[Keskeneräiset]
Absoluuttisen sävelkorvan ja fyysikon vuoropuhelu rakkaudesta Peter Hoegin romaanissa Hiljainen tyttö.
Päähenkilö Kasper rakkaudesta naisiin:
Naisellisella ei ole tiettyä ääntä. Ei tiettyä sävellajia. Ei tiettyä väriä. Naisellinen on prosessi. Siinä hetkessä jossa dominanttiseptimisointu purkautuu duurisävellajin subdominanttiin, siinä hetkessä kuulee naisellisen.
Kasper oli siihen saakka elänyt dissonanssissa. Äkkiä hänen asuntovaununsa ei ollut enää asuntovaunu. Se ei ollut enää pyörillä liikkuva liiteri. Se oli koti.
Stinen läsnäolo nosti esiin värejä, joita hän ei ennen ollut nähnyt. Se pyöristi kulmia, se kutsui näkyviin pintoja, joita ei ollut ennen ollut. Se muutti kirjojen sisällön. Ja nuottien. Bach olisi kuulostanut toisenlaiselta ilman naisia. Todennäköisesti hän ei olisi kuulostanut ylipäänsä ollenkaan. (Hoeg 2008 Hiljainen tyttö, 281.)
Stinen hahmo rakkaudesta ja yhteydestä toiseen:
-Minä luulin, että rakkaus on muoto, hän sanoi. -Että se olisi tunteita, jotka kerrostuvat tietyn olennon ympärille. Tietyn sydämen. Kasvojen. Äänen. Sinun kanssasi rakkaus on jotain aivan muuta. Se on kuin jokin avautuva. Ovi. Avoimuus. Kuin jotain, minkä kautta minä putoan ulos. Se muuttuu kaiken aikaa. (s. 305.)
-Kun tuntee toisen ihmisen tuoksun, Stine sanoi, - tuntee olevansa aivan lähellä. Vaikuttavat aineet - esterit ja rasvahapot - ovat liuenneina ihon rasva-aineisiin, mistä hikoamisprosessi vapauttaa ne. Suun ja nenän avoimilla limakalvoilla ne taas tiivistyvät. Me huomaamme sen tälläkin hetkellä. Siinä, missä me olemme nestettä ja tuoksuja, olemme hyvin lähellä yhteensulautumista. Sieltä on lähtöisin tunne, että se voisi olla mahdollista. Että viimeinen kahta ihmistä erottava kalvo voisi hajota. Mutta niin ei tapahdu. Ei koskaan. (s. 308-309.)
-Dirichlet'n väittämä, Stine sanoi. - Se on minimaalisia pintoja koskeva. Erittäin kaunis todistelu. Kun laajennamme pintaa, se pyrkii, samalla kun antaa periksi, peittämään mahdollisimman pienen alan. --- -Kaikki elolllinen, Stine sanoi. -Ja kaikki eloton. Pyrkii samanaikaisesti laajentumaan ja pysymään. Myös rakkaus. Se on arvoitus. Miten voi pudota vapaasti? Hellittämättä otetta hätäjarrusta? (s. 313.)
Ja vielä Kasper:
Rakkaus liittyy tavalla tai toisella jälleentuntemiseen. Tuntematon voi kiehtoa meitä ja vetää puoleensa, mutta rakkaus on kiireetöntä kasvamista ympäristössä, jossa vallitsee luottamus. Siitä hetkestä jona oli nähnyt Stinen rannalla Kasper oli kuullut jotakin jo ennen kuulemaansa, se oli luottamusta ja se kuului nytkin. (s. 422.)
Absoluuttisen sävelkorvan ja fyysikon vuoropuhelu rakkaudesta Peter Hoegin romaanissa Hiljainen tyttö.
Päähenkilö Kasper rakkaudesta naisiin:
Naisellisella ei ole tiettyä ääntä. Ei tiettyä sävellajia. Ei tiettyä väriä. Naisellinen on prosessi. Siinä hetkessä jossa dominanttiseptimisointu purkautuu duurisävellajin subdominanttiin, siinä hetkessä kuulee naisellisen.
Kasper oli siihen saakka elänyt dissonanssissa. Äkkiä hänen asuntovaununsa ei ollut enää asuntovaunu. Se ei ollut enää pyörillä liikkuva liiteri. Se oli koti.
Stinen läsnäolo nosti esiin värejä, joita hän ei ennen ollut nähnyt. Se pyöristi kulmia, se kutsui näkyviin pintoja, joita ei ollut ennen ollut. Se muutti kirjojen sisällön. Ja nuottien. Bach olisi kuulostanut toisenlaiselta ilman naisia. Todennäköisesti hän ei olisi kuulostanut ylipäänsä ollenkaan. (Hoeg 2008 Hiljainen tyttö, 281.)
Stinen hahmo rakkaudesta ja yhteydestä toiseen:
-Minä luulin, että rakkaus on muoto, hän sanoi. -Että se olisi tunteita, jotka kerrostuvat tietyn olennon ympärille. Tietyn sydämen. Kasvojen. Äänen. Sinun kanssasi rakkaus on jotain aivan muuta. Se on kuin jokin avautuva. Ovi. Avoimuus. Kuin jotain, minkä kautta minä putoan ulos. Se muuttuu kaiken aikaa. (s. 305.)
-Kun tuntee toisen ihmisen tuoksun, Stine sanoi, - tuntee olevansa aivan lähellä. Vaikuttavat aineet - esterit ja rasvahapot - ovat liuenneina ihon rasva-aineisiin, mistä hikoamisprosessi vapauttaa ne. Suun ja nenän avoimilla limakalvoilla ne taas tiivistyvät. Me huomaamme sen tälläkin hetkellä. Siinä, missä me olemme nestettä ja tuoksuja, olemme hyvin lähellä yhteensulautumista. Sieltä on lähtöisin tunne, että se voisi olla mahdollista. Että viimeinen kahta ihmistä erottava kalvo voisi hajota. Mutta niin ei tapahdu. Ei koskaan. (s. 308-309.)
-Dirichlet'n väittämä, Stine sanoi. - Se on minimaalisia pintoja koskeva. Erittäin kaunis todistelu. Kun laajennamme pintaa, se pyrkii, samalla kun antaa periksi, peittämään mahdollisimman pienen alan. --- -Kaikki elolllinen, Stine sanoi. -Ja kaikki eloton. Pyrkii samanaikaisesti laajentumaan ja pysymään. Myös rakkaus. Se on arvoitus. Miten voi pudota vapaasti? Hellittämättä otetta hätäjarrusta? (s. 313.)
Ja vielä Kasper:
Rakkaus liittyy tavalla tai toisella jälleentuntemiseen. Tuntematon voi kiehtoa meitä ja vetää puoleensa, mutta rakkaus on kiireetöntä kasvamista ympäristössä, jossa vallitsee luottamus. Siitä hetkestä jona oli nähnyt Stinen rannalla Kasper oli kuullut jotakin jo ennen kuulemaansa, se oli luottamusta ja se kuului nytkin. (s. 422.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti