Kirjoitin keväällä Pariisista, että koen siellä eräänlaisen hiljaisuuden kaiken hälyn ja vilkkauden keskellä. Olen osa jotakin suurta ja tiivistä ja silti irrallaan siitä ja yksin. Mutta tämä yksinäisyys ei ole mitenkään surullista. Tunnen mahtuvani kaupunkiin, sopeutuvani ympäri vilisevien ihmisten keskelle. Ja aina välillä tapahtuu kohtaaminen, joka ikään kuin liittää minut kaupunkiin vielä lujemmin ja muistuttaa siitä, että kukaan ei ole yksin.
...no man is an island.
Yllä oleva on myös otsikko Jesper Justin videoteokselle (No Man Is an Island 2002), joka on esillä sunnuntaihin asti Kiasman näyttelyssä Notkea katu. Kyse on julkisista tiloista, kaduista, aukioista ja maisemista kronotooppeina - tiloina joihin sisältyy paikan lisäksi muita merkityksiä, ajallisia, historiallisia, kulttuurisia (kronos aika, topos paikka). Justin (jota olen ihaillut
Installaatio Mon grand récit: Weep Into Stones (2005) pureutuu samaan aiheeseen kuin minä tuossa taannoisessa Pariisi-postauksessani. Kyse on siitä, miten paikat muuttuvat henkilökohtaisiksi. Historialliset ja kulttuuriset merkitykset saavat meiltä meidän oman henkilökohtaisen historiamme, emootioidemme, valon ja kerrostuvat entisestään. Lee Bul on rakentanut teoksen, joka koostuu erilaisista pienoismalleista, jotka viittaavat 1900-luvun utopistiseen arkkitehtuuriin. Mukaan on liitetty myös sitaatti Sir Thomas Brownelta "Weep into stones/ Fables like sorrow/ Our few evil days". Our few evil days... Mukana on nurinpäin kaadettu Hagia Sofia, Mussolinin aikaista roomalaista arkkitehtuuria, amerikkalaista pilvenpiirtää, moottoritieramppia. Kaikilla niin taiteilijalle henkilökohtainen kuin kulttuurinenkin merkityksensä.
Mutta tärkein syy, miksi halusin nyt sanoa jotakin tuosta Notkea katu-näyttelystä, oli Petra Lindholmin teos No End (2005), jossa nuori nainen kulkee taksilla läpi öisen New Yorkin. Hän on unen ja valveen rajamailla ja kaupungista välittyvät oikeastaan vain yön valot ja erilaiset heijastukset. Subjektiivinen kokemus öisestä suurkaupungista, tietämättömyys tarkasta sijainnista tai ympäröivästä todellisuudesta on yhtaikaisesti pelottava ja rauhoittava ilmiö. Samoin ajatus kaupungista, joka ei koskaan nuku.
Näyttelyesittelyssä luki jotakin siihen suuntaa kuin, että teoksen aiheena ovat "anonyymit julkiset tilat, joissa nainen toisaalta on yhdessä muiden kanssa, toisaalta yksin muistojensa kanssa".
Tämä on juuri se, mitä itse koen Pariisissa ollessani. Matkustaessani viideltä aamuyöllä bussilla halki koko kaupungin eteläisestä 15. arrondissementistä st. Germainin, Châtelet:n alueen, asemien seudun läpi kohti lentokenttää. Tai kävellessäni sateisena syyssunnuntaina pitkin Marais'n kapeita katuja.
Yksinäisyyttä ja yhteyttä.
Lindholmin teoksen taustamusiikkia (the Ark: "No End"):
...no man is an island.
Yllä oleva on myös otsikko Jesper Justin videoteokselle (No Man Is an Island 2002), joka on esillä sunnuntaihin asti Kiasman näyttelyssä Notkea katu. Kyse on julkisista tiloista, kaduista, aukioista ja maisemista kronotooppeina - tiloina joihin sisältyy paikan lisäksi muita merkityksiä, ajallisia, historiallisia, kulttuurisia (kronos aika, topos paikka). Justin (jota olen ihaillut
ennenkin) teoksessa keski-ikäinen mies tanssii musiikin tahdissa Kööpenhaminalaisella aukiolla. Aukion reunalla puolestaan kyynelehtii nuori mies, katsoo välillä tanssivaa ja itkee lisää. Miehet tuskin tuntevat toisiaan ja silti molemmat mahtuvat aukiolle, saavat olla julkisessa tilassa ja ottaa sen omakseen eri tavoin. Molemmat käyttäytyvät poikkeuksellisesti mutta se ei tunnu haittaavan ketään. Kaupungissa on lupa olla.
Poikkeuksellinen käyttäytyminen on teemana myös Ahmet Ôgütin sympaattisissa valokuvissa, joissa taiteilija on lavastanut ympäri Helsinkiä (kotikaupungissaan?) Istanbulissa näkemiään erikoislaatuisia tai hassuja kohtauksia. Helsinki muuttuu kaupungiksi, jossa voi kuljettaa lastillista matkalaukkuja rullalaudan avulla, rinkeleitä hatussa, täysiä juomalaseja tarjottimella polkupyörän tangolla, käyttää kaverin kanssa samaa kaulahuivia tai jatkaa tikkaita toisilla lyhtypylvääseen ylettääkseen. "Yhtenäisiä ongelmia, kekseliäitä ratkaisuja" on kuvasarjan otsikko.
Poikkeuksellinen käyttäytyminen on teemana myös Ahmet Ôgütin sympaattisissa valokuvissa, joissa taiteilija on lavastanut ympäri Helsinkiä (kotikaupungissaan?) Istanbulissa näkemiään erikoislaatuisia tai hassuja kohtauksia. Helsinki muuttuu kaupungiksi, jossa voi kuljettaa lastillista matkalaukkuja rullalaudan avulla, rinkeleitä hatussa, täysiä juomalaseja tarjottimella polkupyörän tangolla, käyttää kaverin kanssa samaa kaulahuivia tai jatkaa tikkaita toisilla lyhtypylvääseen ylettääkseen. "Yhtenäisiä ongelmia, kekseliäitä ratkaisuja" on kuvasarjan otsikko.
Installaatio Mon grand récit: Weep Into Stones (2005) pureutuu samaan aiheeseen kuin minä tuossa taannoisessa Pariisi-postauksessani. Kyse on siitä, miten paikat muuttuvat henkilökohtaisiksi. Historialliset ja kulttuuriset merkitykset saavat meiltä meidän oman henkilökohtaisen historiamme, emootioidemme, valon ja kerrostuvat entisestään. Lee Bul on rakentanut teoksen, joka koostuu erilaisista pienoismalleista, jotka viittaavat 1900-luvun utopistiseen arkkitehtuuriin. Mukaan on liitetty myös sitaatti Sir Thomas Brownelta "Weep into stones/ Fables like sorrow/ Our few evil days". Our few evil days... Mukana on nurinpäin kaadettu Hagia Sofia, Mussolinin aikaista roomalaista arkkitehtuuria, amerikkalaista pilvenpiirtää, moottoritieramppia. Kaikilla niin taiteilijalle henkilökohtainen kuin kulttuurinenkin merkityksensä.
Mutta tärkein syy, miksi halusin nyt sanoa jotakin tuosta Notkea katu-näyttelystä, oli Petra Lindholmin teos No End (2005), jossa nuori nainen kulkee taksilla läpi öisen New Yorkin. Hän on unen ja valveen rajamailla ja kaupungista välittyvät oikeastaan vain yön valot ja erilaiset heijastukset. Subjektiivinen kokemus öisestä suurkaupungista, tietämättömyys tarkasta sijainnista tai ympäröivästä todellisuudesta on yhtaikaisesti pelottava ja rauhoittava ilmiö. Samoin ajatus kaupungista, joka ei koskaan nuku.
Näyttelyesittelyssä luki jotakin siihen suuntaa kuin, että teoksen aiheena ovat "anonyymit julkiset tilat, joissa nainen toisaalta on yhdessä muiden kanssa, toisaalta yksin muistojensa kanssa".
Tämä on juuri se, mitä itse koen Pariisissa ollessani. Matkustaessani viideltä aamuyöllä bussilla halki koko kaupungin eteläisestä 15. arrondissementistä st. Germainin, Châtelet:n alueen, asemien seudun läpi kohti lentokenttää. Tai kävellessäni sateisena syyssunnuntaina pitkin Marais'n kapeita katuja.
Yksinäisyyttä ja yhteyttä.
Lindholmin teoksen taustamusiikkia (the Ark: "No End"):
5 kommenttia:
Olet oikeassa paikkojen muuttumisesta henkilökohtaisiksi. Eivät ne välttämättä läheisiksi muutu, mutta niihin saattaa syntyä henkilökohtainen suhde, torjuvakin.
Hyvä atmosfääri saattaa syntyä paikkaan, jossa ei ole erityisempää arkkitehtonista tarjontaa. Sellainen syntyy ihmisten tarpeesta kohdata toisensa jossakin tiettyyn tarkoitukseen soveltuvassa paikassa.
Kiasma ja eräät lähistön rakennushirviöt tulevat olemaan minulle aina kauhistus, koska muistan alueen arkkitehtonisen väljyyden. Junan tullessa kohti keskusasemaa ei voi enää entiseen tapaan puhua kaupungin siluetista, sillä vastassa on harmonisen kaupunkinäkymän tuhonnut globaalin arkkitehtuurin tyly seinämä.
Massiivinen mutta tyylikäs postitalo tarvitsi tilaa ja aukion, jotka se menetti. Ahtaalle joutui myös Mannerheim.
Kiasman valmistuttua sanottiin, että se haisee silmään. Sanottiin toki myönteistäkin.
Finlandia-talo on flyygelin ja Sunilan sellutehtaan risteytymä. Tehdasta pidän onnistuneempana. Useammin olen istunut Hesperian "montussa" kuin Finlandiatalossa. Siellä oli mukava tunnelma pelien välillä.
Kamppi on oikea kauhistuksen kanahäkki. Sellaista jälkeä syntyy, kun poliittiset päätöksentekijät antavat vallan tyhjän paikan kammoa potevalle kaavoittajalle.
Sain varausilmoituksen Sara Heinämaan kirjasta Ele, tyyli ja sukupuoli - Merleau-Pontyn ja de Beauvoirin ruumiinfenomenologia ja sen merkitys sukupuolikysymykselle... :D Hii! NV:n kritiikin kirjoittaminen innoitti tutkimusmatkalle, joka paljastaa kaiken kerivän samasta pienenpienestä lankakerästä - ruumiillisuuden tunnustamisesta!
...jatkoa seuraa...
Yritin tuossa taannoin rakentaa Heinämaan Beauvoir-tulkintojen pohjalta sellaista tyyli-käsitettä (taiteentutkimuksellista), joka pohjaisi ruumiillisuuteen ja jota määrittäisi muuntuvuus ja dynaamisuus pikemmin kuin normatiivisuus ja staattisuus. Jouduin aikamoiseen suohon :). Mutta kiinnostava kirja se on. ...ruumiillisia olemisen tapoja ja tyylejä muuttumattomana pysyvien identiteettien sijaan.
Olemme tässä maailmassa, tiloissa ruumiillisina olentoina - kaikenaikaisessa vaikutussuhteessa ympäristömme kanssa.
I love it! Hain kirjan tänään ja syventynen siihen, kun enimmiltä kirjoituskiireiltä kerkiän. :) Tutkimusmateriaaliahan sekin lopulta on niin kuin kaikki muukin.
Muuntuvuuteen perustuvia käsitteitä on vaikea käyttää, vaikka ne pystyisikin perustelemaan - jopa tapauskohtaisesti - mutta olen varma, että ruumiin fenomenologian harhapolut, jos jotkut, tarjoavat mahdollisuuden uusiin näköaloihin, jotka ainakin tunnustavat normatiivisuuden taipuvaisuuden vastakohtapareihin ja ehdottomiin rajauksiin (yleistyksiin ja piirreteoreettiseen lähestymistapaan, jaiks) ja siten jossain määrin voivat ehkä johtaa sen läpi... (Sanoi hän toiveikkaasti)
Lisää, kun kirja on luettu!
Lähetä kommentti