[Penelope:] He obtained wealth through marriage - gold cups, silver bowls, horses, robes, weapons, all that trash they used to value so much back then when I was alive. His family was expected to hand over a lot of this trash as well.
I can say trash because I know where most of it ended up. It mouldered away in the ground or it sank to the bottom of the sea, or it got broken or melted down. Some of it made its way to enormous palaces that have - strangely - no kings or queens in them. Endless processions of people in graceless clothing file through these palaces, staring at the gold cups and silver bowls, which are not even used any more. Then they go to a sort of market inside the palace and buy pictures of these things, or miniature versions of them that are not real silver and gold. That is why I say trash. (Atwood 2005 The Penelopiad, 26.)
Atwoodin Penelopeiadin ironia perustuu rinnastukseen nykymaailman ja antiikin välillä. Penelopen puhuessa haudan takaa, kyetessä reflektoimaan sekä mennyttä että nykyistä, tänään tai tuolloin täysin "normaaleina" pidetyt toiminta- ja käyttäytymismallit paljastuvat kaikkea muuta kuin normaaleiksi. Me tosiaan kuljemme museoiden käytäviä ja tuijotamme objekteja, joiden omistajat ovat aikaa sitten kuolleet. Ja nuo kuolleet omistajat puolestaan eivät enää tavaroistaan nauti.
Tarkoitus ei ole nyt kuitenkaan mitenkään väheksyä museoita tai niiden työtä kulttuurihistorian varjelemiseksi (kulttuurihistoriallista arvoahan noilla esineillä nimenomaan on, sen Penelope unohtaa mainita ironiaa luodessaan). Sitaatti vain osui jonkinlaiseen artikulaatioon viimeaikaisten ajatusteni kanssa ja pääsen vihdoin ilmaisemaan ne. Olen nimittäin miettinyt kovastikin museoita ja niiden valikoimia, esillepanoa ja muumioita lähinnä.
Me emme nimittäin säilö ja esittele turisteille ainoastaan menneiden aikojen rikkauksia. Me säilömme ja esittelemme kuolleita ihmisiä.
Se ei siis riitä, että ranskalaiset ja britit ovat puolityhjentäneet Egyptin veistoksista ja työkaluista ja arvoesineistä: sekä esimerkiksi British Museum että Louvre tuovat näytille tuhansia vuosia sitten menehtyneitä ihmisiä ja heidän hautojaan. British Museumin kalmot ovat keskellä salia, kirkkaiden valojen alla vitriineissä. Louvren kaksi kuollutta on sentään siirretty vähän syrjäisempiin paikkoihin: toinen kellariin, mistä harva sen löytää ja toinen seinän taakse, erilleen muusta Egypti-irtaimistosta.
En osaa sanoa mikä ärsyttää eniten: se, että museoihin tuotetaan tällaisten kuriositeettien kautta eräänlaista sosiaalipornoa; se, että kuolleiden ei anneta levätä rauhassa (ilmeisesti jonkinlainen uskonnollinen ajatus) vai se, että museonkävijälle ei edes anneta mahdollisuutta olla osallistumatta noihin kahteen ensimmäiseen (sosiaalipornoon tai haudanhäpäisyyn) vaan kalmot suorastaan työnnetään kasvojen eteen (tämä koskee, myönnettäköön, lähinnä British Museumia).
Dublinin National Museumissa oli kuitenkin saavutettu jonkinlainen tyydyttävä ratkaisu: Irlannista löydetyt ikiaikaiset suomiehet oli nimittäin sijoitettu museosalin keskellä olevien spiraalinmuotoisten väliseinien taakse. Museonkävijä saattoi tahtoessaan kiertää väliseinien sisälle jäänteitä kurkkimaan - tai jatkaa vain matkaansa seuraavaan saliin. Tuli sellainen olo, että asiaa oli oikeasti ajateltu - ja nimenomaan pyritty niin välttämään tuota sosiaaliporno-aspektia kuin myös luomaan jonkinlaista hautarauhaa. Koska tärkeäähän se tietenkin on, että tiedämme kuolemasta, hautausrituaaleista ja niiden suhteesta - niin menneessä kuin nykyisyydessäkin. On museoilla tehtävänsä, tärkeäkin. Jotenkin vain kaipaisin vielä lisää ajatusta sille, miten eettistä museoiminen ylipäänsä on tai miten eettisesti se tehdään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti