Elämisen taidosta, elämisen vaikeudesta

I moved out of that city, and then into another one, and then another. I had a lot of moves still ahead of me. Yet things did work out after all. I met Tig, and then followed the cats and dogs and children, and the baking, and even the frilly white window curtains, though they eventually vanished in their turn: they got dirty too quickly, I discovered, and were hard to take down and put back up.

I didn't become any of the things I'd feared. I didn't get the pimply bum I'd been threatening myself with, nor did I become a cast-out, wandering orphan. I've lived in the same house now for decades. (Atwood 2004, 101.)


Margaret Atwood kuvaa omaelämäkerrallisen yhdistelmäromaaninsa Moral Disorder (2004, suom. Poikkeustila, 2007) novellissa nimeltä "Other Place" elämäänsä pari-kolmekymppisenä; aikaa opintojen jälkeen, ennen vakituista työpaikkaa, asuntoa tai perhettä. Siinä nuoren naisen arkea värittää pelko siitä, että elämä jäisi lopullisesti ikään kuin puolitiehen.

Uhkakuvana on elämä perheettömänä kirjallisuudenopiskelijana tai -tutkijana, joka ei laita ruokaa kenellekään toiselle, omista astioita saati huonekaluja tai valkoisia verhoja (novellissa valkoisista verhoista rakentuu eräänlainen perheen ja onnellisen kodin symboli, joskin aiheeseen sisältyy vahva ironia: valkoiset verhot osoittautuvat lopulta niin epäkäytännöllisiksi, että ne vaihdetaan toisiin), vaan kulkee kalustetusta vuokra-asunnosta toiseen, elää toisten ihmisten hylkäämät vihreät päiväpeitot sisustuselementteinään ja kehittää lopulta takapuoleensa näppylöitä (novellissa viitataan "tunnettuun [epäilemättä mies]runoilijaan", jonka mukaan intellektuelleilla naisilla on näppyläiset pyllyt).

Edes retrospektion tuoma turva ei tunnu antavan kertojalle rauhaa siitä juurettomuuden ja päämäärättömyyden kokemuksesta, joka häntä vaivasi nuorena. Samalla hän muistaa tuon ajan kuitenkin onnellisena... tai, kuten hän toteaa: "Happy is the wrong word. Important." (100.)

Huomionarvoista on se, että kertoja tiedostaa kaiken aikaa haaveensa normatiivisuuden, toistelee ymmärrystään siitä, miten esimerkiksi parisuhde ei ole mikään onnellisen elämän itseisarvo. Tämä ei kuitenkaan poista sitä seikkaa, että todellinen onni tuntuu silti olevan perheellisessä, omalla tapaansa juurtuneessa ja merkityksellisessä elämässä.

Samaan aikaan Atwoodin kanssa lueskelin Päivi Kososen esseekokoelmaa Elämisen taidosta, jonka esipuheessa Kosonen käsittelee omaa suhdettaan kirjallisuuteen. Kososen mukaan romaanit ovat tarjonneet hänelle tuen ja perspektiivin käsitellä niitä tunteita, haaveita ja pelkoja, jotka liittyvät elämään, lyhyesti sanottuna elämisen vaikeutta. Romaanit antavat siis lukijalle, kaiken muun lisäksi, välineitä käsitellä elämää: opettavat elämisen taitoa.

Kaikki kirjallisuus ei ole omaelämäkertaa, mutta kaikessa kirjallisuudessa ihminen muotoaa omia elämäntuntojaan, hämäriä ja kirkastuneitakin. Kirjailija antaa kirjassaan hahmon ihmisen maailmassa elämistä koskevalle ajattelulleen ja kuvittelulleen. (Kosonen 2004, 10.)

Atwoodin romaanin nuoruutta käsittelevä novelli päättyy retrospektiiviseen pohdintaan, joka muistuttaa, ettei elämisen pelko tai elämisen vaikeus oikeastaan koskaan katoa. Vaikka kaikki olisi periaatteessa hyvin, haaveet saavutettu ja ihanteellinen elämä löydetty, kadotetut haaveet ja pelko tulevasta tunkevat yhä silti läpi unien kautta:

But my dreaming self refuses to be consoled. It continues to wander, aimless, homeless, alone. It cannot be convinced of its safety by any evidence drawn from my waking life. I know this because I continue to have the same dream over and over.

I'm in the other place, a place that's very familiar to me, although I've never lived in it or even seen it except in this dream. Details vary - the space has many different rooms, mostly bare of furniture, some with only the sub-flooring - but it always contains the steep, narrow stairway of that distant apartment. Somewhere in it, I know - as I open door after door, walk through corridor after corridor - I'll come upon the gold mirror, and also the green satin bedspread, which has taken on a life of its own and is able to morph into cushions, or sofas, or armchairs, or even - once - a hammock.

It's always dusk, in this place; it's always cool dank summer evening. This is where I'll have to live, I think in the dream. I'll have to be all by myself forever. I've missed the life that was supposed to be mine. I've shut myself off from it. I don't love anyone. Somewhere, in one of the rooms I haven't yet entered, a small child is imprisoned. It isn't crying or wailing, it stays completely silent, but I can feel its presence there.

Then I wake up, and retrace the steps of my dream, and try to shake off the sad feeling it's left me with. Oh yes, the other place, I say to myself. That again. There was quite a lot of space in it, this time. It wasn't so bad.

I know the green bedspread isn't really a bedspread: I know it's some aspect of myself, some olf insecurity or fear. I know the unseen child in the dream isn't my almost-murdered acquintance, but only a psychic fragment, a tatter of my own archaic infant self. Such daylight knowledge is all very well. Still, why do I keep on having this dream? Maybe it served a purpose once, but I ought to be done with it by now.

Then I get up, and ask Tig how he slept, and we have a toast and coffee together, and go about doing the mundane and practical things there are to be done.

The dream frightens me, though. It brings with it a nebolous dread. What if it's not in the past, this other place? What if it's still in the future? After all? (Atwood 2004, 101-102.)

Me kaipaamme aina jonnekin pois. Haaveilemme paremmasta elämästä tai elämisestä paremmin. Ja kun olemme saavuttaneet tuon, unemme, uudet halumme, epävarmuutemme, vievät sen meiltä pois.

---
Sitä kai kuitenkin pelkää päätyvänsä jonakin päivänä akateemikoksi, jolla on tyhjä koti ja näppyinen pylly.