnustelen sormillani ja olen onnellinen. Hipaista omalla minuudellani jonkun toisen minuutta - sen enempää voin tuskin kestää. (459.)

Loistavan Cunninghamin humanoidi-hahmosta tekee se, että hän on läpikotaisen inhimillinen - itse sitä tietämättään. Juuri näinhän me toimimme. Ja itse asiassa Simon on eräässä mielessä paranneltu versio ihmisestä: tarkalla empatiakyvyllä ja oikeudentunnolla varustettu, kykenemätön vahingoittamaan toista elävää olentoa.

Ajattelin, että jos teidät olisi ohjelmoitu suurten runoilijoiden töillä, te osaisitte paremmin arvioida tekojenne seurauksia. (479.)

Runous, Walt Whitmanin toistuvat säkeet, merkitsevät Cunninghamin trilogian eri tarinoissa eri asioita. Siinä missä ensimmäisessä ja toisessa niissä on jotakin konemaista, kammottavaa - ne tunkeutuvat ihmiseen ja tulevat hänen lävitseen, pakonomaisina puheryöppyinä, tiedostamattomina sanomina - viimeinen tarina kokoaa yhteen runouden elämää luovan voiman. Runous onnistuu inhimillistämään koneen.

Muistiinpano: elämän pelosta luopumisesta

Kulta pieni, ei minulla ole mitään minkä vuoksi pitäisi olla varovainen. Minun elämäni etenee päivä kerrallaan.

Catherine menehtyneen sulhasensa pikkuveljelle kehotettuaan tätä varovaisuuteen tehdastyössä ja saatuaan pojalta saman neuvon takaisin. Michael Cunninghamin Säkenöivissä päivissä (2005/2007, 15).

Politiikka on taas täällä: yhteisöllisyydestä ja sen ulkopuolesta

Tämä sekamelska, jota kutsutaan onneksi: mielenrauhaa, iloa, haasteita, läheisyyttä. Kyse on yksilön taipumusten ja luonteen sovittamisesta osaksi yhteisön pyrkimyksiä, joihin toivon mukaan kuuluu nimenomaan rauha, eikä vain poliittisena päämääränä, vaan syvempänä tietoisuutena elämän tarkoituksesta.

Ehkä onnea etsivä yksilö ei voi saavuttaa hetkellisestikään päämääräänsä vain yksin, auttamatta yhteisöään kohti samaa, kokematta hieman terveellistä stressiäkin siitä. Terveellisen stressin ero vääränlaisesta stressistä on radikaali: se on huolta muiden, ei vain omasta onnesta. (Heidi Liehu 2008 Kultainen varis, 15.)

...rauha, ei vain poliittisena päämääränä, vaan syvempänä tietoisuutena elämän tarkoituksesta...

Näin kunnallisvaalien alla, ehdokkaita katsellessa, tulee helposti taas miettineeksi erilaisia poliittisia ajatusmalleja ja mielipiteitä.

Etenkin yhteisöllisyyden kysymykset pohdituttavat. Nythän päätetään myös niistä yhteisöistä, joissa me elämme - päättäjistä yhteisöillemme. Minkälaista on tuo halu toimia yhteisön hyväksi, johon Liehukin viittaa? Entä mikä on kullekin (yksilölle, poliitikolle) yhteisö? Ketkä siihen kuuluvat, ketkä suljetaan ulkopuolelle?

Olen Heidi Liehun kanssa samoilla linjoilla: onni on laajempaa hyvinvointia, rauhaa, hyvää elämää, mahdollisuuksia kaikille, ei vain itselle tai lähimmille kaltaisille. Se on yhteisön hyvinvointia ja sen rajojen avoimuutta: vieraiden ja vierauden hyväksymistä osaksi yhteisöä.

Meillä normikansalaisilla on velvollisuuksia myös toisia ihmisiä kohtaan ja meidän on pidettävä myös toisten onnea tekojemme päämääränä. Poliitikkojen tehtävänä on toimia näin yhteiskunnallisen lainsäädäntö- ja toimeenpanovallan tasolla.

Yhteisöllä ja siihen kuulumisella tarkoitetaan kuitenkin myös ihan toisentyyppisiä asioita: esimerkiksi velvollisuuksia ainoastaan samaa kansalaisuutta edustavia yksilöitä kohtaan. Yhteisön käsite ei kaikille lue sisäänsä kaikkien yksilöiden oikeutta olla osana sitä: rotu, uskonto, kulttuuri, arvomaailma tai seksuaalinen suuntautuminen ovat syitä sulkea yksilöitä yhteisön ulkopuolelle - huolimatta siitä, että tämä on erilaisten ihmisoikeus- ja tasa-arvolakienkin nojalla kielletty.

Esimerkiksi poliittisen maahanmuuttokriittisyyden ja monikulttuurisuuskritiikin kanssa tuntuu kulkevan usein rinta rinnan puhdas muukalaisvihamielisyys, myös eduskunnassa, kuten Helsingin Sanomat Astrid Thorsin, Anni Sinnemäen ja Panu Laturin kokemusten kautta uutisoi.

Lainsäädäntö ja erilaiset eettiset normistot toki estävät suoranaista rasistista toimintaa, mutta alkanut trendi näkyisi jatkuvan näidenkin vaalien alla (ja ehkä sunnuntain jälkeen myös tuloksena): kunnallisehdokkaista löytyy turhankin helposti ehdokkaita, jotka suoraan myöntävät suhtautuvansa kielteisesti "monikulttuurisuuteen" - mitä tällä nyt sitten ikinä tarkoitetaankaan.

Toki poliittinen kenttäkin on omanlaisensa yhteisö, eikä sieltä voi sulkea pois yksilöitä heidän henkilökohtaisten arvojensa takia, niin kauan kun nuo arvot toteutuvat lain rajojen sisäpuolella. Ja viime kädessä kyse on äänestäjien arvoista ja äänestäjien päätöksestä, saamme siis (kansana) syyttää itseämme. Kehityskulku on kuitenkin huolestuttava.

Mainittu monikulttuurisuus on hämmentävä termi sinänsä, sitä kun on alettu käyttää eräänlaisena muukalaisvihan eufemismina: on paljon parempi puhua "monikulttuurisuuden" tuottamista ongelmista kuin omista rasistisista asenteista tai arvoista, jotka todellisuudessa rakentavat tuota kyseistä ongelmakenttää.

On myös turha enää edes puhua "monikulttuurisuuden" tuomista rikkauksista, kulttuurin muuttumisesta dynaamisemmaksi, toiseuden käsittelemisen merkityksestä meille kaikille, sillä vastaväittäjillä on paljon sellaista sanottavaa, joka menee koko problematiikan ohi. Argumentteja, joiden sisältö on tuttu jo sananlaskuista: "maassa maan tavalla", "oma maa mansikka...", "veri on vettä sakeampaa" jne. Toiseuden ja vierauden poissulkemisella yhteisöistä on pitkät perinteet suomalaisessakin kulttuurihistoriassa.

Lopullinen, syvin, tärkein kysymys on kuitenkin eettinen. Monikulttuurisuudelta ei pidä vaatia hyödyllisyyttä yhteisölle, vaikka sillä sitä voisi ollakin. Toiseuden hyväksymisen ja kaikkien ihmisten tasaveroisen kohtelun on oltava arvo sinänsä.

Tämän sisäistämisen jälkeen voidaan miettiä, miten toimia yhteisössä, jonka jäsenten keskinäiset arvoperustat eroavat toisistaan, joilla on erilaisia intressejä ja päämääriä. "Järkevöittää" sitä maahanmuuttopolitiikkaa (mitä monet vaativat, kun eivät suoraan enää voi puhua rajojen sulkemisesta), parantaa järjestelmää, mutta mieluiten ja ennen kaikkea oppia hahmottamaan ja hyväksymään erilaisia kulttuurisia arvoja.

Itse pystynen elämään myös perussuomalaisten kanssa. Joskin, kun eräässä vaalikoneessa kysyttiin, koetko ympäristösi turvalliseksi, en voinut olla myöntämättä että rasismi ja muukalaisviha kyllä pelottavat. Luulen, että kysymystä ei kuitenkaan ollut tarkoitus tulkita näin. Luulen, että minun oli tarkoitus pelätä niitä "erikulttuurisia" muukalaisia.

Lokafilosofiaa ja uusia harrastuksia

Sataa enkä ihan tee löytöjä.

Olen lukenut vähän Antonio Damasiota ("we're all recovering cartesians") ja tuntuu siltä, että niistä ajatuksista ei kuitenkaan löydy uutta (kartesiolaisen kritiikin kannalta, neurologisesti kyllä varmasti), pikemminkin vain toisenlainen muotoilu sille, mitä on jo sanottu: kyllä, rationalismin itsensätiedostava subjekti on illuusio. Kyllä, Descartes piti kiinni sellaisesta cogitosta, joka johtaa maailmaa harhaan (vielä ei tiedetty tiedostamattomasta, ruumiin intentionaalisuudesta tai siitä, että minuus on prosessi tai damasiolaista "tapahtumien tuntoa"). Kyllä, mielen ja ruumiin kysymys ei ratkea erottamalla niitä toisistaan, päinvastoin. Ja kyllä, inhimillinen organismi on kompleksisempi ja kiinnostavampi ilmiö kuin mitä kukaan 1600-luvulla ajattelikaan - tai edes 1950-luvulla.

Paljon ennen Damasiota Eeva-Liisa Mannerkin kritisoi (puhumattakaan kaikista muista, alkaen siitä Böömin prinsessasta Elisabethista) :

"Descartes"

Ajattelin, mutta en ollut olemassa
Sanoin että eläimet ovat koneita.
Olin menettänyt kaiken muun paitsi järjen.

Sanokaa terveisiä heille kaikille
joiden tieto on salaista
kuten Paracelsus, Swedenborg ja Eberfieldin laskutaitoiset
hevoset,
jotka ottavat juuria ja korottavat potenssiin,
laskevat virtaavia lukuja viisailla kavioillaa, ei päällään
sillä kaviot ja harjoitetut jalat ja oppinut ruumis,
joka parittelee järjen kanssa, ja lapsi
on metodin esitys ja kuviteltu suure

Tänään juoksevat nopeat hevoset yli kuolevan Ranskan
ja rummuttavat kavioillaan peitetyn tiedon
Cartesiuksen ohimoluuhun.
Tänään olen yhtä heidän kanssaan. (Manner 1956 Tämä matka.)

---

Reason is, and ought only to be the slave of the passions, and can never pretend to any other office than to serve and obey them. (David Hume 1739 Treatise of Human Nature.)

Kyky tuntea, kokea, kuvitella ja samastua toisiin ihmisiin ja eläimiin on järkeä tärkeämpää, yksilön elämälle, psyykelle, yhteisölle...

Tämän kaiken neurobiologisen perustan tutkimuksen seuraaminen voisi olla mukava harrastus, siksi se Damasio kiinnostaa.

Ajattelin myös, että olisi mukava harrastaa vaikka hellenististä filosofiaa tai Humen ajattelua, jompaa kumpaa, todennäköisesti mieluiten kaikista vaihtoehdoista. Eräs fonetiikan professori sanoi kerran harrastavansa puolestaan evoluutiota.

Mukavia harrastuksia nämä.

Yksinäisyys ja yhteys. Kaupungin tilat.

Kirjoitin keväällä Pariisista, että koen siellä eräänlaisen hiljaisuuden kaiken hälyn ja vilkkauden keskellä. Olen osa jotakin suurta ja tiivistä ja silti irrallaan siitä ja yksin. Mutta tämä yksinäisyys ei ole mitenkään surullista. Tunnen mahtuvani kaupunkiin, sopeutuvani ympäri vilisevien ihmisten keskelle. Ja aina välillä tapahtuu kohtaaminen, joka ikään kuin liittää minut kaupunkiin vielä lujemmin ja muistuttaa siitä, että kukaan ei ole yksin.

...no man is an island.

Yllä oleva on myös otsikko Jesper Justin videoteokselle (No Man Is an Island 2002), joka on esillä sunnuntaihin asti Kiasman näyttelyssä Notkea katu. Kyse on julkisista tiloista, kaduista, aukioista ja maisemista kronotooppeina - tiloina joihin sisältyy paikan lisäksi muita merkityksiä, ajallisia, historiallisia, kulttuurisia (kronos aika, topos paikka). Justin (jota olen ihaillut

ennenkin) teoksessa keski-ikäinen mies tanssii musiikin tahdissa Kööpenhaminalaisella aukiolla. Aukion reunalla puolestaan kyynelehtii nuori mies, katsoo välillä tanssivaa ja itkee lisää. Miehet tuskin tuntevat toisiaan ja silti molemmat mahtuvat aukiolle, saavat olla julkisessa tilassa ja ottaa sen omakseen eri tavoin. Molemmat käyttäytyvät poikkeuksellisesti mutta se ei tunnu haittaavan ketään. Kaupungissa on lupa olla.

Poikkeuksellinen käyttäytyminen on teemana myös Ahmet Ôgütin sympaattisissa valokuvissa, joissa taiteilija on lavastanut ympäri Helsinkiä (kotikaupungissaan?) Istanbulissa näkemiään erikoislaatuisia tai hassuja kohtauksia. Helsinki muuttuu kaupungiksi, jossa voi kuljettaa lastillista matkalaukkuja rullalaudan avulla, rinkeleitä hatussa, täysiä juomalaseja tarjottimella polkupyörän tangolla, käyttää kaverin kanssa samaa kaulahuivia tai jatkaa tikkaita toisilla lyhtypylvääseen ylettääkseen. "Yhtenäisiä ongelmia, kekseliäitä ratkaisuja" on kuvasarjan otsikko.

Installaatio Mon grand récit: Weep Into Stones (2005) pureutuu samaan aiheeseen kuin minä tuossa taannoisessa Pariisi-postauksessani. Kyse on siitä, miten paikat muuttuvat henkilökohtaisiksi. Historialliset ja kulttuuriset merkitykset saavat meiltä meidän oman henkilökohtaisen historiamme, emootioidemme, valon ja kerrostuvat entisestään. Lee Bul on rakentanut teoksen, joka koostuu erilaisista pienoismalleista, jotka viittaavat 1900-luvun utopistiseen arkkitehtuuriin. Mukaan on liitetty myös sitaatti Sir Thomas Brownelta "Weep into stones/ Fables like sorrow/ Our few evil days". Our few evil days... Mukana on nurinpäin kaadettu Hagia Sofia, Mussolinin aikaista roomalaista arkkitehtuuria, amerikkalaista pilvenpiirtää, moottoritieramppia. Kaikilla niin taiteilijalle henkilökohtainen kuin kulttuurinenkin merkityksensä.

Mutta tärkein syy, miksi halusin nyt sanoa jotakin tuosta Notkea katu-näyttelystä, oli Petra Lindholmin teos No End (2005), jossa nuori nainen kulkee taksilla läpi öisen New Yorkin. Hän on unen ja valveen rajamailla ja kaupungista välittyvät oikeastaan vain yön valot ja erilaiset heijastukset. Subjektiivinen kokemus öisestä suurkaupungista, tietämättömyys tarkasta sijainnista tai ympäröivästä todellisuudesta on yhtaikaisesti pelottava ja rauhoittava ilmiö. Samoin ajatus kaupungista, joka ei koskaan nuku.

Näyttelyesittelyssä luki jotakin siihen suuntaa kuin, että teoksen aiheena ovat "anonyymit julkiset tilat, joissa nainen toisaalta on yhdessä muiden kanssa, toisaalta yksin muistojensa kanssa".

Tämä on juuri se, mitä itse koen Pariisissa ollessani. Matkustaessani viideltä aamuyöllä bussilla halki koko kaupungin eteläisestä 15. arrondissementistä st. Germainin, Châtelet:n alueen, asemien seudun läpi kohti lentokenttää. Tai kävellessäni sateisena syyssunnuntaina pitkin Marais'n kapeita katuja.

Yksinäisyyttä ja yhteyttä.

Lindholmin teoksen taustamusiikkia (the Ark: "No End"):

Traaginen erehdys. "Evoluutio on sopeutumista oleviin oloihin, ei tuleviin."

Kyetäkseen paremmin uimaan ja sukeltamaan siivetönruokit olivat aikoinaan evolutiivisen hitaasti luopuneet lentotaidosta. Sukupuuton valossa se oli traaginen erehdys, mutta niin evoluutio toimii: eliöt sopeutuvat oleviin oloihin, eivät tuleviin, joista eivät vielä mitään voi tietää. Satojatuhansia tai miljoonia vuosia sitten siivetönruokit eivät olleet aavistaneet, että joskus vielä maailmassa olisi olentoja, jotka haluaisivat nukkua yönsä niiden höyhenten keskellä. (Maarit Verronen 2004 Keihäslintu, 160.)

"...olentoja, jotka haluaisivat nukkua yönsä niiden höyhenten keskellä"... Mukavia tuollaiset olennot. Verrosen romaanin siivetönruokki-intoilija on sympaattinen hahmo. Että jollekin kasvaa tärkeimmäksi ja merkityksellisimmäksi se, että saa jäljittää yli sata vuotta aiemmin sukupuuttoon kuolleen linnun elämää.

Viime aikoina olen tullut lukeneeksi kirjoja, joissa käsitellään yhteiskuntaa ja historiaa pikemminkin luonnontieteellisestä kuin humanistisesta näkökulmasta (jos nyt tällaista erottelua haluaa edes tehdä). Olen nähnyt, miten kehityskulkuihin syntyy sattuman kautta katkoksia tai miten evoluutio saa ennalta-arvaamattomia käänteitä ja muuttuu vastavoimakseen. Luonnontieteilijä-humanistien teoksia ja sci-fiä, Verrosta, Philip K. Dickiä jne. Näissä ekologisissa ja teknologisissa romaaneissa tuhoutuvat vuorotellen luonto ihmisen jäljiltä tai ihminen omilta jäljiltään. Eihän siivetönruokki ei ole ainoa eliö, joka ei kyennyt aavistamaan tulevia oloja.

Jäin lisäksi koukkuun Foxilla viime vuonna alkaneeseen scifihömppään "Terminator: the Sarah Connor Chronicles", jossa eletään vuodessa 2007 (kronologisesti toisen ja kolmannen terminaattori-leffan välissä) ja yritetään muuttaa tulevaisuutta ennen kuin kyborgit tuhoavat viimeisenkin ihmisen.

Juoniaddiktina on vaikea ymmärtää sitä, että Terminaattoreissa tulevaisuuden ja menneen välisissä muutosyrityksissä ei aina synny loogista lopputulosta. Miten tulevaisuuden John Connor voi olla sama John Connor kuin vuodessa 1987 tai 2007? Eikö mennyt kaiken aikaa muuta tulevaa toiseksi, sehän noissa on ideana? Eikö John Connor muka tuhonnutkaan itseään geeniperimältään sinä yksilönä, joka hänestä oli tuleva lähettäessään ystävänsä suojelemaan menneisyyteen äitiään ja ystävän muuttuessa hänen omaksi isäkseen? Monimutkaista. Vähän kuin saippuasarjaa spekuloisi. Mutta toisaalta voi lähteä miettimään, että ehkä John on silti identiteetiltään sama, biologiasta ja geeneistä huolimatta, sillä sama sankarillinen äiti pysyy. Ehkä äidin muuttumaton käytös ja suuri rakkaus tekevät pojasta joka kerta saman miehen. Tämä on ehkä tarinan lopullinen opetus, vielä ei voi sanoa. Tulossa on ilmeisesti elokuva Johnin aikuisuudesta siellä tulevaisuudessa, joskus vuonna 2009, meidän ajanlaskuamme. Sitä odotellessa...

Televisiosarjassa mielenkiintoista on myös kysymys robottien (tai kyborgien) mentaalisista kyvyistä (ne eivät ehkä nouse ensimmäisenä pohdinnan kohteeksi Schwarzeneggeriä katsoessa). Näyttää siltä, että Johnia suojelemaan lähetetty (tällä kertaa tyttö)robotti on sarjan mittaan hyvää vauhtia inhimillistymässä. Jos esimerkiksi taide tai luovuus toimivat subjektiuden mittareina, robotti on todella hankkimassa itselleen identiteettiä kiinnostuessaan empatian kysymyksistä ja taiteesta, kauneudesta, tanssista. Vähitellen hän ei ole enää ainoastaan rationaalinen ja intentionaalinen olento (molemmat kyvyt kyborgille ohjelmoitavissa) vaan myös tunteva ja kokeva yksilö. Sarjan ihmishahmot kuitenkin edelleen suhtautuvat tyttöbottiin vihattavana teknologisena oliona, joka uhkaa ihmiskuntaa ja jota ainoastaan käytetään välineenä ihmisten voiton saavuttamiseen. Villi veikkaukseni on, että sarjassa maailman kohtalon tulee kuitenkin ratkaisemaan ihmisten empatiakyky, ei se, saadaanko teknologian kehittyminen katkaistua ajoissa tai viimeinenkin robotti tuhottua maan päältä.

"Evolutiivinen hitaus", josta Verrosen katkelmassa puhutaan, ei toteudu tällaisessa menneen ja tulevaisuuden välillä liikkuvassa scifissä: evoluutiosta tuleekin silmänräpäyksessä tapahtuvaa kehitystä, sopeutumista tuleviin oloihin jossakin eri mahdollisten maailmojen väliltilassa, kun kaikki vaikuttaa kaiken aikaa kaikkeen ja menneisyys ja tulevaisuus muuttavat toisiaan hurjassa ajattomassa limbossa.

Erilaisia traagisia erehdyksiä...

Muistiinpano: Peter Hoeg rakkaudesta, Kasper ja Stine

[Keskeneräiset]

Absoluuttisen sävelkorvan ja fyysikon vuoropuhelu rakkaudesta Peter Hoegin romaanissa Hiljainen tyttö.

Päähenkilö Kasper rakkaudesta naisiin:

Naisellisella ei ole tiettyä ääntä. Ei tiettyä sävellajia. Ei tiettyä väriä. Naisellinen on prosessi. Siinä hetkessä jossa dominanttiseptimisointu purkautuu duurisävellajin subdominanttiin, siinä hetkessä kuulee naisellisen.
Kasper oli siihen saakka elänyt dissonanssissa. Äkkiä hänen asuntovaununsa ei ollut enää asuntovaunu. Se ei ollut enää pyörillä liikkuva liiteri. Se oli koti.
Stinen läsnäolo nosti esiin värejä, joita hän ei ennen ollut nähnyt. Se pyöristi kulmia, se kutsui näkyviin pintoja, joita ei ollut ennen ollut. Se muutti kirjojen sisällön. Ja nuottien. Bach olisi kuulostanut toisenlaiselta ilman naisia. Todennäköisesti hän ei olisi kuulostanut ylipäänsä ollenkaan. (Hoeg 2008 Hiljainen tyttö, 281.)

Stinen hahmo rakkaudesta ja yhteydestä toiseen:

-Minä luulin, että rakkaus on muoto, hän sanoi. -Että se olisi tunteita, jotka kerrostuvat tietyn olennon ympärille. Tietyn sydämen. Kasvojen. Äänen. Sinun kanssasi rakkaus on jotain aivan muuta. Se on kuin jokin avautuva. Ovi. Avoimuus. Kuin jotain, minkä kautta minä putoan ulos. Se muuttuu kaiken aikaa. (s. 305.)

-Kun tuntee toisen ihmisen tuoksun, Stine sanoi, - tuntee olevansa aivan lähellä. Vaikuttavat aineet - esterit ja rasvahapot - ovat liuenneina ihon rasva-aineisiin, mistä hikoamisprosessi vapauttaa ne. Suun ja nenän avoimilla limakalvoilla ne taas tiivistyvät. Me huomaamme sen tälläkin hetkellä. Siinä, missä me olemme nestettä ja tuoksuja, olemme hyvin lähellä yhteensulautumista. Sieltä on lähtöisin tunne, että se voisi olla mahdollista. Että viimeinen kahta ihmistä erottava kalvo voisi hajota. Mutta niin ei tapahdu. Ei koskaan. (s. 308-309.)

-Dirichlet'n väittämä, Stine sanoi. - Se on minimaalisia pintoja koskeva. Erittäin kaunis todistelu. Kun laajennamme pintaa, se pyrkii, samalla kun antaa periksi, peittämään mahdollisimman pienen alan. --- -Kaikki elolllinen, Stine sanoi. -Ja kaikki eloton. Pyrkii samanaikaisesti laajentumaan ja pysymään. Myös rakkaus. Se on arvoitus. Miten voi pudota vapaasti? Hellittämättä otetta hätäjarrusta? (s. 313.)

Ja vielä Kasper:

Rakkaus liittyy tavalla tai toisella jälleentuntemiseen. Tuntematon voi kiehtoa meitä ja vetää puoleensa, mutta rakkaus on kiireetöntä kasvamista ympäristössä, jossa vallitsee luottamus. Siitä hetkestä jona oli nähnyt Stinen rannalla Kasper oli kuullut jotakin jo ennen kuulemaansa, se oli luottamusta ja se kuului nytkin. (s. 422.)

Rukouksesta I: Hoeg ja Perko

Joudun nyt juoksemaan näitä ajatuksia läpi asiaan paremmin tarttumatta mutta jotakin on silti pantava muistiin ennen kuin kaikki katoaa. Tulee siis vielä postaus "Rukouksesta II".

Kuuntelin tänään Suomenlinnan kirkossa, Viapori Jazziin liittyen, Jukka Perkon, Severi Pyysalon ja Teemu Viinikaisen tulkintoja suomalaisista ja ulkomaisista virsistä. He ovat taltioineet levynkin, nimeltään Maan korvessa, ja olen sitä kuunnellut mutta live-esitys, valkea kirkkotila meren keskellä ja odottava yleisö kirkon penkeillä tekivät kokemuksesta, noh, hienon, koskettavan. Jotenkin vaikea löytää sanoja...

Ei ole mitenkään uusi asia linkitä yhteen uskonto tai jokin jumalallinen ja musiikki. Meillähän on Bach. Eeva-Liisa Mannerin romaanissa Tyttö taivaan laiturilla on esimerkiksi hieno kuvaus siitä, miten musiikki lähestyy transsendenttia ja millainen on subjektin kokemus tässä kaikessa.

Rupesin ajattelemaan nyt uskonnollisen musiikin, virren, ja rukouksen välistä yhteyttä. Rukouksen tarkoitushan on, pohjimmiltaan, antaa tukea yksilölle ja mahdollistaa kommunikaatio jonkin toisen kanssa. Tuo toinen voi olla Jumala tai ihan yksinkertaisesti vain minä itse, joku, joka kuuntelee. Samaten taide voi toimia psyykettä, mielikuvitusta, olemista tukien, vuorovaikutusta rakentaen. Ja erityisesti juuri musiikki, kielen rajat ylittävänä, kykenee ilmaisemaan sanomattomia kokemuksia ja päästämään ilmoille sen, mitä me koemme mutta mitä emme kykene artikuloimaan. Se ikään kuin, rukouksen tavoin, vapauttaa meidät kokemuksestamme ja saa meidät jakamaan sen toisen kanssa. Voisi siis ajatella, että musiikki jollakin tasolla tavoittaa kaikkein todellisimman ja on ikään kuin rukousta vailla sanoja. Se yhdistää taiteen ja rukouksen voimat.

Myös Peter Hoegin Kasper Hiljaisessa tytössä havaitsee sen eheyden, joka voi syntyä tämän - musiikin, rukouksen, rakkauden (merkityksen) - avulla. Musiikki pitää yllä merkitystä ja elämää, kun kaikki ympäriltä on hajoamassa:

Hän kuuli sateen soittavan katolla, ehkä Bachin kantaatteja. Kahden vuorokauden jälkeen hän kuuli Haydnin kuusi jousikvartettoa täysin selvästi, ne jotka Haydn oli kirjoittanut kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ja niiden jälkeen soivat Mozartin kuusi kvartettoa, jotka olivat vastaus Haydnin säveltämiin. Siinä vaiheessa Kasper oli alkanut katsella yöuniaan silmät auki. Hän tajusi kyllä, että se mitä tapahtui musiikille ja sateelle oli yritys säilyä hengissä. Yritys luoda koossa pitäviä kokonaisuuksia hajoavaan todellisuuteen. (514.)

Hän tiesi elävänsä eräänlaista psykoosia, olevansa sen sisällä. Huoneen aaltoilevien seinien välissä muotoutui ihmishahmoja joilla oli eläimen pää, hän ymmärsi heti, että ihminen, joka viskattaisiin varoituksetta tähän tilaan missä hän nyt oli, menettäisi järkensä.
Hän tajusi että juuri rukous piti yllä eräänlaista mielenrauhaa. Se eteni vakaasti syvänä, musikaalisena sopeutumisena ympäristön rakenteettomuuteen. Rukous on hirsilautta, joka voi kuljettaa meidät vahingoittumattomina läpi avioerojen, läpi kaatokännien, sienitrippien, kolmannen asteen kuulustelujen, kuulemma jopa läpi kuoleman.
Rukous ja rakkaus. (Hoeg 2006, 518.)

Muistiinpano: Impatiens noli me tangere

Impatiens noli me tangere (suom. lehtopalsami) on hiirenvirnaa tai hajuhernettä muistuttava kasvi, jolla on keltaiset tai oranssit kukat. Nimi on latinaa, ja se tarkoittaa sanatarkasti "kärsimätön, älä koske minuun". Englanninkielisissä maissa kasvi tunnetaan myös nimellä "touch-me-not". Jos sen kukintoja koskettaa loppukesästä, kasvin siemenet ponnahtavat ulos kukasta ja lentävät pitkällekin. Tämä on lehtopalsamin tapa olla ja lisääntyä. Hyvä asia siis, kielteisestä ilmaisusta huolimatta.

Tämä tuli mieleen hiljattain, kun riitelin ja keskustelin kärsimättömyydestä. Jotkut tarvitsevat aikaa leppyäkseen, kun toiset ovat jo pian valmiita unohtamaan. Ei se ole sen kummempaa, mitenkään monimutkaista. Mutta kärsimättömällä voi olla raskasta hitaan leppyjän kanssa. Ja toisaalta, aika antaa tilaa. Mutta luonnossa kärsimättömyys tuottaa hedelmää, huomasin.

Jos tästä kaikesta (haluaa) löytää (vielä lisää) outoa metaforisuutta, voisi ehkä jatkaa huomauttamalla, että alun perin se oli Jeesus, joka lausui Maria Magdalenalle tuon noli me tangere:n, heti ylösnousemuksen jälkeen...

Muistiinpano: Interferenssi. Sitaatteja Hoegiltä.

Törmäsin käsitteeseen nimeltä interferenssi. Ensin psykoanalyysia pohtiessani ja vain muutamaa päivää myöhemmin Peter Hoegin uusimmassa romaanissa. Yhteensattuma tuntui jotenkin erikoiselta ja on pakko kirjata nämä sitaatit muistiin.

Heikki Majava viittaa artikkelissaan "Mieli, kieli ja ruumiillisuus nykypäivän psykoanalyyttisessa terapiassa" (Psykoterapia-lehti 2003, 22 (2), 85-96) interferenssiin psykoanalyyttisenä terminä. Hänen mukaansa se on eräänlaista tunteensiirtoa, joka edeltää transferenssiä; hyvin varhaista, perustavanlaatuista vuorovaikutusta, joka ei vielä tunne subjektia tai objektia. Termin alkuperäinen merkitys puolestaan tulee fysiikasta:

[V]arhaisten, yksilöllisesti eriytymättömien, nimeämättömien ja läheisesti ruumiillista alkuperää olevien taustatunteiden siirtymätapahtumaa nimitetään interferenssiksi (Untertragung), jolla tarkoitetaan fysiikassa ”kahden tai useamman rytmisen, värähtelevän aaltoliikkeen toisiaan vahvistavaa tai heikentävää yhteisvaikutusta”. (Majava 1992).

Peter Hoegin romaanissa Hiljainen tyttö sama termi esiintyy puolestaan musiikillisena terminä - mutta taustalla kaikuu sama ajatus. Hoegin romaanin päähenkilö Kasper kuulee ihmisten sävellajit, luonnon, elämän soinnin ja jopa rakennukset ja koneet. Interferenssi on nyt ihmisten välistä sointia, sävel, joka syntyy vuorovaikutuksessa:

Leikki on interferenssi ilmiö. Kaksi leikkivää lasta muodostaa tasapainotetun vastaparin. Kolme lasta synnyttää liikkuvamman mutta myös dynaamisemman yhteissoinnin. Neljä lasta polarisoituu taas kahdeksi kaksoisyksiköksi, vakaammaksi kuin kolmio. Viisi on taas liikkuva, kuusi on normaalisti suurin määrä lapsia, joka pystyy improvisoituun yhteisleikkiin ilman että yksi dominoiva johtaja heidän keskuudestaan määrittäisi leikin rakenteen. Seitsemän lapsen Kasper oli nähnyt leikkivän tasapainoisesti ja tasa-arvoisesti vain kerran, he olivat olleet sirkustaiteilijoiden lapsia, jotka olivat matkanneet sirkuksen mukana kokonaisen kesän, näytäntökausi oli ollut lopuillaan, lapset olivat tienneet kohta eroavansa ja leikki oli kestänyt alle tunnin. Yli seitsemän lapsen ryhmä vaati aikuisten ulkopuolelta antamia ja valvomia sääntöjä, kuten esimerkiksi pallopeleissä.
Hänen edessään ei ollut ainoatakaan aikuista. Ryhmässä ei erottunut dominoivaa sointia. Lapsia oli yksitoista. Ja leikki oli täydellisen harmoninen.
---
Lapset lähettivät ympärilleen tavallisia fyysisiä äänia niin kuin kaikki lapset, niin kuin kaikki ihmiset. Mutta niiden äänten takana oli jokin toinen taso avoinna. Taso, joka ulottui syvälle hiljaisuuteen. Lasten systeemit olivat vuorovaikutuksessa siinä hiljaisuudessa, Kasper kuuli sen.
Heidän interferenssinsä oli eräänlaista sydämellisyyttä. --- Tämä oli vuorovaikutusta viestimessä, jonka intensiteetti oli valtava.
---
He olivat levittäneet oudon hiljaisuutensa pallon muotoiseen alueeseen, jonka läpimitta oli ehkä viitisenkymmentä metriä. Kasper tiesi, että sen alueen sisäpuolella todellisuuden äänellinen jäsentäminen ajassa ja tilassa oli lakannut.
(Hoeg 2006, 136-139.)

Romaanin Kasper, joka kuulee kaiken, etsii jonkinlaista perustavaa hiljaisuutta, joka lähestyisi jumalaista. Nuo lapset pystyvät tarjoamaan sen. Harmonian, hiljaisuuden, yhteyden. Inhimillisyyden.

Toinen kiinnostava aihe Hiljaisessa tytössä liittyy Kasperin tapaan hahmottaa yksilön identiteettiä ja kysymystä inhimillisyydestä, samaten musiikin kautta:

Kempf [Hitlerin parturi] onnistui kuuntelemaan Hitlerin systeemiä. Hän sanoi minulle, että sen miehen persoonallisuus oli päällisin puolin kunnossa. Pieni, mutta kunnossa. Mutta siinä oli aukko. Siitä aukosta virtasi sisään tuhoisaa kollektiivista hälyä. Ymmärrätkö sinä? Pahoja persoonallisuuksia ei ole. Persoonallisuudessa on aina pohjimmiltaan myötätunteva sointi. Vaarallisia ovat ne kohdat missä meidän ihmisyydessämme on aukko, ne kohdat joissa me emme resonoi. Siinä, missä uskomme olevamme jonkin korkeamman asian palveluksessa, siinä meidän tulee kysyä itseltämme, onko se asia todella korkeampi. Siinä meitä viedään. Joissakin kulttuureissa sitä sanotaan demoneiksi. Meillä ei ole sille sanoja. Mutta minä kuulen sen. Se on sodan melua. Kollektiivista vihaa. (Hoeg 2006, 243.)

Elokuu

Pyöräilin eilen aamulla syysmyrskyssä töihin ja tuntui onnelliselta. Kesä on ehkä ohi mutta tämä sateinen elokuu on kaunis. Syksyllä on uusia asioita tiedossa, uusia opintoja ja vanhojen lopettamista.

Tänä aamuna paistaa taas aurinko mutta ikkunat huurustuivat suihkun jälkeen. Pitäisi kirjoittaa vihdoin se gradu valmiiksi. Esimerkiksi nyt voisi olla hyvä hetki aloittaa, jatkaa.

Kesä oli rauhaisa. Ei matkoja mutta monta muuttoa. Elämää pienen eläimen kanssa (se juuri heräsi, venytteli eteisen matolla, työnsi kuononsa hiekkalaatikkoon, kipitti syömään ja nappasi ruuat nurkkaan pöydän alle). Rästielokuvia, muutama kirja ja muutamia näyttelyitä.

Näin Anton Corbijnin, Pekka Halosen ja Matti Saanion, Fennofolkia, puuveistoksia EMMAssa, Sanna Kanniston Korjaamolla, Dora Wahlroosin Hämeenlinnassa ja Sam Vannin Meilahdessa. Näistä puuveistokset ja Sam Vanni olivat parhaita kokemuksia. Veikko Hirviniemen toisiaan kiertelevät puiset sudet jäivät mieleen EMMAsta, samoin Sam Vannin violetti ja vihreä Meilahdesta. Molempiin ehtii vielä.

Olen lukenut ihanaa kesäkirjaa:

... if odour were visible as colour is, I'd see the summer garden aureoled in rainbow clouds... Robert Bridges The Testament of Beauty IV

Tuoksu on puutarhan neljäs ulottuvuus, näkymätön ja usein tiedostamatonkin, mutta silti koko ajan läsnä oleva. Bridgesin runokuva on osuva, sillä monet tuoksut muuntautuvat, leijuvat, häipyvät ja palaavat taas takaisin. Ne ovat vaihtelevia, kiusoittelevia, houkuttelevia ja saavuttamattomia kuin taivaan pilvet. Tuoksujen viehätys onkin niiden yllätyksellisessä käyttäytymisessä. Kuusaman ja syreenin tuoksu leviää vaivattomasti laajalle alueelle. Useimpien kukkien tuoksut tuntuvat niiden lähistöllä, mutta jotkut kätkevät ne niin syvälle sisikuntaansa, että ne havaitsee vasta, kun painaa nenänsä aivan kukkiin kiinni. Tarhakalliokielon (Polygonatum hybridum) kapean kellomaiset, maahan katsovat kukat tuoksuvat ihanasti ja voimakkaasti manteleilta ja vaniljalta. Sen huomaa kuitenkin vasta, jos ottaa ja kääntää kukat ylösalaisin ja painaa nenänsä niihin. (Eeva Ruoff 2003 Tuoksujen puutarha, 11.)

Eeva Ruoff yhdistää teoksessaan kauniisti kirjallisuutta, kulttuurihistoriaa sekä puutarhan, kasvien ja niiden tuoksujen tarinaa. Yhden kirjassa esitetyn anekdootin mukaan Sibelius on sanonut sulavan lumen tuoksuvan "rikoksilta, nuoruudelta ja kärsityiltä vääryyksiltä". Sain taas muistaa, että mäkimeirami on oreganoa ja että "Madame Hardy" on valkea damaskonruusu.

Tänä vuonna Espan istutukset on tehty mangoldista ja persiljasta. Monissa paikoissa jäljitellään ryytimaata tai luonnonniittyä. Pujo ei allergisoi aivan yhtä pahasti kuin ennen. Ja juoksulenkillä pellon läpi ruis tuoksuu lapsuuden kesiltä Mäntsälässä. Kesä on niin villin kuin rakennetunkin luonnon aikaa.

Muistiinpano: Zizek tai Hitchcock, taikuus ja manipulaatio

[Keskeneräiset]

Slavoj Zizek kertoo dokumentissaan A Pervert's Guide to Cinema Hitchcockin ajatuksesta luoda emootioita manipuloiva kone. Ajattelin, että Hitchcock havittelee taikuutta:

Hitchcock was obsessed with this topic of manipulating emotions. His dream was even that once in the future, we would no longer have to shoot narratives, our brains will be directly connected to some machine and the director would only have to press different buttons there and the appropriate emotions will be awakened in our mind.

...Taikuus on sitä, että asiat, kuvat, sanat latautuvat emotionaalisesti, saavat affektiivisen merkityksen.

Locked-in ja kommunikaatio sekä muistiinpano vanhemmista

Katsottiin eilen Perhonen lasikuvussa (Le Scaphandre et le papillon, 2007).

Julien Schnabelin ohjaus perustuu Elle-lehden entisen päätoimittajan Jean-Dominique Baubyn romaaniin halvaantumisestaan ja locked-in -syndroomasta sekä siitä, miten hän pystyi kertomaan tarinansa ruumiinsa vankilasta kirjain kirjaimelta, sivu sivulta, kommunikoimalla ainoastaan silmänräpäytyksen avulla.

Baubyn näkökulmaan keskittyvä kuvaus ja hetkittäinen erottuminen siitä, ikään kuin muistutuksena "meidän" maailmamme olemassaolosta, loi läpi elokuvan jatkuvan emotionaalisen intensiteetin ja hyvin vahvan samastumisen kokemuksen. Tätä tuki myös kertojan ääni, Baubyn sisäinen monologi, joka lukkiuttuu Baubyn sisäiseen maailmaan ja jota kukaan muu kuin katsoja ei kuule. Baubyn sisäisen maailman murtaa kuitenkin vähitellen puheterapeutin yritys mahdollistaa kommunikaatio. Puheterapeutin luettelema hypnoottinen kirjalitania ("e, s, a, r, i, n, t..."), jonka avulla Bauby muodostaa sanomaansa, alkaa vähitellen muodostaa aivan omaa merkitystään - merkitystä, joka perustuu äänteiden soinnillisuuteen sekä lausujan ja Baubyn väliseen tunnelataukseen. Käy myös niin, että ajan kuluessa terapeutin ja Baubyn yhteys kasvaa niin voimakkaaksi, että kirjaimia tai sanoja tuskin tarvitaan: terapeutti kykenee vastaamaan Baubyn sisäiseen monologiin. Kommunikaation ihme tapahtuu.

Viestinnän vaikeus myös korostaa, paradoksaalisestikin, sanoman muotoa: Baubyn kieli on uskomattoman kaunista. Tätä tietenkin korostaa vielä se, että tiedämme miten tarkoin jokainen kirjain ja sana on punnittu. Paul Cantelonin musiikki - ja koko soundtrack - on myös hieno.

Elokuvan sisällöstä kaksi asiaa kosketti eniten. Ensinnäkin Baubya ympäröivien hoitohenkilöiden (erityisesti hoitavan neurologin ja puheterapeutin) ymmärrys ja empatiakyky, joka tuntui lähes uskomattomalta. Toiseksi Baubyn oma kasvava ymmärrys vanhemmuuden merkityksestä. Huolimatta puhe- ja ilmaisukyvyn menetyksestä elokuvassa syntyy mahdollisuus perhesuhteiden uudelleenrakentamiseen monien virheiden ja hylkäämisten jälkeen. Rakkaus kannattelee kieltä ja kykyä kommunikaatioon, ei toisin päin.

Jeanette Winterson puolestaan muistuttaa siitä, miten tärkeää on jossakin vaiheessa erottautua vanhemmista ja heidän kertomuksestaan ja konstruoida oma tarinansa:

There are two facts that all children need to disprove sooner or later; mother and father. If you go on believing in the fiction of your own parents, it is difficult to construct any narrative of your own.

In a way I was lucky. I could not allow my parents to be the facts of my life. Their version of the story was one I could read but not write. I had to tell the story again.

I am not Freudian. I don't believe I can mine the strata of the past and drill out the fault-lines. There has been too much weathering; ice ages, glacial erosion, meteor impact, plant life, dinosaurs... (Winterson 2005, 140.)

Sitaatin loppu nyt oikeastaan vaan tuon Freudin takia. Minuus on eroosioiden tuotetta ja menneisyys on monilta osin pysyvästi menetetty erilaisten kerrostumien ja kulumien alle.

Muistiinpano toistosta, jatkamisesta, paluusta

"I return to problems I can't solve, not because I'm an idiot, but because the real problems can't be solved." (Jeanette Winterson 2005 Weight, 137.)

Siinä syy jatkaa ja palata samaan pisteeseen kerta toisensa jälkeen.

Kuten Maurice Blanchotkin kirjoitti (tosin ehkä hieman negatiivisempaan sävyyn, ks. alla), monia kirjoittajia vaivaa kykenemättömyys lopettaa: halu palata samaan pisteeseen, samaan tarinaan, samaan kertomukseen kerran toisensa jälkeen. Wintersonille tällainen tarina on tarina Atlaksesta kannattelemassa maapalloa, tarina painosta, rajoista, halusta ja vapaudesta:

I chose this story above all others because it's a story I'm struggling to end. Here we are, with all the pieces in place and the final moment waiting. I reach this moment, not once, many times, have been reaching it all my life, it seems, and I find there is no resolution.
I want to tell the story again.
That's why I write fiction - so that I can keep telling the story. I return to problems I can't solve, not because I'm an idiot, but because the real problems can't be solved. (Winterson, 137.)

Me kerromme tarinoita uudelleen ollaksemme olemassa; olemassaolomme tarinaa, historiaa, tiedettä. Wintersonille Atlas-myytti on tarina meistä ja maapallosta, elämästä maan päällä. Siinä kiteytyvät olemassaolomme elementit - historia (aika) ja avaruus.

---
Blanchot:

Kirjailijaa hallitseva tarve palata samaan pisteeseen näkyy pakkomielteessä palata hänen suosimaansa aiheeseen, joka puolestaan pakottaa hänet toistamaan asian, jonka hän on jo sanonut, joskus rikastuneiden lahjojen voimalla ja joskus köyhtyen hämmästyttävästi ja jaaritellen samoista asioista yhä heikommin ja yksitoikkoisemmin. (Blanchot 2003, 22.)

Muistiinpano: Jeanette Winterson autenttisuudesta ja psyykkisestä tilasta

Autobiography is not important. Authenticy is important. The writer must fire herself through the text, be the molten stuff that welds together disparate elements. I believe there is always exposure, vulnerability in the writing process, which is not to say it is either confessional or memoir. Simply, it is real.

Right now, human beings as a mass, have a gruesome appetite for what they call 'real', whether it's Reality TV or the kind of plodding fiction that only works as low-grade documentary, or at the better end, the factual programmes and biographies and 'true life' accounts that occupy the space where imagination used to sit.

Such a phenomenon points to a terror of the inner life, of the sublime, of the poetic, of the non-material, of the contemplative. (Jeanette Winterson: Introduction, Weight (2005.)

Kirjoitus kumpuaa subjektista ja tuottaa subjektiutta. Se on imaginaarista ja subliimia, hajottavaa ja rakentavaa, fiktiivistä ja totta yhtä aikaa. Winterson on Paino-romaaninsa esipuheessa huolissaan mielikuvituksen tilan katoamisesta. Hänelle on tärkeää kertoa tarinoita ja kertoa niitä uudelleen, niin kuin tässä uusimmassa romaanissa antiikin Atlas-myyttiä. Toisintaa ja muokata, luoda imaginaarisia tiloja. Todellisuus on Wintersonille jotakin muuta, kuin se, mitä tosi-tv meille näyttää. Tästähän se Julia Kristevakin oli huolissaan, psyykkisen tilan kaventumisesta mielikuvituksen kadotessa, todellisen (lue autenttisen) katoamisesta ajattelun kadotessa ja peittyessä mielikuvituksettomiin kuviin "todellisuudesta".

"I am not a writer, just a gifted eccentric"

- Cunninghamin Virginia Woolf.

Mitä on kirjoittaminen, ja miten siihen pystyy? ...Fragmentteihin, joiden välille muodostuu merkitys.

Ja vielä enemmän: mitä on taiteentutkimus, ja miten siihen pystyy? Kuuntelin professori Riitta Nikulan jäähyväisluennon. Vastaus; esteettisten ja historiallisten arvojen analysointia, empiriaa ja käsitteiden määrittelyä, katsomista ja kokemista.

On tasapainoilu formalismin ja historiallisen näkökulman välillä. Laji ja tyyli tai omaperäisyys ja yksilöllisyys. Sitten tieteen paradigmat. Tieteidenvälisyys: vaikka psykologian suo, jossa rämmin. Havaitseva, kokeva lukija, minä subjekti, ja luova taiteilija, joka hajoaa tekstuaalisuuteen.

Pitäisi olla kyky itsensä kadottamiseen ja sujuva kynä, tarmokkuus sen eksentrismin sijaan.

Writing is a solitary business. It takes over your life. In some sense, a writer has no life of his own. Even when he's there, he's not really there.
Another ghost.
Exactly. (Paul Auster: Ghosts 1986, 178.)

Kertomuksia kertomusten vaaroista

Meidän on ensinnäkin valvottava tarujen sepittäjiä. Jos he keksivät hyvän tarinan, hyväksymme sen, muussa tapauksessa hylkäämme. (Platon, Valtio 377c.)
---
Meidän täytyy siis valvoa myös niitä runoilijoita, jotka ryhtyvät kertomaan tämänaiheisia [Haadeksen kauhuista kertovia] taruja. Meidän on pyydettävä, että he kuvaisivat elämää Haadeksessa ylistävään sävyyn eivätkä aina vain parjaisi sitä. (386 b.)
---
Sitten on poistettava myös kaikki tähän aiheeseen [Haadekseen] liittyvät pelottavat ja kaameat nimet. --- Pyyhimme kai pois myös ne valitusvirret ja voivotukset, jotka on pantu maineikkaiden miesten suuhun? (387b-d.)
---
Ja sitten edelleen: totuutta on toki pidettävä suuressa arvossa. Jos äsken olimme oikeassa, jos siis valhe todellakin on jumalille hyödytöntä mutta ihmisille hyödyllistä eräänlaisena lääkkeenä, se on tietenkin jätettävä vain lääkärien käyttöön ja kiellettävä maallikoilta. (389b.)

Platonin Valtiossa hyviä hallitsijoita ja valtion vartijoita kasvatetaan ihanteellisiksi mm. taiteiden (musiikin ja runouden) avulla. Samalla valtion taidekäsitystä määrittää vahva säännöstö siitä, minkälaista taide saa olla. Niin taiteen sisällöt (aiheet) kuin myös sen muodot (esim. jäljittelevä taide, mimesis) ovat jatkuvan sensuurin kohteena. Lisäksi erityisesti valheiden kertominen on paheksuttavaa ja kiellettyä. Tästä päästään analogiaan, jonka mukaan kertomukset vertautuvat valheisiin, ja lopulta päädytään siihen, että vain todet kertomukset ovat kasvattavia ja turvallisia.

Mielikuvitus, tarinoiden sepittäminen, on jotakin yksilöille vaarallista ja uhkaa heidän muodostamansa valtion toimintaa.

Paul Austerin Lasikaupungissa puolestaan Paul Auster-niminen kirjailija kertoo kirjoittavansa esseetä Don Quijotesta. Hän argumentoi, että vaikka Cervantesin teoksen tarkoitus on toimia esimerkkinä sepitelmien vaaroista (Don Quijoten maailmahan on hänen lukemansa fiktion sumentama tai värittämä - juuri tätä ilmiötä Platonkin kai pelkäsi, fiktion muiden huonojen vaikutteiden lisäksi), todennäköisesti myös Cervantes salaa rakasti niitä romanttisia tarinoita, joiden maailmassa hänen romaaninsa päähenkilö elää:

You can't hate something so violently unless a part of you also loves it. In some sense, Don Quixote was just a stand-in for himself [for Cervantes]. (98.)

Austerin Lukitun huoneen kertoja puolestaan toteaa:

Everyone knows that stories are imaginary. Whatever effect they might have on us, we know that they are not true, even when they tell us truths more important than the ones we can find elsewhere. (251.)

"Kaikki tietävät, että tarinat ovat mielikuvituksen tuotetta." Ja silti ne kertovat totuuksia elämästä ja ihmisyydestä, tärkeitä sellaisia. Platon ei ottanut tätä seikkaa huomioon Valtiota kirjoittaessaan, vaikka tiedostikin kuinka valtava vaikutus runoudella ja imaginaarisilla toiminnoilla on ihmiseen. Mahdollisesti hän aliarvio ihmisten kykyä ymmärtää tarinoiden fiktiivisyys - ja päätyi sensuuriratkaisuun tarinoiden voiman, sen pelon, edessä.

Platon kirjoitti kuitenkin ihannevaltionsa säännöstöihin myös poikkeuksen: yleisen edun nimissä hallitsijoille annetaan oikeus valehdella kansalaisille ja sepittää taruja. Esimerkiksi valtiossa vallitsevan hierarkisen järjestyksen olemassaolo nojaa yhteen tällaiseen sepitettyyn taruun, myyttiin ihmistenvälisen hierarkian synnystä ja jumalaisesta perustasta:

Jokin aika sitten puhuimme välttämättömyyden sanelemista valheista. Millähän tavoin me nyt voisimme saada itse hallitsijat tai edes muut valtiomme kansalaiset uskomaan erään tällaisen kauniin valheen? (414c.)

Yritän nimittäin saada ensin itse hallitsijat ja soturit ja sen jälkeen muutkin kansalaiset uskomaan, että kaikki opetus ja kasvatus, jota he ovat meiltä saaneet, kaikki mitä he ovat kokeneet ja mitä heidän ympärillään on tapahtunut, onkin ollut pelkkää unennäköä ja kuvitelmaa. --- Te kaikki valtiomme kansalaiset olette veljeksiä - näin sanomme kun kerromme tätä tarua heille -, mutta muovatessaan teitä jumala sekoitti jo heti syntymähetkellä kultaa niihin, joilla oli kykyä hallitsijaksi, ja siksi nämä ovat kaikkein arvokkaimmat. Puolustajiin hän sekoitti hopeaa, maanviljelijöihin ja yleensä käsityöläisiin rautaa ja vaskea. --- (415a.)

Platonin myyttikritiikki sepittää siis itsekin myyttejä. Eikä yllämainittu ole Valtion ainoa fiktio. Koko viimeisen kirjan argumentaatio perustuu kertomukseen kuolemanjälkeisestä elämästä: siitä, miten hyvä sielu saa palkkansa tuonpuoleisessa. Myyteillä on voimaa. Ja sekä tarinat ja myytit että ajatukset ja ideatkin voivat olla mieltä avaavia mutta myös vaarallisia. Platonin Valtion totalitääriset piirteet ovat tästä vain yksi esimerkki. Ja myös Paul Austerin Lasikaupunki kertoo tarinan uskosta myytteihin, joka johtaa yhden jos toisenkin elämän tuhoutumiseen. Se sekä varoittaa myyteistä että alleviivaa niiden valtavaa voimaa ja merkitystä, elämää elvyttävää kykyä.

Ehkä Platonkin oli niin kuin Cervantes: syvällä sisimmässään suuri tarinoiden ja satujen rakastaja, kirjailija, tarujen sepittäjä.

Ahmatova ja menettämisen hyväksymisestä

Anna Ahmatovalta (1889-1966) julkaistiin tässä hiljattain uusi Valitut runot, mutta jostakin syytä tartuin jo aiemmin keväällä, tätä ajankohtaisuutta ymmärtämättä, Marja-Leena Mikkolan 1990-luvun alun suomennoksiin. Huomasin, että Ahmatova kertoi jo 1920-luvulla myyttejä uudelleen, paljon ennen Wolfia, Atwoodia tai Wintersonia, jotka nyt aina mainitaan aiheen yhteydessä. Esimerkiksi tämä "Lootin vaimo" (1922-24):

"Ja Lootin vaimo, joka tuli hänen jäljessään, katsoi
taaksensa, ja niin hän muuttui suolapatsaaksi."
Ensimmäinen Mooseksen kirja 19:26

Ja mustaa vuorta nousi Loot, vanhurskas mies,
edellään suuri säteilevä herran lähetti.
Mutta vaimo kuuli selvästi kun levottomuus puhui:
Oman Sodomasi punertavat tornit

ehdit vielä nähdä, taaksesi kun katsot,
pihan jolla kehräsit, torin jolla lauloit,
tyhjät ikkunat korkeassa talossa,
jossa synnytit lapsia puolisollesi.

Hän katsoi taakseen - kuolettava kipu
sokaisi silmät, nopsat jalat
juuttuivat maahan, ruumis jähmettyi
ja muuttui läpikuultavaksi suolaksi.

Kuka itkisikään tätä vaimoa,
tätä vähäistä, turhaa menetystä?
Minä yksin muistan hänet joka antoi
yhdestä katseesta koko elämänsä.

Maailmoita rakentavien myyttien ja niitä pönkittävien sankarimiesten sijaan Ahmatova haluaa muistaa pieniä tarinoita, naisia historian sivurooleissa, uhrauksia, joita tehdään rakkauden, välittämisen, elämän merkityksellisyyden nimissä.

Ahmatovan runous onkin täysillä elämisen poetiikkaa, jossa menetys ja saaminen, tuhlaus ja haaliminen, eivät asettaudu toistensa vastakohdiksi tai arvoiltaan erilaisiin asemiin vaan muodostavat yhdessä elämän merkityksellisyyden. Menetykset hyväksytään, niitä ei pelätä, sillä myös ne tekevät elämästä elämisen arvoista.

Ahmatova oli mitä ilmeisimmin hyvä surija saadessaan käännettyä kärsimyksen hallittavaan muotoon ja kyetessään muistuttamaan sen jatkuvasta olemassaolosta maailmassa.

Tästä tulee mieleen myös se, mitä Julia Kristeva kirjoitti kärsimysten yhteismitattomuudesta: yksilöiden kärsimystä tai surun kokemusta ei voida asettaa arvoasteikolle vaan niitä pitäisi ymmärtää jokaista erillään, itsessään suurina ja kipeinä ja yhtä tärkeinä kääntää. Esimerkiksi Lootin vaimolle koti oli suurimman uhrauksen arvoinen, Jumalankin voittava ja tästä syystä Lootin vaimon toiminta ei ole miestään vähäisempää, vaikka sitähän Mooseksen kirja pyrkii sanomaan.

Ja niin: elämä on täynnä menetyksiä, Ahmatova muistuttaa, eikä niistä kaikista edes kannata kokea kärsimystä:

Menettää sanojen tuoreus, puhdas tunne -
kuin taiteilija näkönsä,
näyttelijä äänensä ja eleensä,
kaunis nainen kauneutensa.

Mutta älä yritä säilyttää itselläsi
sitä, minkä taivas lahjoitti:
meidät on tuomittu tuhlaamaan,
ei haalimaan kokoon - tiedämme.
---
23. kesäkuuta 1915

Ja sama koskee aikaa:

Sydämeni lyö säännöllisesti.
Kulukoon aika, en välitä!
1913

Sunnuntaisessa hesarissa suositeltiin kesälukemistoja. Ahmatovan lisäksi päällekäisyyksiä löytyi oman listani kanssa esimerkiksi Ian McEwan, Thomas Mann ja Dostojevski. Lisäksi ajattelin Peter Hoegin Hiljaista tyttöä, jotain Carol Shieldsia, Sarah Watersia, Michael Cunninghamia tai Michael Ondaatjea ja ehkä vähän Kafkaa tai Hesseä. Eli klassikoita ja uutta viihdyttävää sopivassa suhteessa. Syksyllä näkee, miten kävi.

Kaupunkius ja kohtaamisesta. Jälleen Pariisissa.

Lost, not only in the city, but within himself as well. Each time he took a walk, he felt as though he were leaving himself behind, and by giving himself up to the movement of the streets, by reducing himself to a seeing eye, he was able to escape the obligation to think, and this, more than anything else, brought him a measure of peace, a salutary emptiness within. The world was outside of him, around him, before him, and the speed with which it kept changing made it impossible for him to dwell on any one thing for very long. Motion was of the essence, the act of putting one foot in front of the other and allowing himself to follow the drift of his own body. By wandering aimlessly, all places became equal and and it no longer mattered where he was. On his best walks, he was able to feel that he was nowhere. And this, finally, was all he ever asked of things: to be nowhere. New York was the nowhere he had built around himself, and he realized that he had no intention of ever leaving it again. (Auster 1985, 4.)

Paul Austerin City of Glass'in (1985) kuvaus päähenkilön suhteesta New Yorkiin muistuttaa vähän siitä, mitä koen suurkaupungissa ollessani. Kyse on hiljaisuudesta hälyn ja vilkkauden keskellä; paikoista, joiden merkitys on täynnä erilaisia kerrostumia, yksinäisyydestä osana jotakin suurta ja tiivistä, olemisesta, joka on ikään kuin helpottunutta kaikesta siitä elämisestä, mitä ympärillä on, mutta samalla yksinäistä ja muusta maailmasta irrallaan, kaupungissa kiinni.

Tulin juuri Pariisista, missä kaikki oli entisellään ja kevät yhtä kuuma ja kaunis kuin viime vuonna. Ihmispaljoutta ei koskaan aluksi huomaa, tuntee vain oudon levottoman olon, kunnes siihen havaitsee sopeutuneensa. Tunnen mahtuvani siihen kaupunkiin hyvin. Ihmiset vilisevät ohi ja samalla (silti) tapahtuu kohtaamisia, ystäviä ja tuntemattomia.

Maanantaina Grand Palais'n puistikossa, Avenue Franklin D. Rooseveltin ja Pont des Invalidesin kupeessa vanha nainen tuli pyytämään apua portaiden laskeutumiseen. Hän keskeytti olemisen ja halusi näyttää miten suuria kaloja pienessä lammessa oli. Kertoi olevansa englannin opettaja, ääntämisen, ja sitten pikemminkin freudilainen kuin lacanlainen. Toinen ranskalainen nainen tuli "Découvre Paris autrement"-oppaan kanssa samalle lammelle. Puhuttiin kirjasta ja Pariisin pienistä asioista, sana ammateista ja ihmisistä, erilaisuudesta. Ilmeisesti se pieni puistikko siinä oli oikea paikka olla kaikista Pariisin nähtävyyksistä.

Louvreen oli ilmestynyt Anselm Kieferin teoksia Sully-siiven Richelieun puoleiseen portaikkoon, antiikin mytologioita, suurta kokoa Kieferin tapaan ja Grand Palais'sa oli meneillään toinen Monumenta-näyttely. Viime vuonna Monumenta 2007:ssä juuri Kiefer valtasi suuren hallin tilan, tänä vuonna kuvanveistäjä Richard Serra oli pystyttänyt teräsveistoksiaan näyttelyhalliin. Siellä ne keskustelivat vuoden 1900 ja senaikaisen lasin ja ohuiden teräsrakenteiden kanssa.

Richard Serra: Monumenta 2008: Promenade, Grand Palais

Öisin istuttiin Boulevard Richard Lenoirin keskellä olevan kävelytien penkeillä ja juotiin viiniä. Pyöräiltiin Vapauden patsaalle ja Eiffelille ja entiselle kodille ja Montparnasselle.

Nähtiin auringonlaskuja: Bois de Boulognessa järven rannalla, Île Saint-Louisin kupeessa Seinen rantakadulla, ylhäällä Montmartrella ja kalliissa ravintolassa Louvren pyramidin vieressä.

Ryuichi Sakamoto: Bibo no Aozora

Tämä soi Babel-elokuvassa. Kohta pääsen taas takaisin kielten sekamelskaan.

Kiinni pääsemisestä

[keskeneräiset]

Kirjoitin jossakin vaiheessa siitä, miten representaatiot tuntuvat ottavan vallan. Tässä ajattelussahan kyse on periaatteessa normaalista relativismista: kokemuksesta siitä, että ei ole olemassa mitään muuta totuutta kuin se, jonka yksilö tuntee ja kokee.

Olen edelleen sitä mieltä, että me tässä yhteiskunnassa olemme erilaisten representaatioiden valloittamia, syömiä. Haparoiden olen etsinyt sitä maailmaa, jossa tunnustan kulttuuristen ja yhteiskunnallisten ja kanssaihmisten luomien roolien pakottavuuden.

Ja herään siihen nyt jälleen.

Näkipähän maisemia

Lista sanoja: uni, fantasia, todellisuus; kirjallisuus, taide, elokuva; kieli, käsite, havainto; torjuttu, trauma, halkeama; rekonstruktio, representaatio, merkitys; prosessi, liike, toiminta.

Huomasin tänään, että enkelinsiivestä on kasvanut niin voimakas että se seisoo kohta omillaan. Se kurottaa kohti ikkunaa, valoa ja sinistä taivasta.

Matkustin illalla bussilla Töölöön mutta palasin aamulla takaisin. Olin kuumeessa ja kadut pölisivät. Nyt on kevät ja aurinkoista. Hukkareissu... mutta näkipähän maisemia.

Kesää odotellessa

Mikään ei oikein suju mutta olen lukenut (vihdoin) Rimmisen Pussikaljaromaania, joten tämä minkään sujumattomuus ei sinänsä häiritse. Tekee vain mieli muistella niitä keväitä Kalliossa, jolloin oli yhtä toimeton kuin ne pojat tuossa kirjassa ja jolloin aurinko poltti yhtä kuumasti ja kesä oli kovaa vauhtia tulossa. Liikerata kulki silloin nurmikon keskellä olevalta kalliolta paloaseman ohi Prankkariin ja sieltä takaisin, välillä alas Siwalle ja takaisin kalliolle.

Pussikaljaromaanissa yksilön elämismaailman korostuminen ja nivoutuminen toisiin ihmisiin ja ympäristöön herättää huomiota.

Kohtaus ratikasta, Porthaniankadulla vähän ennen Hakaniemeä, vapaa epäsuora kerronta suodattuu Marsalkan tajunnan läpi:

Ja sitten se lapsikin jäi taakse ja tuli taas taloja ja ikkunoita ja huoneistoja ja niissä oli kaikissa tietysti monta elämää myötäelettävänä, yksiöitä ja kaksioita ja kolmioita, yksiöitä kai enimmäkseen, hiljentyneitä huoneita, joissa pöly ui hitaasti televisioruutuja kohti, huokailevia kahvinkeittimiä jotka kahvin hammas on purrut tahraisiksi ja keltaisiksi, hämäriä eteisiä täynnä tyhjiä pizzalaatikoita ja kylpyhuoneita joissa hammastahnatuubit puristuvat omia aikojaan myttyyn, siinä oli pitkää tiskaamista ja sikiäviä villakoiria, vuokraa josta ei pääse eroon maksamalla, omistamista joka aina jotenkin jatkui kaikista niistä kuolemisista piittaamatta. (166.)

Äärimmilleen hidastettu kerronta (televisioruutua kohti uiva pöly on kuvana suorastaan upea), havaitseminen ja tuon havainnon tarkkuus ja yksityiskohtaisuus alleviivaavat kaikki sitä, miten kiinteässä suhteessa mielen, ruumiin ja tilan välisessä vuorovaikutuksessa yksilön elämismailma hahmottuu.

Sitä kun katsoi, alkoi se ajatus taas harhailla, oli niitä yksityiskohtia joihin tarrata, mutta kun niitä alkoi kasaantua niin se hetki jotenkin meni sekaisin muiden samanlaisten kanssa ja yksityiskohdista turposi äkkiä hahmottomampia ja jotenkin käsitteellisempiä kokonaisuuksia, yhtä tuntia ja kokonaista päivää, tätä päivää ja tätä kesää ja vielä vähän mutkikkaampiakin aikoja, outoja tyhjiä vuosia jotka samaan aikaan olivat niin täynnä jotain jäsentymätöntä kitkaa, että välillä oli vaikea hengittää. Aikaa, paikkaa, meluavaa suttuisen usvan paperoimaa kaupunkia, kaupunginosaa, kotikatua, kerrostaloa ja hämärää pahvilaatikoilla sisustettua huonetta joka ikään kuin piti kaikkea kasassa kuin jokin kantava seinä, kriittinen piste ja tukikohta, jossa aina aika ajoin oli pakko piipahtaa voidakseen todeta että pöly ja terva seinissä olivat yhtä piintyneitä ja vuokra yhtä maksamatta kuin aamullakin. Natisevia tunteja jotka venyivät jähmeinä ja räpsähtivät välillä poskille purkkapallon tavoin, lorvimista, veltostelua, olemista kai yhtä kaikki, sitä että elämä pysyi jonkinlaisen projektin kehyksissä niin kauan kuin muisti siirtää jalkaa toisen eteen riittävän hitaasti, aikaa jota koko ajan tuli jostain niihin jalkoihin pyörimään, ja kun siihen samaiseen aikaan sitten yritti jotenkin tarttua ja kumartui, huomasi että käsi on vain jonkinlainen hologrammi ja ruumis oikeasti kaikesta tapahtumisesta pari metriä sivussa. (107-108.)

Elämä on ajassa ja paikassa. Se on sarja toisiinsa kietoutuvia hetkiä, jotka muodostavat sattumanvaraisella tavalla kokonaisuuden ja jossa on lopulta, loppujen lopuksi, sen yhteenkietoutumisen ja ihmisen psyyken eheyttävän ja lineaarisuutta luovan taipumuksen takia, jokin tolkku ja jatkumo ja tarina.

Elämisen taidosta, elämisen vaikeudesta

I moved out of that city, and then into another one, and then another. I had a lot of moves still ahead of me. Yet things did work out after all. I met Tig, and then followed the cats and dogs and children, and the baking, and even the frilly white window curtains, though they eventually vanished in their turn: they got dirty too quickly, I discovered, and were hard to take down and put back up.

I didn't become any of the things I'd feared. I didn't get the pimply bum I'd been threatening myself with, nor did I become a cast-out, wandering orphan. I've lived in the same house now for decades. (Atwood 2004, 101.)


Margaret Atwood kuvaa omaelämäkerrallisen yhdistelmäromaaninsa Moral Disorder (2004, suom. Poikkeustila, 2007) novellissa nimeltä "Other Place" elämäänsä pari-kolmekymppisenä; aikaa opintojen jälkeen, ennen vakituista työpaikkaa, asuntoa tai perhettä. Siinä nuoren naisen arkea värittää pelko siitä, että elämä jäisi lopullisesti ikään kuin puolitiehen.

Uhkakuvana on elämä perheettömänä kirjallisuudenopiskelijana tai -tutkijana, joka ei laita ruokaa kenellekään toiselle, omista astioita saati huonekaluja tai valkoisia verhoja (novellissa valkoisista verhoista rakentuu eräänlainen perheen ja onnellisen kodin symboli, joskin aiheeseen sisältyy vahva ironia: valkoiset verhot osoittautuvat lopulta niin epäkäytännöllisiksi, että ne vaihdetaan toisiin), vaan kulkee kalustetusta vuokra-asunnosta toiseen, elää toisten ihmisten hylkäämät vihreät päiväpeitot sisustuselementteinään ja kehittää lopulta takapuoleensa näppylöitä (novellissa viitataan "tunnettuun [epäilemättä mies]runoilijaan", jonka mukaan intellektuelleilla naisilla on näppyläiset pyllyt).

Edes retrospektion tuoma turva ei tunnu antavan kertojalle rauhaa siitä juurettomuuden ja päämäärättömyyden kokemuksesta, joka häntä vaivasi nuorena. Samalla hän muistaa tuon ajan kuitenkin onnellisena... tai, kuten hän toteaa: "Happy is the wrong word. Important." (100.)

Huomionarvoista on se, että kertoja tiedostaa kaiken aikaa haaveensa normatiivisuuden, toistelee ymmärrystään siitä, miten esimerkiksi parisuhde ei ole mikään onnellisen elämän itseisarvo. Tämä ei kuitenkaan poista sitä seikkaa, että todellinen onni tuntuu silti olevan perheellisessä, omalla tapaansa juurtuneessa ja merkityksellisessä elämässä.

Samaan aikaan Atwoodin kanssa lueskelin Päivi Kososen esseekokoelmaa Elämisen taidosta, jonka esipuheessa Kosonen käsittelee omaa suhdettaan kirjallisuuteen. Kososen mukaan romaanit ovat tarjonneet hänelle tuen ja perspektiivin käsitellä niitä tunteita, haaveita ja pelkoja, jotka liittyvät elämään, lyhyesti sanottuna elämisen vaikeutta. Romaanit antavat siis lukijalle, kaiken muun lisäksi, välineitä käsitellä elämää: opettavat elämisen taitoa.

Kaikki kirjallisuus ei ole omaelämäkertaa, mutta kaikessa kirjallisuudessa ihminen muotoaa omia elämäntuntojaan, hämäriä ja kirkastuneitakin. Kirjailija antaa kirjassaan hahmon ihmisen maailmassa elämistä koskevalle ajattelulleen ja kuvittelulleen. (Kosonen 2004, 10.)

Atwoodin romaanin nuoruutta käsittelevä novelli päättyy retrospektiiviseen pohdintaan, joka muistuttaa, ettei elämisen pelko tai elämisen vaikeus oikeastaan koskaan katoa. Vaikka kaikki olisi periaatteessa hyvin, haaveet saavutettu ja ihanteellinen elämä löydetty, kadotetut haaveet ja pelko tulevasta tunkevat yhä silti läpi unien kautta:

But my dreaming self refuses to be consoled. It continues to wander, aimless, homeless, alone. It cannot be convinced of its safety by any evidence drawn from my waking life. I know this because I continue to have the same dream over and over.

I'm in the other place, a place that's very familiar to me, although I've never lived in it or even seen it except in this dream. Details vary - the space has many different rooms, mostly bare of furniture, some with only the sub-flooring - but it always contains the steep, narrow stairway of that distant apartment. Somewhere in it, I know - as I open door after door, walk through corridor after corridor - I'll come upon the gold mirror, and also the green satin bedspread, which has taken on a life of its own and is able to morph into cushions, or sofas, or armchairs, or even - once - a hammock.

It's always dusk, in this place; it's always cool dank summer evening. This is where I'll have to live, I think in the dream. I'll have to be all by myself forever. I've missed the life that was supposed to be mine. I've shut myself off from it. I don't love anyone. Somewhere, in one of the rooms I haven't yet entered, a small child is imprisoned. It isn't crying or wailing, it stays completely silent, but I can feel its presence there.

Then I wake up, and retrace the steps of my dream, and try to shake off the sad feeling it's left me with. Oh yes, the other place, I say to myself. That again. There was quite a lot of space in it, this time. It wasn't so bad.

I know the green bedspread isn't really a bedspread: I know it's some aspect of myself, some olf insecurity or fear. I know the unseen child in the dream isn't my almost-murdered acquintance, but only a psychic fragment, a tatter of my own archaic infant self. Such daylight knowledge is all very well. Still, why do I keep on having this dream? Maybe it served a purpose once, but I ought to be done with it by now.

Then I get up, and ask Tig how he slept, and we have a toast and coffee together, and go about doing the mundane and practical things there are to be done.

The dream frightens me, though. It brings with it a nebolous dread. What if it's not in the past, this other place? What if it's still in the future? After all? (Atwood 2004, 101-102.)

Me kaipaamme aina jonnekin pois. Haaveilemme paremmasta elämästä tai elämisestä paremmin. Ja kun olemme saavuttaneet tuon, unemme, uudet halumme, epävarmuutemme, vievät sen meiltä pois.

---
Sitä kai kuitenkin pelkää päätyvänsä jonakin päivänä akateemikoksi, jolla on tyhjä koti ja näppyinen pylly.

The Logical Song (Supertramp)

When I was young, it seemed that life was so wonderful,
A miracle, oh it was beautiful, magical.
And all the birds in the trees, well they'd be singing so happily,
Joyfully, playfully watching me.
But then they send me away to teach me how to be sensible,
Logical, responsible, practical.
And they showed me a world where I could be so dependable,
Clinical, intellectual, cynical.

There are times when all the world's asleep,
The questions run too deep
For such a simple man.
Won't you please, please tell me what we've learned
I know it sounds absurd
But please tell me who I am.

Now watch what you say or they'll be calling you a radical,
Liberal, fanatical, criminal.
Won't you sign up your name, we'd like to feel you're
Acceptable, respectable, presentable, a vegetable!

At night, when all the world's asleep,
The questions run so deep
For such a simple man.
Won't you please, please tell me what we've learned
I know it sounds absurd
But please tell me who I am.

Adjektiivien juhlaa...

Muistiinpano: näkemisestä ja taiteesta II

The difficulty of seeing clearly haunted me long before my eyes went bad, in life as well as in art. It's a problem of the viewer's perspective - [...] when we look at people and things, we're missing from our own picture. The spectator is the true vanishing point, the pinprick in the canvas, the zero. I'm only whole to myself in mirrors and the photographs and the rare home movie, and I've often longed to escape that confinement and take far view of myself from the top of the hill - a small 'he' rather than an 'I' travelling the valley below from one point to another. (Hustvedt 2003, 255.)

Minuus on maailman ja toisten kyllästämä, sekoittunut ulkopuolelta tuleviin kuviin, monin kerroin peilautunut ja projisoitunut, kerrostuma menneestä ja tulevan odotuksista, aikomuksista ja uskomuksista. Ei ihme, että näkökulman ottaminen minuuteen tai elämään on niin vaikeaa: oman itsen ulkopuolelle on mahdoton päästä ja samalla tuo ulkopuoli on minän katseen saastuttama. Tuskin mitään voi nähdä "selvästi".

Harry Potter and psychoanalysis - Lordi Voldemort analyysissa

Älyttömän hölmöä, mutta tätä ei voi olla kirjoittamatta: psykoanalyyttinen tulkinta Pottereista. Viimeisen suomennoksen kunniaksi...

Lähdetään ensinnäkin siitä, että psykoanalyyttisesti tulkittuna Voldemortin elämäntarina ja sen julmat käänteet voidaan nähdä syntyvän subjektin taisteluna sosiaalistumista ja alkuperäisestä yhteydestä irtautumista vastaan: Tom Riddle surmaa oman isänsä ja asettuu siten symbolista ja yhteiskunnallista lakia vasten, niin taikayhteisön kuin ihmistenkin maailman ulkopuolelle. Kyse voisi psykoanalyysin termein olla oidipaalitilanteen ratkaisusta, joka jättää subjektin lain ulkopuolelle.

Rowling valotti jo edellisissä romaaneissa Voldemortin synkkää tarinaa, hylätyksi tulemista sekä rakkautta vaille jäämistä - ja viimeinen teos tarjoaa lopullisen tulkinnan. Siinä piirtyy kuva miehestä, jolla ei ole minkäänlaista psyykkistä tilaa, rakkauden tuomaa eheyttä tai kykyä samastua toisiin. Lapsuuden kokemukset, äidittömyys ja isättömyys sekä ympäristöstä koettu viha aikaansaavat sen, että keskeiset elämää ylläpitävät psyykkiset toiminnot jäävät rakentumatta ja Voldemort joutuu turvautumaan aivan toisenlaisiin keinoihin elämänsä merkityksellisyyden takaamiseksi.

Sielun pirstominen, ratkaisu, johon Voldemort päätyy kohottaakseen itsensä toisten yläpuolelle ja taatakseen itselleen ikuisen elämän, on elävä esimerkki psyykkisen tilan katoamisesta ja yrityksestä kompensoida fragmentoitunutta minuutta. Se on kärsivän subjektin viimeinen yritys merkityksellistää elämäänsä ja tehdä siitä elämisen arvoista. Ensinnäkin Voldemort pyrkii keräämään omistukseensa tavaroita (eräänlaisia fetissiobjekteja?), jotka toimisivat symboleina ja toisivat hänen olemassaololleen affektiivisen merkityksen, liittäisivät hänet johonkin historiaan ja perheeseen ja siten rakkauden takaaviin rakenteisiin. Tällaisia ovat esimerkiksi todistusaineisto kuulumisesta Luihusen sukuun, jota hän alkaa kerätä jo nuorena. Ja lopulta Voldemort päätyy kiinnittämään olemassaolonsa konkreettisesti noihin symboleihin, hirnyrkkeihin, pirstoessaan minuutensa ja säilöessään sen niihin.

Tällaiset symbolit ja fetisistinen toiminta eivät kuitenkaan voi toimia psyyken perustana, vaan pikemminkin tuhoavat sitä, minkä seurauksena on psyykkisen tilan pieneneminen entisestään. Rowling kuvaakin, miten Voldemort menettää enemmän ja enemmän inhimillisiä piirteitä pirstoessaan sieluaan yhä uudelleen ja uudelleen. Yksinkertaistetusti voitaisiin sanoa, että symbolit eivät riitä korvaamaan minuudessa olevaa puutetta. Tässä kohtaa kuvausta ilmenee myös sielun ja ruumiin välinen ykseys: myös Voldemortin ulkomuoto muuttuu sielun pirstoutuessa.

Lopulta paljastuu, että juuri sielun pirstominen, ele, jonka oli tarkoitus taata ikuinen elämä, on Voldemortin suurin virhe. Se on kaventanut psyykkisen tilan minimiin ja estänyt mahdollisuuden uusiutumiseen, rakkauteen ja muutokseen - ilmiöihin, jotka ovat elämää ylläpitäviä voimia. Harryn voimavarana sen sijaan on niin äidin kuin sosiaalisen ympäristönkin takaama rakkaus ja siten muutokselle valmis, eheytymiseen kykenevä sielunelämä. Tässä piilee myös syy siihen, miksi Harry lopulta voittaa.

Voldemortin ja Harryn lapsuudenkohtaamisesta voisi rakentaa vaikka minkälaisen peilivaiheanalyysin. Keskeistä ehkä kuitenkin on se, että Harryn psyyke on rakentunut vahvasti erilaisten samastumisten kautta: niin hänen vanhempansa kuin myös Voldemort ovat kiinteä osa hänen minuuttaan, sen rakentajia. Ja tällä voidaan sitten selittää psykologisesti sitä, miksi juuri Harryn ja Voldemortin välillä on niin voimakas yhteys ja miksi juuri he asettuvat niin toistensa kaksoisolennoiksi kuin myös vastustajiksi.

Muistiinpano: näkemisestä ja taiteesta

"That's the problem with seeing things. Nothing is clear. Feelings, ideas shape what's in front of you. Cézanne wanted the naked world, but the world is never naked. In my work, I wanted to create doubt." He stopped and smiled at me. "Because that's what we're sure of."
---
"Seeing is flux," he said. I mentioned the hidden narrative in his work, and he said that for him stories were like blood running through a body - paths of life. It was a revealing metaphor, and I never forgot it. As an artist, Bill was hunting the unseen in the seen. The paradox was that he had chosen to present this invisible movement in figurative painting, which is nothing if not frozen apparition - a surface. (Siri Hustvedt 2003 What I Loved, 12-13.)

Taide on sanomattoman - näkymättömän, tuntemattoman, tiedostamattoman - metsästämistä. Yritystä tuoda sanoja ja formalisointia pakeneva kokemus tai todellisuus esille niin, ettei se samalla hetkellä tuhoudu ja katoa siinä väkivallassa, jonka ilmaisuyritys saa aikaan. Niin, että kokemuksesta jäisi jäljelle jotain muutakin kuin meidän kulttuurin kyllästämä ja määrittelevä katseemme. Kyse on pienestä hetkestä, eräänlaisesta teettisestä momentista, jossa asia on samaan aikaan läsnä ja kadoksissa. Yhtaikaisesti vangittu ja kaikkia formalisointeja pakeneva. Outo, hämärä, ambivalentti.

Katkelmassa huomautetaan, että sanomattoman esiintuominen on usein jätetty abstraktin taiteen tehtäväksi. Sen mukaan on paradoksaalista etsiä näkymätöntä esittävän tai figuratiivisen taiteen kautta. Esittävän on kai nähty olevan niin läheisessä suhteessa todellisuuteen, ettei sen takaa voi paljastua mitään: ikään kuin se olisi pelkkää pintaa... kuin peili, josta heijastuu vain se, mitä se representoi. Mutta peilinkin pinta kätkee taakseen mysteerin. Esittävät kuvat, koherentit tarinat, todellisuutta representoivat teokset eivät ole vailla aukkoja ja halkeamia, joista jokin piilevä ryöpsähtelee esiin. Sitä on taide.

Stories are like blood running through a body - paths of life. Tarinat ovat verensiirtoa, sanomattoman kokemuksen esiintuloa ja eloa, elämää kaikessa sen määrittelemättömyydessä, keveydessä ja raskaudessa.

Sunnuntaisessa Hesarissa Peter Handke määritteli kirjallisuutta William Faulkneria siteeraten:

Kirja ilman salaisuutta ei ole minulle kirja. --- Mississippin pinta leviää hiljaisena ulappana, mutta sen syvyydestä kuulee virran jylinän. Sitä on kirjallisuus. (HS 2.3.2008.)

Arjesta, rutiineista, ajasta ja halusta II

Siri Hustvedtin What I Loved alkaa tällaisella tyydyttämättömän halun kuvauksella (varmaankin tunnetuin ongelmatyyppi):

I watched you while you painted me. I looked at your arms and your shoulders and especially at your hands while you worked on the canvas. I wanted you to turn around and walk over to me and rub my skin the way you rubbed the painting. I wanted you to press hard on me with your thumb the way you pressed on the picture, and I thought that if you didn't, I would go crazy, but I didn't go crazy, and you never touched me then, not once. You didn't even shake my hand. (Hustvedt 2003, 4.)

Toisen halun edessä arki, rutiinit ja aika menettävät merkitystään. Ongelmana on vain se, että täällä ei voi elää vain toisessa kiinni.

...tästä voisi tulkita myös sen, miten taiteeseen voi hukuttaa oman halunsa... ja miten tyydyttämätön halu tai tavoittamaton onni eivät tapa tai tee edes hulluksi, sitten kuitenkaan.

---

Viime aikoina mielihyvää ja huvitusta on aiheuttanut Pariisin kevät-yhtyeen kappale "Pikku Huopalahti":

Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa seuraavaa...

Arjesta, rutiineista, ajasta ja halusta

Rutiini (tai kontrolloitu elämä) olisi sitä, että lukisi aina viikossa romaanin ja juoksisi torstaisin lenkin. Kiertelisi sunnuntain tai perjantain gallerioita eikä unohtaisi syödä tai nukkua. Stressi (tai neuroosi) on epäilemättä sitä, että pakonomaisesti suunnittelee noita kaikkia, yrittää ylläpitää rutiinia vaikka elämäntilanne ei sallisikaan, ja kumoutuu lopulta ahdistuneena sänkyyn toimintaan kykenemättömänä.

Normaali elämä on kai aina puolivälistä noita kahta: suunnittelua ja suunnitelmien toteutumattomuutta, itsen rääkkäystä ja hemmottelua, mielihyvän toteuttamista (mielen)terveyden(kin) kustannuksella, onnea ja onnettomuutta.

Taide on siitä armollista, että sen aikaansaama tunnekokemus on merkitykseltään positiivinen, ahdistavanakin. Taide ei aiheuta mielipahaa, jätä tyydyttämättä haluja, aja epätoivon partaalle tyhjältä tuntuvan elämän äärellä, vaan vie pois, toisiin todellisuuksiin. Taiteelta, ahdistavalta ja rumaltakaan, ei vaadita mitään: se vain on. Se on "minun" mutta kaukana, vaateen tavoittamattomissa.

Sama ei koske arkea eikä sosiaalista elämää. Ihmissuhteita varsinkaan. "You can't always get what you want", kuten ekonomi Jagger lauloi. Toisilta ihmisiltä ja maailmalta (ja itseltä) vaaditaan kaikki, vaikka mitään ei voi täydellisesti saada. Halu siirtyy objektista toiseen... pitää löytää rakkaus tai rauha oman itsen kanssa, onni tai epätoivosta kumpuava innostus, rahaa tai terveys, tai sosiaalinen arvostus ja uusi ura...

---

Aika tuntuu kuluvan kaiken aikaa joko aivan liian hitaasti tai aivan liian nopeasti, oudon säännöllisestä elämänrytmistä huolimatta. Hetket ovat kepeitä tai raskaita riippuen siitä, onko niiden sisältö puhdas ikävä ja toive ajan kulusta vai epätoivo jonkin lähestymisestä ja ajan vääjäämättömästä loppumisesta, hetkien pakenemisesta ja menettämisestä.

Kun mikään ei riitä...

Asioita (muumioita) museoissa

[Penelope:] He obtained wealth through marriage - gold cups, silver bowls, horses, robes, weapons, all that trash they used to value so much back then when I was alive. His family was expected to hand over a lot of this trash as well.

I can say trash because I know where most of it ended up. It mouldered away in the ground or it sank to the bottom of the sea, or it got broken or melted down. Some of it made its way to enormous palaces that have - strangely - no kings or queens in them. Endless processions of people in graceless clothing file through these palaces, staring at the gold cups and silver bowls, which are not even used any more. Then they go to a sort of market inside the palace and buy pictures of these things, or miniature versions of them that are not real silver and gold. That is why I say trash. (Atwood 2005 The Penelopiad, 26.)

Atwoodin Penelopeiadin ironia perustuu rinnastukseen nykymaailman ja antiikin välillä. Penelopen puhuessa haudan takaa, kyetessä reflektoimaan sekä mennyttä että nykyistä, tänään tai tuolloin täysin "normaaleina" pidetyt toiminta- ja käyttäytymismallit paljastuvat kaikkea muuta kuin normaaleiksi. Me tosiaan kuljemme museoiden käytäviä ja tuijotamme objekteja, joiden omistajat ovat aikaa sitten kuolleet. Ja nuo kuolleet omistajat puolestaan eivät enää tavaroistaan nauti.

Tarkoitus ei ole nyt kuitenkaan mitenkään väheksyä museoita tai niiden työtä kulttuurihistorian varjelemiseksi (kulttuurihistoriallista arvoahan noilla esineillä nimenomaan on, sen Penelope unohtaa mainita ironiaa luodessaan). Sitaatti vain osui jonkinlaiseen artikulaatioon viimeaikaisten ajatusteni kanssa ja pääsen vihdoin ilmaisemaan ne. Olen nimittäin miettinyt kovastikin museoita ja niiden valikoimia, esillepanoa ja muumioita lähinnä.

Me emme nimittäin säilö ja esittele turisteille ainoastaan menneiden aikojen rikkauksia. Me säilömme ja esittelemme kuolleita ihmisiä.

Se ei siis riitä, että ranskalaiset ja britit ovat puolityhjentäneet Egyptin veistoksista ja työkaluista ja arvoesineistä: sekä esimerkiksi British Museum että Louvre tuovat näytille tuhansia vuosia sitten menehtyneitä ihmisiä ja heidän hautojaan. British Museumin kalmot ovat keskellä salia, kirkkaiden valojen alla vitriineissä. Louvren kaksi kuollutta on sentään siirretty vähän syrjäisempiin paikkoihin: toinen kellariin, mistä harva sen löytää ja toinen seinän taakse, erilleen muusta Egypti-irtaimistosta.

En osaa sanoa mikä ärsyttää eniten: se, että museoihin tuotetaan tällaisten kuriositeettien kautta eräänlaista sosiaalipornoa; se, että kuolleiden ei anneta levätä rauhassa (ilmeisesti jonkinlainen uskonnollinen ajatus) vai se, että museonkävijälle ei edes anneta mahdollisuutta olla osallistumatta noihin kahteen ensimmäiseen (sosiaalipornoon tai haudanhäpäisyyn) vaan kalmot suorastaan työnnetään kasvojen eteen (tämä koskee, myönnettäköön, lähinnä British Museumia).

Dublinin National Museumissa oli kuitenkin saavutettu jonkinlainen tyydyttävä ratkaisu: Irlannista löydetyt ikiaikaiset suomiehet oli nimittäin sijoitettu museosalin keskellä olevien spiraalinmuotoisten väliseinien taakse. Museonkävijä saattoi tahtoessaan kiertää väliseinien sisälle jäänteitä kurkkimaan - tai jatkaa vain matkaansa seuraavaan saliin. Tuli sellainen olo, että asiaa oli oikeasti ajateltu - ja nimenomaan pyritty niin välttämään tuota sosiaaliporno-aspektia kuin myös luomaan jonkinlaista hautarauhaa. Koska tärkeäähän se tietenkin on, että tiedämme kuolemasta, hautausrituaaleista ja niiden suhteesta - niin menneessä kuin nykyisyydessäkin. On museoilla tehtävänsä, tärkeäkin. Jotenkin vain kaipaisin vielä lisää ajatusta sille, miten eettistä museoiminen ylipäänsä on tai miten eettisesti se tehdään.